Gil Scott-Heron - the Death of a Bluesologist

I won't even pretend having known much about the life or music of Gil Scott-Heron, until his death last week at 62. I have always loved "Lady Day and John Coltrane", and appreciated "The Revolution Will Not Be Televised" (which he wrote when he was 19), but I'd be lying if I said I knew "Home Is Where the Hatred Is" before Kanye used it in his hit.

Therefore, let me just say his existence has been meaningful in many ways, and direct you to my favorite song for his music, and a decent epitaph of sorts published in The New Yorker for his life. The text is written by an Alec Wilkinson who apparently knew Scott-Heron personally. Although I can't decide whether his profile story of the artist from a year back comes closer to voyerism or journalism. The epitaph, however, is informative and respectful, as they should come. Enter the The New Yorker's blogpost "Gil Scott-Heron's Scornful Brilliance" from here, and his musical legacy from below.

Man Booker -voittajista

Vanhemmista kirja-aiheisista teksteistäni käy ilmi, että tilasin Hilary Mantelin romaanin Wolf Hall nettikirjakaupasta heti kun se oli voittanut vuoden 2009 Man Booker -palkinnon. Minulle postitettu kovakantinen teos on aikamoinen tiiliskivi, joten kirjan aloittaminen venyi aina tämän vuoden kevääseen. Päästyäni kirjassa kunnolla vauhtiin selailin pääsiäisen jälkeen erästä lukematta jäänyttä hesaria (kurkkaan aina vähintään A3- ja C1-sivut) ja löysin Kulttuuriosasta etusivun kokoisen jutun Mantelista ja Wolf Hallista: Teos kustantaa kirjan suomennoksen! 

Tunnustan kirjallisen lyhytjänteisyyteni - en ole tullut lukeneeksi loppuun vielä yhtäkään Teoksen Baabel-sarjassa ilmestynyttä käännöstä vaikka kaksi löytyy omasta hyllystäkin (Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä lähti kyllä hyvään alkuun, enkä muista miksi tyssähti ennen loppuun pääsyä. Lisätään kesäkirjalistaan.) Toivon todella, että Mantelin teos, Kaisa Siveniuksen suomennoksena Susipalatsi, löytäisi monen suomalaisen kesäkirjalistalle. Mantelin kieli on niin vikkelää ja nokkelaa, että tahdon kyllä itsekin aikanani lukea myös suomennoksen.

Ai miksi? No, en ole vielä ihan lopussa itsekään, eli säästän arvostelut ensi tekstiin, mutta uskallan kyllä silti jo sanoa (Booker-tuomarit ja Teoksen kustannustoimittajat tukenani): se on mestariteos! Ihan omaa luokkaansa - kukaan ei ole kuvannut 500 vuoden takaista Eurooppaa Mantelin tavoin. Lainaan kirjan takakannesta The Observerin kriitikkoa: "A beautiful and profoundly humane book, a dark mirror held up to our own world." Eikä tuo 'darkness' kuvaile kirjan sävyä sinänsä, vaan viittaa lähinnä niihin hienovaraisiin analogioihin joita Mantel on kutonut Thomas Cromwellin ja Henrik VIII:n tarinan ja nykypäivän välille. Mutta tosiaan, lisää itse teoksesta sen loppuun asti luettuani. Englanninkielisen painoksen haasteena on sen massiivinen koko, joka ei tee siitä täydellistä puisto-/bussi-/torikahvikirjaa.

Kesäkirjalistoista yleisesti: keksin tätä tekstiä kirjoittaessani mainion punaisen langan tämän kesän kirjojen prosessiolle. Huomasin, että hyvistä aikeista huolimatta olen lukenut viimeisten 30 vuoden Booker-voittajista vain nolot kuusi kappaletta, Mantel mukaanlukien: John Banvillen The Sea (2005; ehkä vähän liiankin English makuuni), Alan Hollinghurstin The Line of Beauty (2004; loistava kuvaus Thatcherin ajan Englannista, odottaa edelleen suomennostaan, luulen...), Yann Martelin Life of Pi (2004; vaihteeksi kanadalaista), Ian McEwanin Amsterdam (1998; en keksi miksi juuri tämä teos McEwanilta), ja Arundhati Royn The God of Small Things (1997). Kesäkirjalistaan siis puuttuvia teoksia, joista monet jo olivatkin must-read-listallani.

Viime vuonna "the Lost Man Booker Prizen" jälkijunassa saanut J. G. Farrellin Troubles (vuodelta 1970) on odottanut hyllyssä jo pitkään, ja aion tarttua siihen seuraavaksi. Sen jälkeen aion yrittää lukea ainakin vuosien 2008 ja 2007 voittajat, Aravind Adigan The White Tiger ja Anne Enrightin The Gathering. Kesäklassikon paikka luovutetaan täten Salman Rushdien Keskiyön lapsille (1981), ja myös australialainen kirjallisuus kiinnostaisi, eli ehkä viidenneksi listalle Peter Careyn True History of the Kelly Gang (2001).

Suurin osa Booker-voittajista on käännetty myös suomeksi. Jos kaipaat inspiraatiota omaan kesäkirjalistaasi, niin valitse omat Booker-kirjasi täältä. Kuten sanottu, suosittelen kyllä aloittamaan Susipalatsista. Voit tutustua teokseen kahden artikkelin (toinen Mantelista ja toinen kirjasta) kautta, mutta muista että Hesari haluaa aina esiintyä niin kaikkitietävänä, että lähes joka arvosteluun kuuluu kurjia juonenpaljastuksia. Jos Tudorien valtataistelut ja uskonpuhdistus ovat jo lähellä sydäntäsi, niin tiedät toki juonen jo etukäteen. Susipalatsissa juoni onkin ihan sivuosassa.

P. S. Tänä vuonna jaettiin myös kansainvälisen elämäntyön Man Booker -palkinto,  jalosti Commonwealthin ulkopuolelle. Palkinnon sai amerikkalaisen keskiluokan äänitorvi Philip Roth; osuvaa keskustelua aiheesta Avaimen uudessa, tervetulleessa kirjallisuusblogissa Café Voltaire. Olen lukenut Rothilta vain kirjan American Pastoral, mutta eronneen juryn jäsenen Calillin kommentti kuvaa hyvin tunnustettuja ennakkoluulojani kolmikkoa Roth, Auster & DeLillo kohtaan (kenenkään heistä kirjallisia ansioita sinänsä kiistämättä - American Pastoral oli hyvä mutta hivenen misogynistinen mun makuun, ja varsinkin Austeria luen edelleen, joskin ehkä vähemmällä innolla kuin aluksi).

P. P. S. Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, näin jälkikäteen. Se oli ehkä tiistaina. Tai sitten ei ollut, mutta silloin sitä täällä meillä vietettiin. Ota tuosta enää selvää. Sain Rautatientorilta ruusun, jonka vein kummitytölle, hain miehelle Bukowskin haastatteluja yksissä kansissa (Auringonvalo, tässä olen, Sammakko, 2010), ja ostin kotiin kaikkien iloksi ja lainakirjojen tulevaksi kuninkaaksi Jonathan Franzenin Correctionsin suomennoksen Muutoksia. Senkin voisit muuten lisätä kesäkirjalistallesi. Franzen on vähän niinkuin edellämainitut Roth, Auster ja DeLillo, mutta tosiaan ripauksella Tolstoita...

Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.

Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!

Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.