Mykistävät elokuvakonsertit & -konseptit

Sydämelliset onnitteluni niille, jotka osasivat ja tajusivat paikalle sekä Sami van Ingenin Just One Kiss - the Fall of Ned Kelly -elokuvan Suomen ensi-iltaan, jota säesti mahtava urut ja rummut -duo Nieminen & Litmanen, että eiliseen DocPointin tarjoamaan Tempo-elokuvakonserttiin, joka tyydytti kaikki aistit 110-kertaisesti ja sai sydämen tuon tuostakin ihan syrjälleen.

Jos taas nämä eksperienssit menivät sulta ohitse, niin vaimea osanottoni ja vilpitön rohkaisuni tarttua seuraavaan tilaisuuteen. Live-säestetty mykkäelokuva edustaa verrattomalla tavalla vanhaa ja uutta; eivät Aho & Soldan 1930-luvulla, saati sitten Taittin veljekset vuonna 1906 voineet kai mitenkään aavistaa, millaisessa ympäristössä heidän dokumenttielokuviaan tai elokuvasynopsikseensa perustuvaa kuvakollaasia esitettäisiin ilmastonmuutoksen lieveilmiöiden kourissa kipristelevässä Helsingissä tammikuussa 2010?

Johanneksen kentällä luistelleista lapsukaisista joku erityisen pitkäikäinen on  varmasti vielä elossa. Miten valloittava se kohtaus olikaan! Elokuvaustekniikan ihmeistä ymmyrkäiset silmät näyttivät valkokankaalla ihmetyksensä tähden yhä viattomammilta. Oli erityisen koskettavaa katsella niitä säihkyviä silmiä, ja vielä samalla kentällä jolla olin juuri itse ystävineni luistelemassa, ja tajuta että ne kaikki lapset muutaman vuoden kuluttua elivätkin sota-aikaa Helsingin pommituksineen. Rakennuksia ja ihmiselämiähän tuhoutui myös Johanneksen kentän välittömässä ympäristöstä.

Aivan ihmeellisiä olivat myös suomalaisen metsä- ja metalliteollisuuden ensiaskelten kuvaukset, myyviä välitekstityksiä unohtamatta. Todella toivon näkeväni kaikki elokuvat vielä joskus uudelleen, säestyksellä tai ilman.

The Five Corners Quintet soitti tunnin pituisen konserttinsa aika tasalaatuisesti, vaikka elokuvien rytmissä pysyminen tuottikin mielestäni välillä vähän vaikeuksia. Soittoasento Bio Rexin pohjalla valkokankaalle tähyillen ei tietysti ollut ergonomisimpia, Niemisellä ja Litmasella oli Orionin sivukäytävällä huomattavasti helpompaa, ja se "keikka" olikin mielestäni musiikin osin hieman parempi. Duon hittibiisit sopivat todella hyvin van Ingenin tajunnanvirtaiseen kuvapyöritykseen.

TFCQ on muuten kuulemma jäämässä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Aika raju tieto sellaiselle, joka vuoden 2004 ensimmäisten Flow-festareiden huippukeikasta lähtien (20. elokuuta 2004, kuuma yö ja VR:n makasiinit, oh nostalgiaa!) on pitänyt bändiä sydämessään. Jos ja kun vielä haluaa soittoansa todistaa, niin suosittelen hankkimaan lipun helmikuisiin Live Recordings -sessioihin, konserttiäänityksiä tehdään 11.-13.2. musiikkiteatteri Kapsäkissa. Jälleen yksi vähän erilainen konsepti/konsertti, jota ei voi jättää väliin. Liput Tiketistä, omani on jo varauksessa.

TFCQ:n viimeisin levy; seuraavat (ja viimeiset?) ovat 

konserttilevytyksiä tulevilta Kapsäkki-keikoilta 

Kiitos elämälle että pääsin Tempon esitykseen, joka taisi olla tammikuun ihanin kokemus. Ihan helppoa sinne päätyminen ei muuten ollut: leyhyttelin omia ja äitini printtilippuja ravintolassa ennen tapahtumaa, ajatuksenani taitella ne valmiiksi taskuun. Puoli tuntia ennen elokuvan alkua eräässä parkkihallissa huomio: printtilippuja ei taskussa eikä ylös alas käännetyssä repussakaan. Juoksujalkaa Kirjasto Kymppiin, hermostunutta jonotusta asiakaspäätteille, äiti rauhoittelee ja tekee b-suunnitelmia, sähköpostin hysteeristä edes takaisin selailua, aikaa elokuvan alkuun viisi minuuttia. Salamaymmärrys: liput ostikin poikaystävä, eli mitään sähköpostia ei minun inboxissani ole. Syöksy kohti Lasipalatsia, lapanen tippunut kirjastoon, ravia takaisin kirjaston eteen, lapanen matkaan ja takaisin. Minuuttia yli kahdeksan puhelinyhteys poikaystävään jolla nettiyhteys, ja sähköpostinsa tilausvahvistuksesta varausnumeron kautta LippuRexin ihana myyjä tulosti liput uudestaan. Ah! Onneksi esitys alkoi myöhässä ja sisko piti paikkoja.

Kiitos Sami van Ingenille, KAVAlle, DocPointille elokuvista; suurkiitos ja kumarrus The Five Corners Quintetille kaikista näistä yhteisistä vuosista! Tulkaa pojat vielä takaisin.

Pablosta

Näin myöhään siinä meni, ennen kuin sain raahattua luuni Ateneumiin katsomaan Picasson töitä, niitä globaalilla tasolla vähemmän tunnettuja, mutta Suomessa sangen - siis todella - kohuttuja. Ei kai mikään muu taidenäyttely ole Suomessa ikinä voinut saada yhtä paljon kävijöitä, kestostaan viis? Miten jumalattoman paljon näyttely on voinutkaan maksaa, jos vasta ihan viime viikkoina kuudentoista euron kappalehintaiset lipputulot ovat tuoneet Atskin omilleen?

Ja toisaalta, kuinka moni näyttely Valtion taidemuseossa päätyy tai on tarkoitettukaan päätymään omilleen? Olen hieman skeptinen, mutten ikävä kyllä tunne käytäntöä tarkemmin. Saa valaista.

Kyllä oli kumma fiilis, kun keskellä arkipäivää käyskenteli yleensä kaikuvan tyhjässä museossa, joka nyt kuhisi ja kohisi ihmisiä ja unohtumattomia ohimennen kuultuja keskustelunpätkiä, kommenttiraitoja. Oli siinä puolensakin, mutta lyhyen varteni johdosta minun oli sangen vaikea pysähtyä rauhassa katsomaan mitään työtä, kun eteen maleksi aina joku korispelaaja. Tilanne joka on mulle tuttu (ja sitäkin tavallisempi) lähinnä Tavastialta...

Mutta on se verratonta, että suomalaiset ovat yhtenä isona, taiteeseen suopeasti suhtautuvana kansalaismassana heränneet tähän näyttelyyn. Tietäähän sen itsekin miten paljon inspiraatiota ja impulsseja, joskus puhtaita puolipakottamisia, tarvitaan että tulee käyneeksi ylipäänsä missään näyttelyssä ennen kuin se onkin jo ohi, oho. Ja nyt sitä kuulee yhtäkkiä Picasso-kokemuksia ihmisiltä, joiden et ikinä arvaisi uhraavan aikaansa taiteen tarkastamiselle.

Mikä tai kuka ihme voisi muuten olla suomalaisille seuraava Pablo Picasso Ateneumissa?

Tähän kysymykseen miettivät astetta kuumeisemmin vastausta varmasti kaikkien isompien taidemuseoiden intendentit, sekä tietysti myös kaikki Kiasman johtajaehdokkaat, joilta Hesari viikonloppuna kysyikin keitä he Kiasmaan toisivat. Vastausten joukossa mainituista nimistä minulle kelpaisi ainakin Jasper Johns johon ihastuin MoMassa, sekä tietysti Banksy (aika haasteellinen suunnitelma!) ja muut "uusien taidemuotojen" (eli nyttemmin hyväksytyt) toteuttajat.

No vielä vähän Picassosta. Muutama teos onnistui vaikuttamaan minuun ihmisvilinän keskeltäkin. Niihin kuuluivat oikeastaan kaikki maalaukset Picasson perheenjäsenistä - ehkä siksi että välittivät niin eri tunnetta kuin se vahvan eroottinen kuvasto josta näyttely suurelta osin koostui. (Jos johonkin näyttelyn aikana ehti kyllästyä, niin Picasson näkemykseen naisen rinnoista.) Viimeisten vuosikymmenten salin maalaukset piirtävistä lapsista ja vakavasta Jacquelinesta pysäyttivät.

Härkätaistelu- ja minotaurusteemat olivat aivan käsittämättömän elinvoimaisia, ja monet veistokset kerrassaan nerokkaita. Olin todella yllättynyt tussi- ja muista piirroksista, en tiennyt Picasson olleen myös niin lahjakas piirtäjä. Varsinkin kuvattujen hahmojen hienonhienoja käsiä pitkine sormineen olisin voinut katsella tuntikaupalla.

Näyttelyn väliin jättäminen olisi ollut todella typerää. Jos on nyt päässyt käymään niin hullusti ja miten-aika-onkaan-rientänyt, ettet itse ole vielä ehtinyt Ateneumiin, niin mene hyvä ihminen äkkiä! Museo on huomenna keskiviikkona sekä torstaina auki poikkeuksellisesti puoleen yöhön asti, ja sen jälkeen on sitten auttamattomasti liian myöhäistä.

Et moi, je ne regrette rien!

Musikaaliset mielikuvitusystäväni

Mulla on muuten paljon uusia kivoja mielikuvitusystäviä.

Kaikkein uusimman nimi on Yona (se on sen lempinimi, ei olla vielä niin hyviä kavereita että tietäisin sen oikeaa nimeä). Sillä on kirkkaat ajatukset ja harhaanjohtava räppinimi. Muita uusimpia on sellainen kuin Laura Sippola, ja sitten, luullakseni monien muidenkin mielikuvituskaveri, Christel Sundberg eli Chisu. Seuraavaksi mielikuvituskaverikseni oon kaavaillut yhtä Suvi Isotaloa. Sen kanssa me ei vielä varsinaisesti tunneta, mutta musta tuntuu että meistä tulee vielä hyviä ystäviä.

On se ilo elellä kevättä eteenpäin kun tietää, että niin montaa radion ääressä vietettyä aamukahvia ja ystävältä saatua sähköpostiviestiä tulee jälleen seuraamaan jokin uusi, freesi ja ilahduttava ystävyys.

Mielikuvituksen tuotetta eivät ole mainitut naislaulajat, mutta se lämmin, ystävyyttä muistuttava tunne minkä musiikkinsa saa aikaan menee mielikuvituksen piikkiin - osin heidän mielikuvituksensa, joka pukee oikeiksi sanoiksi aatteet, osin omani joka aatteet tunnistaessaan kuvittelee lisää yhteisiä asioita, tarkoitusta ja ymmärrystä uhkuvia keskusteluja ja muuta tyttöjakamista. Niin henkilökohtaisesti koskettaa hyvin tehty, huolella tekstitetty äidinkielinen musiikki, että tuttuuden ja hengenheimolaisuuden tunnetta ei voi välttää. Tarinat ovat vastaansanomattomia ja äänet aitoja.

Laura Sippolan "Toinen" tuli ulos jo tovi sitten, samoin Chisun toinen, nimeltään "Vapaa ja Yksin". BadenBaden-biisi oli ja on ehkä tarttuvin henkilökohtainen kesähitti vuosikymmeneen. En ole vielä koskaan nähnyt Lauraa (saati Chisua) livenä, mutta ajattelin korjata Lauran kohdalta asian Libertéssä, torstain 11.2.2010 keikalla.

Yonan ihanan ihana,  i h a n a  ensialbumi "Pilvet liikkuu, minä en" julkaistiin viime viikolla ja soi nyt iPodissa aamuisilla matkoillani, enkä oikein osaa olla laulamatta ääneen kun tulee sekin kohta "...enkä huoli vaik illuusioo oiskin tää huolettomuus..." Laulajalla on vuosia popkulttuurista kadoksissa ollutta lavatanssikarismaa ja orkesterilla kahtangorytmit hallinnassa, eli Yonan kesää 2010 odotellessa! YleX haastattelun voi katsoa muuten tästä, ja yhdeksänhenkisen Liikkuvat pilvet -orkesterin säestämä keikka luvassa stadissa esimerkiksi 6. linjan Wahoo-klubilla 19.2.2010. Minä menen.

Suvi Isotalon löysin perinteistä tietä: Radio Helsingin aamusta. Ekaa levyä lupaillaan alkuvuodesta, Suviin tutustumisen voi sitä odotellessa aloittaa Myspacesta.

"Soi sävel ajaton ja uus...ti-di-dii-di-di-dii..."

Todellisuuden tarkistelua: DocPoint 2010

Loppusyksyn leffafestarit menivät kaikki ohi kaukomailla. Sitä suuremmalla innolla ja etukäteisfiilistelyllä odotan siis kuun lopun DocPointia (26.-31.1.2010), tänä vuonna jo kuusipäiväistä ja varsin laajaa dokumenttielokuvafestivaalia - Suomen suurinta, epäilisin. Tämä teksti kuuluu keskeisenä osana mainittuun etukäteisfiilistelyyn. Aloitetaan trailerista; kolmesta versiosta mielestäni hauskin löytyy täältä. (Joku reflektoi omia angstejaan kommentoiden sitä angstiseksi tekotaiteeksi, huomaan. Voi voi.)

 Murray Fredericks: Salt

Dokkareita, leffoja, dokumentaareja näytetään peräti 16:ssa eri sarjassa, mikä tuntuu ehkä hieman liioitetulta, niputtaa olisi voinut toisinkin. Lähes jokaiselle sarjalle on tosin löytynyt oma kommentaattori, mikä on ehkä ollut jaon tausta-ajatuksena. Esityssarjoja ja asiantuntija-artikkeleita voi selailla DocPointin sivuilla.

Leffojen kommentoinnin aika tullee myöhemmin, tässä vaiheessa on syytä tarttua kalenteriin ja alkaa väistellä päällekkäisyyksiä; kuusi päivää on lyhyt aika, etenkin kun leffojen lisäksi on tarjolla valtava määrä oheistapahtumia. Itse aion yrittää ehtiä ainakin Kiasman pihalle perjantaina 29.1. kohoavaan Tarinatelttaan, joka on Ylen Dokumenttiprojektin valtakunnallista, mielenkiinnon ja tsemppitunteita herättelevää Lönnrot 2017-hanketta.

Lainaus Ylen sivuilta: "Lönnrot 2017 -hankkeen tavoitteena on kerätä 

tuhat tarinaa Suomesta. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen 

Suomen kulttuurinen kokonaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset 

ajattelevat, tuntevat, kokevat ja pitävät tärkeänä." Ks. lisää linkin takaa.

Tarinateltan lisäksi aion astua Kiasman seminaarisaliin kuuntelemaan armoitetun asiantuntijan, Peter von Baghin luentoa dokumenttielokuvan olemuksesta, ja kenties käydä Painobaarissa kello kuuden ja seitsemän välillä; siellä järjestetään keskiviikosta lauantaihin ohjaajatapaamisia. Ja jee: avajaisklubilla tiistaina, Virgin Oil Co:ssa soittaa iki-ihana Vallilan Tango!

Mielenkiintoinen tilaisuus lienee myös Robert J. Flahertyn vuonna 1925 valmistuneen, Samoan saaren tatuointirituaalia dokumentoivan Moana-elokuvan screening: Flahertyn tytär Monica teki isänsä mykkäelokuvaan vuonna 1981 ääniraidan Samoan lapsuusmuistojensa pohjalta. Elokuvan esittelee ohjaaja, kuvataiteilija Sami van Ingen. Josta tulikin mieleen, että erinomainen appetizer DocPoint-viikolle tarjoillaan jo perjantaina 22.1. Orionissa, kun van Ingenin oma vanhan ja uuden yhdistelmäelokuva Just One Kiss - The Fall of Ned Kelly saa Suomen ensi-iltansa Niemisen & Litmasen livesäestämänä. Kyseessä on uusi (sanan kaikissa merkityksissä) tulkinta maailman ensimmäisestä pitkästä elokuvasta (The Story of the Kelly Gang, 1906), ja tärkeä osuus van Ingenin kuvataiteellisesta tohtorintyöstä Kuvataideakatemiaan. Tähän tapahtumaan (12/10 euron) liput onkin jo varmuuden vuoksi hankittuna - KAVAn nettikauppa palvelee.

Moana

Moanan lisäksi muita DocPoint -leffoja, joihin olisi ehdottomasti saatava liput: avajaiselokuva Miesten vuoro, Lapsui&Lehmuskallion uusi elokuva Maan muisti, Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland, ja ystäväpiirin miehiä suuresti innostava Kill the Referee.

Olenhan sitä itsekin joskus miettinyt: miltä tuntuu erotuomarista itsestään

valta ja sen tuoma vastuu; määritteleekö se koko elämän? Elävätkö pahassakin

pelossa ja valvontakameroiden takana? Kill the Referee sen kertonee.

Ja lopuksi se tärkeä, käytännön pointti: DocPointin verkkokauppa aukeaa maanantaina 18.1.2010. Ei kannata myöhästyä. (Toivotaan että kauppa kulkee jouhevammin kuin R&A:n alati kaatuilevassa verkkosysteemissä.)

Nähdään elokuvasalin intiimissä pimeydessä, ja ruoditaan kokemuksia helmikuussa. Omat tärpit olisi oikein tervetulleita kommentti-toiminnolla!

P.S. Meinasi unohtua! Yle Teeman DocPoint-lauantai on huomenna. Oivaa. 

Reality check, check!

So I missed all the film festivals in November, being abroad. All the more reason to get hyped up about DocPoint, the documentary film festival in the end of the month (Jan 26-31). It is, I believe, Finland's biggest documentary festival, and confusingly extensive this year.

I plan to enthuse over it a little now. Let's start with the trailer. The funniest one is in Finnish, watch it here. The lines go something like: "You, cashier in Kamppi. Why did you wish me 'good day' when it was already evening? How about a little attentiveness!?"

DocPoint 2010 screens films in 16 different seria, which seems a little exaggerated. They have however found relevant commentators for each series, which probably explains the decision. You can browse the seria, movies and expert articles on the programme page.

The Two Horses of Genghis Khan (Mongolia/Germany) is screened in

the Winners and Bestsellers series

We'll review the films later; what's urgent now is to practice some skillful schedule planning in order to avoid overlaps. Six days is not that long a time, especially when in addition to the films the festival features numerous other related events and happenings. (And some of us go to work, too.)

Many of the related events are held in English, including most of the Meet the Directors hours at Painobaari, 6-7 pm from Wednesday to Saturday. You can also step inside the Story Tent in front of Kiasma Museum of Friday, and dancing some tango, humppa and jenkka to the live music of the super sympathetic Vallilan Tango at the festival's opening club on Tuesday comes oh-so-highly recommended!

Among the likely more original screenings of the festival is Robert J. Flaherty's 1925 documentary Moana, to which his daughter Monica has created the sound environment as late as in 1981, based on her childhood memories from the Samoa island on which the documentary was shot.

Other must-sees, for me, include Finnish Virpi Suutari's Auf Wiedersehen Finnland, and the opening film Steam of Life ('Miesten vuoro'), which shows us Finnish men in sauna - can you get any closer to the core? Luckily it's subtitled so that non-Finnish speakers can also get the presumably insightful lesson. Male friends are very enthusiastic about the Swiss-Belgian football documentary Kill the Referee. I could list a hundred more interesting films, but you might as well browse through them by yourself, since we all have our individual interests.

(All the films I've mentioned, as well as most of the others, are subtitled in English.)

It's not like I haven't wondered myself: How does it really feel to have that

much "power"? Are they scared, do they live behind gates and control

cameras? Kill the Referee is screened on Thursday and Saturday.

And finally, a crucial piece of information: the web sale of tickets opens on Monday the 18th. Don't be late, as most films only have one screening and the expected hits two at most.

See you in the intimate dark of the theater; hopefully some reviews after the festival will appear in the shape of blog comments, and I'll try and share my experiences in early February as well.

Oi kuinka kriittistä

Kas mikä verraton verkkosivu löytyi tässä taannoin. Suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistut arvostelut kaikki yhdessä osoitteessa. Usein verkkoarvostelut ovat lehdessä painettuja lyhyempiä, mutta luulisin että trendi on kuitenkin pidempään päin.

Itse kannatan Koe ensin, lue sitten -järjestystä, mutta voihan sitä inspiraatiotakin hakea täältä(kin).

Arvosteluja ja mielenkiintoisia pääkirjoituksia siis Kritiikkiportissa.

Jos Sä Tahdot Niin

Viime vuosina tehdyt musiikkielokuvat Chicago, Mamma Mia ja Dreamgirls, muiden amerikkalaisten jättituotantojen ohella, ovat saaneet allekirjoittaneen julistamaan nykymusikaalifilmatisoinnit lajina rappioituneeksi, ennen kaikkea tylsäksi.

Pettymys selittyy sitä edeltäneellä suurella kiintymyksellä ko. genreen. Kyseessä on nähkääs ihminen, jonka lempielokuvia ovat Some Like It Hot, My Fair Lady ja The Commitments; ihminen joka sai vielä 20-vuotiaana Disneyn kokoillan piirrettyjen (jotka olivat poikkeuksetta musikaaleja 80- ja 90-luvuilla, ovat kai edelleenkin - oon pudonnut kärryiltä) laulukirjan syntymäpäivälahjaksi, ja osaa edelleen ulkoa mm. tietyt Kaunottaren ja Hirviön tarttuvat sävelet ja useimmat kertsit.

(..."Ooooooleeeet nasta, Gaston, tykkään susta, Gaston, jokainen tahtois tollaisen leuan Gaston --- Olen itseeni taas hyvin tyyyyytyväinen..." jne.). Ah - nämä piirretyt yhdessä Aku Ankka -sarjisten kanssa: Mr. Disneyn koneisto on aikoinaan päässyt melko reippaasti muokkaamaan nuorta mieltäni. Missäköhän se tänään näkyy, muualla kuin satunnaisessa hyräilyssä?

Suomessa ei juuri ole tehty musikaalielokuvia. Hypen VHS-versiota säilytän kyllä kuin suurta aarretta (ja soundtrack-CD:tä, enkä muuten ole ainoa), mutta näyttämöltä filmiksi muutettua teosta ei nyt lasketa. Ei vissiin Neil Hardwickinkaan mielestä, sillä tällä viikolla ensi-iltaan tullutta Jos rakastat -elokuvaa mainostettiin laajalti ensimmäisenä suomalaisena musiikkielokuvana.

(Muistin juuri katsoneeni vähän aikaa sitten telkkarista elokuvan 8 päivää ensi-iltaan, joka itse asiassa taisi myös vähän yrittää olla musiikkielokuva. Se, ystävät hyvät, ei yrityksessään onnistunut.)

Kotimaisen kulttuurin kannatuksen nimissä (ja koska eilen ei mennyt mitään muuta mielenkiintoista mitä emme olisi jo nähneet) istahdimme ystävän kanssa Jos rakastat iltanäytökseen. "Chicagon ohjaajan uuden mestariteoksen", elokuvan Nine trailerin aikana kuiskasin kaverille: "Mä en pidä musiikkielokuvista". En missään nimessä odottanut, varsinkaan joitain arvostelujen otsikoita silmäiltyäni, että musiikkielokuva vakuuttaisi eikä kyllästyttäisi.

Ehkä asiaan vaikutti se, että meidän lisäksemme koko Kinopalatsi 1 oli täynnään 17-vuotiaita, jotka olivat tulleet isoilla meluisilla jengeillään katsomaan elokuvaa, jossa varmaan esiintyi paljon frendejä ja joka kertoi saman ikäisten helsinkiläisten rakkaustarinasta - miten siis-tii. Ne oli ihania! Kaikkien pitäisi katsoa Jos rakastat siinä seurassa. Ne mesosi ja tekstaili ja kikatteli kaikelle, huuteli välillä tyhmiä, ja aina musiikkikohtausten aikana puhkesi puhumaan kavereilleen. Humoristinen Jägermeisterryyppy-kohtaus sai ne purskahtamaan spontaaneihin aplodeihin. (Tiedän, probably only in Finland.) Sellainen vellova ADHD-massa, ja me nostalgiaa puhkuen sen keskellä.

Ja ehkä eläytymiseen vaikutti myös se, että leffakaverina oli ystävä jonka vierellä elin aikoinaan läpi samat vapaudenhuumaiset ikävaiheet. Ja näin ollen, jos leffan eka biisi on vanhaa Maija Vilkkumaata ja seuraava Tuomari Nurmiota, molemmat sekä hyvin että hauskasti esitettyjä, niin oli vaikea olla muuta kuin suopea. Ehkä se siis oli vaan aika hyvä elokuva! En katsonut kelloa tai odottanut leffan loppumista kertaakaan, ja joidenkin musiikkikohtausten jälkeen (Rusketusraidat!) meinasin jopa refleksinomaisesti alkaa taputtaa.

Kolminkertainen Hurraa-huuto, siis: vanha rakkauteni melodraamaa kohtaan on tainnut taas herätä henkiin! Tästä muutama kiitos: ensinnä Neil Hardwickille ja Katja Kalliolle ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, sekä näyttelijöille työstään. Etenkin päähenkilö Ada/Anna (eteerinen Elli Vallinoja) ja hoitsuystävä Mervi (ihana Jenni Hakala) olivat huippuja, ja kohtaukset soljuivat dialogista laulantaan luontevasti. Pakollinen bedroom scene tuntui aluksi ylimääräiseltä, mutta pääpari on niin söpö ja käsikirjoitus liikuttava, ettei voinut kuin fiilistellä.

Kiitos myös kymmenille suomalaisille muusikoille menneiltä vuosikymmeniltä ihanista biiseistä, ja näyttelijöille sekä sovittajille niiden uudesta esityksestä. Jos sä tahdot niin ja Joka päivä ja joka ikinen yö olivat esitetyistä biiseistä ehkä suosikkejani, lukijaraati saa mielellään käydä valitsemassa omansa ja mainita ne täällä. Ja kiitos kuvaajalle hienoista otoksista, ja hassuille taustatanssijoille - no - hassuudesta, jota taitava kuvaus tuki. Ja Helsingille taas kiitos sen iki-ihanuudesta.

Leffan jälkeen, puolen yön perjantaisporassa joka oli niin ikään täynnä elinvoimaisia parikymppisiä, olin nääntyä nostalgiaan, mutta näin seuraavana aamuna se on jo silittynyt pieneksi hymyksi suupielessä.

P.S. Tässä taitaa olla ensimmäinen julkinen teksti, jossa leimaan itseni ei-nuoreksi. Pakko vielä alleviivata, että vaikka olimme ehkä vanhimmasta päästä siellä elokuvasalissa, niin eihän tässä nyt ihan varsinaisesti keski-ikää vielä koetella, kuten Maija Vilkkumaa-, Hype-, sun muut maininnat paljastavatkin... *hymiö!*

Tarpeeksi vanha muistelemaan haikeana 18. ikävuottaan nyt kuitenkin.

Omalla Areenalla

Ottamatta toistaiseksi mitään kantaa Yle-maksun loppumattomaan tarinaan, haluaisin nopeasti liehutella Yle Areenan sinivalkoista lippua. Kenties juuri tuon em. tulenaran ja lojaliteetteja tarkistavan, hyvinkin julkisen keskustelun takia Areenalla julkaistaan nyt niiiiiin paljon hyvää ohjelmaa, että sitä melkein toivoo sairastuvansa jotta voisi hyvin omatunnoin klikkailla menemään, ulkomaailmasta piittaamatta.

Akuuteimmat ensin: jos missasit Suomen Oscar-ehdokkaan tv-ensi-illan maanantaina, niin sinulla on vielä 4 päivää aikaa katsoa se tietokoneeltasi. Postia pappi Jaakobille -elokuvaa oli hehkuteltu niin vuolaasti että meinasin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana hermostua sen verkkaisuuteen, mutta hitaus ja pienieleisyys ottivat sitten kyllä jälleen kyytiinsä ja lopussa olin ihan tyytyväinen rajalliseenkin pitkäjänteisyyteeni. Erityiskiitos itsekriittisyydestä leikkausvaiheessa - tunti ja 15 minuuttia oli täydellinen kesto. Niin monet elokuvat ovat nykyään ihan selkeästi liian pitkiä, mikä on vähän sääli sillä siinä missä "extended version" on aina mahdollista julkaista jälkikäteen, en kuitenkaan usko lyhennettyjen versioiden purevan yleisöön juuri muualla kuin lentokoneissa jossa valinta ei ole katsojan.

Loppiaisena Yle esitti erinomaista kotimaista dokumenttielokuvaa. (Kiinnitin muuten DocPointin nettisivuilla huomiota sanan 'dokumentaari' käyttöön. Jos niin keskeinen dokumenttien levitys- ja esittelyinstanssi sitä on päättänyt käyttää, niin on sitä varmasti ainakin hetki mietitty. Otan koekäyttöön itsekin tästedes.) Kansakunnan olohuone sai meidän olohuoneen kotikatsomon vuoroin täysin hiljaiseksi, vuoroin hymyilemään neljällä suulla suopeasti. Ja miettimään monia henkilökohtaisia asioita, mm. omaa ajankäyttöä, ja sitä että liikenisikö siitä muutama hetki aina välillä maan tuhansille yksinäisille vanhuksille. Mietimme myös, kuinka niin laajasta kuvamateriaalista voi todennäköisesti rakentaa lukemattoman määrän erilaisia ja silti koherentteja "tarinoita". Tekijöiden valinnat tuntuvat kyllä oikeilta.

Reilun tunnin pituista dokumentaaria näytetään Areenalla vielä 6 päivää - kiirehtikää ihmeessä katsomaan se!

Ja sitten teille mahdollisesti myöhässä lukijoille, jotka klikkaatte tekstiä yli kuuden päivän kuluttua: Areena on ihan paras tapa seurata ihan parasta uutta suomalaista sarjaa Parasta Aikaa. Se on mitä onnistunein "lämminhenkinen perhekomedia" - yleensä amerikkalaisten ja norjalaisten yksinoikeus - ja henkilöhahmot ovat ihanan uskottavia ja tilanteet vain hieman, juuri sopivasti aidosta kärjistettyjä. Kaikkein kivointa: esiteini-ikäiset tytöt ovat, muistaakseni ja tietääkseni, ihan tosi aitoja. Tästä on kiittäminen sekä näyttelijöitä, käsikirjoittajia että varmaankin myös ohjaajaa. On nimittäin jo pitkään harmittanut se stereotypioiden kautta tapahtuva murrosikäisten dissaaminen, johon varsin monet erilaiset dramatisoinnit on sortuneet. Olisinpa itse vielä yläasteella jotta voisin tarkistaa olenko oikeassa. Parasta aikaa -jaksot on nähtävissä Areenassa kuukauden ajan, 1. jakso vielä 18 päivää. Kolmas jakso tulee telkkarista tulevana lauantaina klo 19.10.

Lisäksi Areenalla voi kuunnella ohi menneitä radiolähetyksiä ja uutisia, ja katsoa kaikki muutkin lempisarjat: Kotikadun, Karjalan kunnailla, Satuhäät, Miitta-tädit, Kotikatsomot ja Dokumenttiprojektit... Turha näitä tähän on listata, menkää sieltä katsomaan!

Klikkaan tekstin lopettamisen kunniaksi tästä itsekin Toisia naisia -minisarjan ekan osan käyntiin. Kiitos Yleisradiolle.

P.S. No jos nyt kuitenkin jotain siitä Yle-maksusta; tai lähinnä haluaisin todeta sen herättämästä keskustelusta kaksi asiaa. Yhtäältä on mukava saada syventyä "uutiseen" niin monesta näkökulmasta - ei löydy median edustajaa tai poliitikkoa jolla ei olisi asiasta mielipidettä sekä ilmeistä janoa se julkisesti ja osallistua keskusteluun median kriisistä/uudesta murroksesta/journalismin uskottavuudesta.

Esimerkkeinä tästä toimivat nyt vaikkapa verrattoman Kanava-lehden numerossa 8/2009 julkaistut artikkelit, Uuden Suomen lukemattomat uutisoinnit ja (olemattomassa suodattamattomuudessaan hieman raivostuttavat) keskustelut sekä näkökulmat) sekä tietysti kaikki välinelajiensa suurimpien edustajien uutiset, nuo viralliset totuudet.

Toisaalta, se toinen asia, pieni närkästyksen sivuääni: onko syytä pitää itseään harhaisena, jos edellämainitun keskustelun jokapuolisuus  näyttäytyy ei-median edustajan silmissäni hieman itsekeskeisenä? Ilman syyttäviä sormia haluaisin toivoa, että ylemaksukeskustelun jyvät eroteltaisiin akanoista ja osa palsta- sun muusta julkisesta mediatilasta annettaisiin takaisin muille aiheille. Sillä niitähän piisaa.

Eniten tietysti sopii toivoa rohkeaa ja mahdollisimman useaa kansalaista hyödyttävää uutta rakennetta, joka pysyisi perässä uudessa murroksessa ja verottaisi kansalaisia välineistään oikeudenmukaisesti.

Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.