2011 Anticipations Vol. 2

Happy this year! Time to add a third line to this blog's year-tracking blogroll... Having experienced a wonderful, high-spirited turn of the year, and consequently caught some kind of a wicked flu to balance the amount of cheerfulness in my life I guess, I'll continue my list of things I'm looking forward to this year. (I've almost beat that flu and the sun is shining brightly right to where I am sitting, so I am most cheerful and expectant again.)

This flu jumped right between me and my gallery tour plans, so I missed that Markus Kåhre's exhibition. Luckily there's still time to catch the other two mentioned in the previous post. Another exhibition that I am very much looking forward to is Terike Haapoja's next solo exhibition in Gallery Kalhama & Piippo, 11.2.-6.3.2011. Her art is truly multidisciplinary, multimedia, and multi-many more things – some of the most insightful works I have encountered in a while. I am not familiar with the works of the coming exhibition, though, but was impressed with her previous exhibition in 2008. As she is preparing her doctorate for the Finnish Academy of Fine Arts, I predict there is some continuity in these shows that form major parts of that doctorate. If you want to learn more about Terike Haapoja's work, provided you know Finnish, here is a link to a text about her previous exhibition by critic Otso Kantokorpi; it is the latter text on this page.

A detail from Terike Haapoja's 2008 exhibition Suljettu joukko - avoin kesto. 

Picture from Gallery Forum Box's website.

Okay, that was a lot more advertisement for something I have not yet seen myself, than I usually deem appropriate. Let's hope the exhibition meets my expectations. By the way, in between these Anticipations, I have organized that visit to Turku 2011. In addition to the co-exhibition of Eija-Liisa Ahtila and Isaac Julien, we will see Anna Karenina in Turun kaupunginteatteri - a play I was afraid I would miss as it was sold out for so long. There appears to be tickets available to most of its additional spring shows, and even if you could not find many happenings to your taste in the official Turku 2011 programme for your chosen theatre date, there is still an awful lot of sympathetic places and things to see. If in doubt, do check my older Turku-post, one of the very first posts in this still-searching blog.

What else, 2011? Books? Lately I have had way too little time to read non-research-related literature. With a stack of books from 1866-2010 awaiting, exploring the coming treats in publishing is misguiding at best. Before any newer masterpieces, I intend to get lost in Crime and Punishment (1866) – my current read, in preparation for its dramatization in Ryhmäteatteri in February – and J. G. Farrell's Troubles, a novel depicting the troubled 1919 Ireland, that recently won the "Lost Man Booker prize of 1970" in retrospect. 

I have contemplated reading Jonathan Franzen's Freedom, labelled among Books of the Year in many an American medium. A fellow novel-devourer says this book is one of the best he's ever read – and he has read plenty – but recommends reading Franzen's previous work Corrections first. I have not been convinced I want to read another white American literary intelligent's woes of the state of the nation and its middle class, especially in such lengths. But this was before I read an essay about Franzen and American avant-gardism in the most recent Parnasso magazine by Tommi Melender. I hold Melender in high regard after reading (this far only) his recent novel Ranskalainen ystävä. Melender does not necessarily hold Freedom in too high a regard: he appears disappointed in its conventionalism, maintaining the novel is built on the same premises as the classics of the 19th century: psychological character depiction and linear plot development, entirely ignoring the inventions of both modernism and postmodernism. The obvious next step in the essay is where he gives me his cue – comparing Freedom to Tolstoy's War and Peace (and only if this is your first or second visit to my blog can you have missed the fact that I admire War and Peace to the point of uncriticalness...). Consequently, I have found the same comparison from the heart of numerous reviews of Franzen's book – apparently there are in fact numerous direct allusions to Tolstoy in the novel (which makes me wonder whether Mr. Melender's argumentation hasn't been slightly superficial?). In any case: I think it has been decided. Must read Freedom (and Corrections?) in 2011.

 Wow, I am afraid that last section on Freedom got out of hand to the point where virtually no-one aside from Franzen or Melender fans has had the stamina to get through it. Better call it a day and proceed from words to action: with the last moments of precious daylight I will return to young Raskolnikov and the last Christmas chocolates. Hopefully, I will return to most works discussed here before we've arrived at 2012.

P. S. I'm very happy to receive other noteworthy suggestions for the 2011 agenda!

P. P. S. Two more things about Freedom: it will be published in Finnish translation by Siltala next fall, and apparently its movie rights have been sold already, too.

Oh, Holy Night: Alppilan Enkelit

Aika se on taas mennyt rientämään. Joulu tuli, se meni, muutaman päivän päästä on aika astua uuteen vuoteen. Angels in America -näytelmänkin näin jo kuukausi sitten, ja vaikka se on pyörinyt paljon mielessäni, en ole suvainnut muotoilla ajatuksiani lukukelpoiseksi. Lienee korkea aika yrittää. (Tietenkin on, kun oikeasti pitäisi jo istua kirjastossa lukemassa lähdekirjallisuutta opintoja varten.)

Kyllästyminen oli pahin pelkoni näin massiiviseen produktioon istuessa. (8 ja puoli tuntia intensiivistä teatteria uskonnosta ja kuolemasta. Useat mukaanpyydetyt jättivät väliin. Nyt niitä harmittaa.) Olen itse onnistunut välttymään Tony Kushnerin näytelmän kenties kuuluisimmalta versiolta, siltä minisarjalta jossa näyttelevät mm. Al Pacino, Meryl Streep ja Emma Thompson. Kyllästymisriski oli suurempi seurueellani, jonka useimmat muut jäsenet olivat nähneet sarjan. Kukaan kahdeksasta ei kuitenkaan myöntänyt missään vaiheessa odottaneensa esityksen loppua.

Alppilan Angels-produktion dynaamiset kohtaukset ryöstävät mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa rabbi (useita todella vahvoja rooleja näytelmässä tekevä Jaana Saarinen) mumisee Loun isoäidin arkun äärellä näytelmän ensimmäisen osan ("Vuosituhat vaihtuu") prologin, joka liittää sen selkeästi amerikkalaista kokemusta käsittelevien näytelmien kaanoniin (josta nimi sinänsä olikin jo vahva enne). Toisen osan ("Perestroika") alun sokea marxisti jatkaa samaa saarnaa tämän toisen historian kaltoin kohteleman, väärinymmärretyn ihmisryhmän nimissä.

Johanna Freundlichin ohjaus olisi useamman kunniamaininnan arvoinen. Päällekkäin nivotut kohtaukset toimivat kuin lempikirja jota ei voi laskea alas. Vaikka nämä kohtaukset ovat lyhyitä, ovat siirtymät niiden välillä harkittuja ja sulavia. Muistaakseni lähes poikkeuksetta. Ainoat keinotekoiset tauot saapuvat aina yllättäin, väliväliaikoina, joita oli vähän liikaa.

Olin todella otettu oikeastaan kaikista näyttelijäsuorituksista. Telkkarista/Salkkareista vähän liiankin tuttu Jaana Saarinen teki useasta näennäisen pienestä ja kaksiulotteisesta sivuhenkilöstä todella käsinkosketeltavaa draamaa. Onnetonta Harperia esittävä Elina Berg oli minulle aika uusi kasvo, ja olin hänen työstään tosi innoissani. Myös Al Pacinon kenkiin astunut Matti Onnismaa onnistui nähdäkseni melkoisen hyvin, ja kaikki neljä "nuorta miestä" olivat lopulta mielestäni hyvissä suorituksissaan tasavertaisia - kahden ja puolen vuoden harjoittelu (todella tervetullut kannanotto itsessään!) näkyi rooliinmenon syvyydessä joka näyttelijän kohdalla.

Harper (Elina Berg)

Päädyin lopulta – melkoisen epäyllättävää sinänsä – pohtimaan tekstiä melkein yhtä paljon kuin sen toteutusta. Ehkä juuri Onnismaan Roy Cohnin keskustelut nuoren Joen (Oskari Perkki) kanssa saavat suomennoksen kolahtamaan korvaan kaikkein kummallisimpana. (Harmittaa, että jätin kirjaksi painetun näytelmän lokakuussa sinne Brooklynin katumyyjän pöytään ja ostin vain Catcher in the Ryen ja The Lovely Bonesin.) Ilman todistusaineistoakin uskallan väittää, että näytelmä oli käännetty sanasta sanaan, kirjaimellisesti.

Hahmojen korostettu tapa lausua toistensa nimi joka toisen repliikin loppuun, ja painokkaasti, on amerikkalaista perusretoriikkaa (ja muuten mainio tapa - kuka suomalainen ei janoaisi kuulla omaa nimeään, kun sitä niin älyttömän harvoin kuulee?). Jos "minulla on kaikki aika maailmassa", tai jos pyydän sihteeriä puhelimessa "antamaan minulle ulkolinjan", niin enhän minä ihan täyttä suomea puhu. Mutta who cares? Tai varsinkaan teatterissa. Aluksi kieli hieman vieraannutti hahmoista, mutta totutteluaikaahan löytyi. Tajuttuani idean (?) olin tyytyväinen; kielestä kiinnostuneena arvostan kääntäjien pyrkimystä työllään sitoa näytelmä entistä tiukemmin alkuperäiseen ilmikontekstiinsa, ja etenkin tekstin tämänkertaista tulkintaa, joka töksähteleväisyydellään sitä entisestään korosti. Näytelmän teemat kun ovat niin yltiöuniversaaleja joka tapauksessa.

Sama harkittu fiilis lävisti koko eeppistä teatterikokemusta. En voi kuin toivoa lisää samankaltaista teatteria - hyviä tekstejäkin kyllä pitäisi löytymän. Tv-sarjan noste varmasti auttoi tässä, mutta ilmankin olisi ehkä pärjätty?

Lienen nyt muistanut mainita riittävästi huomioitani, ja ilmaissut niinikään riittävissä määrin tätä nimenomaista Angels in Americaa kohtaan tuntemaani arvostusta. Jäljelle jää enää kysymys, joka on jo viipynyt monien huulilla: Saadaanko lisänäytöksiä? Sopii toivoa; paikkoja katsomossa on hillityt 55, eli lisänäytöksinkään eivät kaikki halukkaat taida mahtua lauteille. Veikkaan itse, että ryhmä ryhdikästä linjaansa jatkaen viimeisessä näytöksessä 27.2. kiittää ja kumartaa, tyytyväisinä ja tyylillä, viimeisen kerran näissä lavasteissa.

 Louis (Jerry Wahlforss) ja Prior (Antti Lang)

P. S. Näytelmän mieleenpainuvuudesta kertoo myös hämmennys johon vajosin törmätessäni noin viikkoa myöhemmin aamulla kadulla näyttelijä Jani Toivolaan, jonka olemus kuitenkin on jo varsin tuttu Idolsista ja muistakin yhteyksistä. Intuitiivinen ajatusreaktio: "Mitä ihmettä hoitaja Belize tekee Helsingin lumisilla kaduilla?" 

P. P. S. For the record: Kyllä, näytelmä oli moninkertaisesti eheämpi ja sekä tekstiltään että tulkinnaltaan huomattavasti kiinnostavampi kuin Smedsin Mr. Vertigo Kansallisessa!

Päällystakki ja seitsemän muuta

Syksy 2010 ei muuten ole ollut hullumpi teatterikausi. Kolmasosa on vielä kokemattakin.

Syyskuu:

Druid Theatre Companyn Penelope ja Forced Entertainmentin Void Story Juhlaviikkojen ja Korjaamon Stage-teatterifestareilla

Juha Jokelan Esitystalous Espoon kaupunginteatterissa
("Kaikki ovat omalla tavallaan narsisteja", HS:n arvio)

Lokakuu:

Juha Itkosen Kone KOM-teatterissa

Marraskuu:

Viime viikolla vihdoin nähty Ryhmiksen työelämätrilogian tyylikkäin ja koherentein veto, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki (liput hankittu huhtikuussa). Jo toinen älyttömän keskittynyt ja hieno rooli Suosalolta, jota en voi olla ihailematta.

Vuorossa ensi viikolla: Angels in America, Alppilassa

Joulukuu:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Odotus KOM-teatterissa, ja,

kun luulin tilaisuuksieni jo menneen: Mr. Vertigo Kansallisteatterissa (kiitos Jäävuorten kielen!)

Mielelläni olisin nähnyt myös mm. Q-teatterin Täydellisen päivän, Heini Junkkaalan Jumalan morsiamen, ja Lahtelaisen Vanhan Jukon Kahdeksan surmanluotia... Ja ehkä vielä ehdinkin, mutta toisaalta keväällä on jo luvassa Tuomo Aitan Rikos ja rangaistus Ryhmiksessä, Pohjantähti 2011, Tommi Korpela Corto Maltesena, ja kaikki ne indie-teatterien pienet helmet joita en ole vielä bongannut.

P. S. Tämän tekstin kirjoitin ensi sijassa muistoksi itselleni; jos world wide web pysyy kasassa hamaan tulevaisuuteen, niin kelpaa sitten vertailla teatteriantia vaikka syksyyn 2020 – miltä mahtaa kentällä näyttää? Kuka teatteria rahoittaa? Mitä liput maksavat (yllämainittuihin normaalihintaiset liput maksoivat noin 25-36 euroa, opiskelijaliput yleensä n. 40 % halvemmalla) ja kuinka aikaisin niitä pitää varata? Mistä tulikin mieleeni: parasta siirtyä nyt suosiolla suoraan niiden Pohjantähti-lippujen varaamiseen.

Angels in Alppila

Joko olet huomannut? Alppilan Viipurinkadulle, kulmaan jossa ennen hohti keltaista valoa Videofirma Makuuni, on tulossa teatteria. Seurue, johon kuuluu mm. Krista Kosonen, Jani Toivola ja Matti Onnismaa, on salavihkaa luonut tiloissa marraskuussa ensi-iltansa saavan tuotannon Tony Kushnerin draamasta Angels in America. Miten se on päässyt valmistumaan näin pitkälle näin kattavassa hiljaisuudessa, is beyond me.

Pitkä käsikirjoitus on jaettu kahteen osaan, jotka voi katsoa putkeen tai eri iltoina. Näytelmälle kertyy yhteensä pituutta kuusi tuntia, ja juuri synkkinä syksyn ja talven sunnuntaipäivinä osat on mahdollista nähdä putkeen. Ihan mainiota – käsimerkkiä kaamokselle ja kuudeksi tunniksi toisiin maailmoihin.

Jos ja kun silkka tieto näytelmästä sai sinutkin innostumaan, niin tsekkaa produktion nettisivut. 

Ehkä ne on tosissaan ajatelleet, että pelkkä viidakkorumpu riittää täyttämään salin – emmehän tiedä edes katsomon kokoa. Jännä kokeilu useassa mielessä.

P. S. Menen muuten katsomaan näytelmän aika puhtaana tauluna, kun amerikkalainen tv-versio on (toistaiseksi) jäänyt katsomatta. Ilmeisesti näkemisen arvoinen olisi sekin.

Puhdistus eli Purge

Olenko vihdoin löytänyt tiiviimmän ilmaisutyylin, aidon bloggaajan sisältäni? Tässäkin kirjoituksessa tahdon nimittäin vain ja ainoastaan kertoa, että olen jo useampia kuukausia guuglaillut sanapareja "Oksanen" ja "Purge". Olen etsiskellyt kansainvälisiä reaktioita Sofi Oksasen teokseen Puhdistus, joka on edelleen mielestäni yksi hienoimmista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista romaaneista. Ja nyt tahdon mainostaa, että vihdoin niitä löytyy. Sanoma- tai nettilehtiä kesälläkin silmäilevä on tämän jo huomannutkin.

The Economistin arvio on aika ympäripyöreä, "on se mahtavaa, että meitä muistutetaan miten paljon pahaa silmiemme alla on tapahtunut" -teeseineen, ja ehdottomasti kiittävä.

The Times on ilmeisesti myös arvioinut englanninkielisen käännöksen, pitkästikin, mutta ko. artikkelia en ainakaan vielä löytänyt netistä. Ainoastaan siis Hesarin, Nelosen ja Uuden Suomen uutiset tästä arviosta, joita en tähän linkitä.

 Puhdistus Lahden teatterissa toukokuussa 2010

Kaikkein jännittävintä olisi nähdä, millainen tuotanto nähdään New Yorkin La MaMa -teatterin lavalle, kun Puhdistuksen (alkuperäinen) näytelmäversio saa ensi-iltansa helmikuussa. (Lue lisää Sofi Oksasen kotisivuilta.)

Lähes yhtä jännittävää on tietysti nähdä, miten Sofi jatkaa uraansa - ja missä talossa. Paineet seuraavan romaanin erinomaisuudesta lienevät aika massiiviset oli kustantaja kuka tahansa. Odotan tätä kaikkea innolla.

P. S. Yhtä innolla odotan, että saan käsiini Anja Snellmanin uusimman teoksen Parvekejumalat, jota on nyt kehuttu niin monessa yhteydessä että se uhkaa jo lukukokemuksen puhtautta.

P. P. S. Ja mitä siihen tiiviimpään ilmaisuun tulee, niin katsokaamme sitten syksymmällä, tai jotain.

Tampereen Wolfman

Teatterimatka Tampereelle on esimerkiksi helsinkiläiselle ihan mahtava konsepti. Muutaman ystävän, riittävien eväiden ja valtavien noutokahvien kanssa treffit lauantaiaamuna rautatieasemalla, parin tunnin junamatka kuulumisia vaihdellen ja päivän ohjelmaa fiilistellen. Iltapäivänäytös jossain Tampereen monista teattereista, ja illaksi jotain muuta ohjelmaa. Yöpyminen kaverin tai kaverin kaverin luona, tai huippuedullisessa ja -siistissä Omenahotellissa. Jos kyseessä on jonkun synttärit, vuosipäivä, tai muuta spessua, niin miksei voisi ihan revitellä ja asua sellaisessakin hotellissa, jossa on henkilökuntaa.

Meille Omenahotelli toimi tosi hyvin, kuten koko suunniteltu ohjelma. Aikojaseuraava ystäväni N oli jo syksyllä tarkannut saako Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama Susi sisällä lisänäytöksiä keväällä, kun syksyn näytökset myivät loppuun. Saihan se. Tiina-fanit odottivat innolla, mitä tuleman pitää. Tapahtuman luonteesta johtuen sen koko paino ei kuitenkaan ollut näytelmän varassa, mikä oli ehkä ihan hyväkin.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Tampereen Työväenteatteriin. Tyhmästi ajattelin nimen viittaavan johonkin pienimuotoisempaan instituutioon, vaikka Ryhmiksen kokoluokkaan, mutta punaisella Tampereella työväen teatteri on tietysti yksi pääteattereista, oikein iso ja historian havinaa hienosti kuiskiva kompleksi. Taisi ulottua kahteen rakennukseenkin; näyttämöiden lisäksi siellä toimi, kas vain, Lenin-museo.

Tiesin näytelmästä etukäteen vain sen, että se kertoo avioerosta joka johtuu petollisesta miehestä.  Näytelmän käsiohjelman ensimmäiset kuvat lupasivat rankasti KOM-teatterin Aina joku eksyy ja muiden perhedraamojen värittämää kerrontaa, ainakin mitä kuvakieleen tulee. Oli osaksi tottakin, muun muassa sinänsä ihan hyvien lapsihahmojen replikoinnit ja näyttämöllä oleminen tuntuivat nasevuudessaan vähän liiankin tutuilta. Ansa-tyttö oli lähes identtinen Tiina Lymin oman Liisa-hahmon kanssa, em. näytelmästä 12 (!) vuoden takaa. Kuvien lisäksi käsiohjelma tuntui haluavan lunastaa sen vakavuuden, joka itse näytelmästä puuttui mutta jonka aihe ansaitsisi: siihen oli ladottu ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia valheesta, hieman Herman Hessen Arosutta, tutkimustekstiä naisten aggressiosta ja avioeron luomasta kriisistä, sekä - ja tässä vaiheessa meni minusta viimeistään vähän överiksi - lainaukset Jungilta ja Barthesilta. Loppuun "kevennyksenä" vähän ohjeita valheenpaljastukseen...

Ansa (Miia Selin) ja Petteri (Janne Kallioniemi) laittaa silmät ja korvat kiinni, taas.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Okei, muutama rivi itse näytelmästä, liikoja paljastamatta. Näyttelijöistä muut paitsi pääosaa esittävä Jarkko Pajunen ja tämän vaimon ystävää Sannaa esittävä Wanda Dubiel olivat teatterin omia kiinnityksiä ja näin ollen minulle uusia tuttavuuksia, mistä olinkin jo etukäteen iloissani. Roolityönsä oli keskimäärin ihan hyvää, muttei joukosta mielestäni suuria Koomikkoja tai Tulkitsijoita löytynyt. Jos yksi suosikki pitäisi valita, nostaisin ehkä perheen poikaa, kustannustoimittajaa sekä muutamia muita pikkurooleja tehneen Janne Kallioniemen, huolellisesta ja ajoin aidosti liikuttavasta työstä - vaikken ihan tajunnutkaan miksi juuri hänen maneerinen, estoinen kustannustoimittajansa ansaitsi spontaanit aplodit. (Muutenkin tamperelainen yleisö oli todella vastaanottavaista huumorijengiä, nauru raikasi lähes tauotta - eikä minua naurattanut kuin ehkä kolmasosalla niistä kerroista. Pitääkö tutkia itseään? Tosikko?) Wanda Dubiel oli myös hyvä, niinkuin yleensä.

Petokseen perustunutta eroa kokemattomana on vaikea sanoa, kuinka hyvin Lymi oli onnistunut poimimaan keskeiset tuntemukset, tai kuinka hyvin näyttelijät niitä välittivät. Toisaalta tuntemuksia on kuvattu kymmenissä ellei sadoissa lukemissani kirjoissa ja lehtijutuissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja tunnistin toki samoja kuvioita. Tuli mieleen tilanne, jossa rakoilevassa avioliitossa elävä pari tulisi katsomaan näytelmää tuntematta sen sisältöä etukäteen. Voisi olla raastavaa, mutta voisi kyllä myös avata patoja ja keskustelua. Etenkin, kun Lymi oli valinnut tyylilajiksi haastavan komedian - jos nauroin tälle teatterissa niin voin nyt ehkä ottaa sen puheeksi kotonakin? No, en tiedä. Luulen kuitenkin, että Lymi on itsekin ajatellut tätä puolta taiteen tuottamisessa.

Päähenkilö Vesan haaroilla ajatteleminen oli mielestäni nostettu vähän liian suurelle sijalle tekstissä. Joo, varmasti täällä on paljonkin miehiä jotka ovat jääneet elämässään metsästysvietin vangeiksi, surku surku, mutta itse eroprosessi on kuitenkin mielenkiintoisempi ja aika paljon moniulotteisempi aihe. Molemmat ehkä kuluneita, mutta vain ensimmäinen loppuun.

"Kivikaudella mä olisin ollut laumanjohtaja, tänä päivänä mä olen selkeesti mulkku."

Jep, sillä on se susi sisällä.

Vesa-pololla on susi sisällä.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Vaikka näytelmä ikävästi välillä lipsui aika kammottaviin kliseisiin (Johnny Cashin Hurt? Oikeesti. Ja ne ihan viimeiset pari minuuttia...), näyttelijätyö ei ollut ehkä koko ajan terävimmillään, ja dynaamiset kohtaukset ennen väliaikaa eivät olleet oikein sukua väliajan jälkeen tuleville, niin oli Susi sisällä silti mielenkiintoinen ja hauska tapa viettää iltapäivä Tampereella. Ja luulenpa, että hankalan eron juuri, äskettäin, joskus kokeneelle se olisi antanut vielä enemmän.

Tampereen hengenravintomme sai jatkoa illemmalla, kun hyppäsimme Tomaatteja! Tomaatteja! Stand Up -festivaalin huumoribussin kyytiin ja vietimme tunnin elämistämme kuuntelemalla Sami Hedbergin enimmäkseen ihan luokattomia vitsejä ajellen ympäri kaupunkia. Tomaatti-nomen est omen? Mutta taas kaikki hirnuivat lähes kritiikittöminä. Paitsi meidän ekskursioryhmä. Ollaanko tässä oikeasti tosikkoja? Ehkä vähän, voi ei. No, oli Samilla läski- ja homojuttujen - niin ja ikkunasta nähtyjen lenkkeilijöiden pilkkaamisen - lisäksi muutama hyväkin juttu, ja oli ihan hauskaa nähdä tunnin sisään Pyynikin hieno omakotitaloalue, Pyynikin kesäteatteri (jossa bongattiin ehkä seuraavan reissun teema ja tarkoitus: Häräntappoase 11.6. alkaen!) ja Pispalan harju Vastavirtaklubeineen - ikävä kyllä A painoi stop-nappulaa liian myöhään - ja hahmottaa hieman kaupungin suuntia.

Tampere on kyllä miellyttävä. Illaksikin löytyi monta mukavaa luuhauspaikkaa, ja tunnelma on kaiken kaikkiaan kiva. Olisin mieluusti jäänyt sunnuntaipäivääkin viettämään, ellei järkky norovirus olis iskenyt... Pitää siis mennä pian uudestaan - joko Häräntappoasetta tai ehkä Puhdistusta katsomaan. Sofi Oksasen kirja on mielestäni yksi parhaista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista, mutta alkuperäinen näytelmä jäi aikoinaan näkemättä. Nyt se menee Tampereen Teatterissa ainakin toukokuun puoleenväliin. Voi kun menisi vielä kesäänkin. Paljon on syitä palata Hämeeseen...

P. S. Ehkä voisi jo alkaa hahmotella syksyistäkin visiittiä: TTT:n ohjelmistoon on tulossa näköjään syyskuussa dramatisointi Hotakaisen edellisestä romaanista Huolimattomat, jonka ahmin aikoinaan yhdessä yössä. Oliskohan näytelmäversio yhtä ahmittava?

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)

ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.

Niin paljon hyvää idästä

Venäjällä on tällä hetkellä aika vahva presence [presa:ns] Helsingissä. Blineistä nyt ainakin haaveilevat varmaan monet muutkin, bliniviikotkin päällä joka toisessa ravintolassa. Ystäväni Alena muuten kertoi juuri, että vaikka blinejä voi toki paistella kevättalven läpeensä, niin ainoastaan tällä viikolla 6, Maslenitsa, ne antavat syöjälleen aurinkovoiman rauhan. Mikäli et siis ole vielä tämän talven bliniähkyä osallesi ottanut, niin äkkiä taikina kohoamaan ja smetana-, mäti-, suolakurkku- ja sienisalaattiostoksille! Pakastimessa on ihan hyvä olla jäähtymässä se Stolichnaya, mutta ilmankin pärjää (sulavat vain hitaammin, vai miten se tekosyy nyt meni?). Joihinkin resepteihinkin lisätään viinaa, toisiin olutta. Tein omat hyvät blinit hesarin ihan parhaan Ruokatorstai-kirjan ohjeella, jota on mukaeltu myös esim. täällä. Inspiraatiolisänä hyvät kuvat ja lisäkevariaatiot.

Hesarin Ruoka-sivuilta tuli "blinit"-hakusanalla 26 osumaa, jos tekee mieli itse soveltaa ja yhdistellä. Samalla voi hakea muiden ajankohtaisuuksien hyviä ohjeita: myöhäiset Runebergin tortut, hernekeitto ja laskiaispullat. Ja kohta jo lammasta ja pashaa! Kevääseen mahtuukin muuten paljon enemmän ruokatematiikkaa kuin synkälle syyskaudelle.

Mutta on täällä nähty muutakin herkullista Venäjältä! Moskovalainen Maly-teatteri vieraili Helsingin Kaupunginteatterissa, Suuren teatterivaihdon nimissä, kahden illan ajan antamassa erinomaisen näytteen slaavilaisesta teatteridraamasta parhaimmillaan. Kun näytelmä vielä oli taiteen uusia muotoja ja kirjailijan aiheenshoppailua nerokkaasti kosketteleva klassikko Lokki, niin olin eri onnellinen kun Mummu pyysi mukaan jo ajoissa - molemmat näytökset olivat aivan loppuunmyytyjä.

Suuri diiva Lokissa ja tosielämässä, Irina Arkadina (Irina Muravjeva), hänen

nuori kilpailijattarensa Nina Zaretsnaja (Olga Molotsnaja), sekä onnettoman

rakkautensa viinaan ja nuuskaan hukuttava poloinen Masha (Aljona Ohlupina).

Maly on Moskovan vanhin teatteri, perustettu jo vuonna 1756. Tsehovkin täyttäisi tänä vuonna 150 vuotta. Kyseessä oli siis kaksi yltä päältä ajan koettelemaa ja yhä uudestaan hyväksi toteamaa insituutiota. Malylaiset olivat keskittyneet olennaiseen: käsiohjelmana toimi hätäisesti printattu A-nelonen, johon oli listattu teatterin tekijät arvonimineen ja kunniamainintoineen: näyttelijöistä lähes kaikki olivat vähintään "Venäjän valtionpalkinnon saajia", näytelmän ohjaajana ja suurena Trigorinina kaksoisvaikutuksen tehnyt Juri Solomin peräti valtionpalkintojen saaja. Koko ensemblen työ oli aika virheetöntä, tulkinta sellaista mikä saa katsojan toisaalta nauttimaan ja samastumaan, toisaalta ihan pikkuisen kaipaamaan jotakin rosoisuutta. Suomenkielinen simultaanitulkkaus tuli ajallaan monotonisena kuulokkeista. Itse olisin toivonut Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten Kolmessa sisaressa käytettyä tekstitystä, vaikka se aiheuttikin niskakipuja. Luurit korvilla oli vaikea kuulla alkutekstin intonaatioita. Erityismaininta on annettava kerrassaan hurmaavalle pyörivälle lavastukselle, joka oli absoluuttisesti kauneinta (ja toimivinta) mitä olen nähnyt viikkoihin. Verhot liehuivat, kartano järven rannalla oli juuri sopivasti ränsistynyt, ja kuu kuumotti taivaalla lisämelankoliaa kohtauksiin jotka sitä edellyttivät. Myös äänimaailma oli mielettömän toimiva, vaikka aika perinteinen.

Näytöksessä oli runsaasti suomenvenäläistä yleisöä, joka osasi reagoida tähtinäyttelijöiden yksittäisiin bravuureihin tämän tästä riemastunein aplodein, mikä oli erityisen hauskaa. Toivottavasti tämäntyyppinen kulttuurivaihto saa vastaisuudessakin tarpeeksi rahoitusta ja esityspaikkoja; vaikkei olisikaan kyllästynyt sinänsä mainioihin Pekka Valkeejärveen ja Marja Packaléniin KOMissa, tai Jukka-Pekka Paloon Kansallisessa, jne., niin kyllä ihan uusien naamojen ja maneerien katsominen näyttömöllä on todella antoisaa. Joitain uusia naamoja on luvassa myös seuraavissa teatterireissuissani: ensi viikolla vuorossa Piiat Jurkassa (ensi-ilta huomenna), maaliskuussa ensin Q-teatterin kevään ensi-ilta Aivan kuin minua ei olisi, sitten Tampereen Työväen Teatterin Susi sisällä, joka on Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama ja jonka näyttelijöistä lähes kaikki ovat mulle uusia tuttavuuksia. Ihanaa.

Mikäli jollain on aikaa, niin luullakseni venäläisen taiteen ja/tai teatterinystävän kannattaisi orkestroida myös reissu Turkuun (ellei siellä jo ole): Turun kaupunginteatterin Anna Karenina olisi ainakin Helsingin sanomain toimituksen mielestä näkemisen arvoinen esitys, ja jos päivämäärät vain täsmäisivät istuisin minäkin jo junassa. Toteutus kuulostaa mielenkiintoiselta, lisäksi pidän sekä romaanista että Krista Kososesta paljon.

Ja vielä Tolstoista puheen ollen: Olen edennyt viime päivinä tasaista tahtia eteenpäin Sodassa ja rauhassani. Viime iltojen kohokohtana on ollut antisankari Pierre Bezuhov, L'russe Besuhof, kuten tuo itse nimensä vääntelee saadakseen kirjainten summaksi 666 (tämä kun antaisi merkityksen niin merkityksettömältä tuntuvalle elämälleen: aivan yhtäkkiä hän, Pierre, olisikin kukistava itse paholaisen eli Napoleonin, jonka nimen yhteenlaskettu summa on niin ikään tuo paholaisen luku.) Pierre on inhimillisin kohtaamani antisankari pitkään aikaan; hieman hirvittää että miten hänelle seuraavissa luvuissa käy - lähti vihdoin nostojoukoissa sotimaan Venäjän maaperälle tunkeutunutta Napoleonin armeijaa vastaan. Sen onneksi tiedän että sota voitettiin, mutta miten lie yksittäisen, ylipainoisen ja haaveiluun taipuvaisen vapaamuurarin laita? Joidenkin lähteiden mukaan kyse on sitäpaitsi kirjailijan alter egosta, jolloin kysymys on ehkä entistä tärkeämpi.

On se mahtava kirja; tuputtamatta minkäänlaista maailmankuvaa - paitsi ehkä juorujen ja seurapiirien jokapuolisuutta - se opettaa lukijalleen kärsivällisesti humaania ymmärrystä ja tiettyjä oikean ja väärän eroja aika vastaansanomattomasti. Jos kukaan on kirjaa lukenut, niin keskustelisin siitä tosi mielelläni nyt kun se vielä on tuoreessa muistissa.

Vähättelemättä veteraaneja, itsenäisyyttä, ihmisoikeuskysymyksiä tai Suomen historian ulkopoliittisia edesottamuksia - suorastaan neutraalina kaikelle poliittiselle - tahdon kumartaa syvään kohti itää kiitokseksi kaikista näistä yllämainituista, elämänlaatua roimasti parantavista tuotteista ja tekijöistä.

Oi kuinka kriittistä

Kas mikä verraton verkkosivu löytyi tässä taannoin. Suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistut arvostelut kaikki yhdessä osoitteessa. Usein verkkoarvostelut ovat lehdessä painettuja lyhyempiä, mutta luulisin että trendi on kuitenkin pidempään päin.

Itse kannatan Koe ensin, lue sitten -järjestystä, mutta voihan sitä inspiraatiotakin hakea täältä(kin).

Arvosteluja ja mielenkiintoisia pääkirjoituksia siis Kritiikkiportissa.

Mielenmaisemaa muutamille aisteille

 

Suomalainen mielenmaisema. Mietin vaan, että siitä mieli- ja kielikuvastahan Kristian Smeds vissiin lähti luomaan Mental Finlandiaan, vai lähtiköhän vai mitä mahtoi mies mietiskellä? Nopea guuglaus säästää enemmältä pohdinnalta, ja jos perimmäiset kysymykset ja niiden vastaukset aiheesta kiinnostavat, saatat löytää vastauksia esimerkiksi tästä Teatteri-lehden haastattelusta.

No, Smedsin edesottamusten parissa nyt kuitenkin työskentelee näinä päivinä todennäköisesti jo sen verran monta aivolohkoparia, että säästelen omiani muuhun käyttöön ja keskityn näkemääni. Koitan myös kirjoittaa lyhyesti, todettuani etten itsekään ehkä jaksaisi lukea kahta ensimmäistä blogipostaustani.

Brysseliä helmikuussa kohautellut näytelmä Mental Finland saapui siis vihdoin Suomeen fyysisestikin. Ainutlaatuisen aktiivisen isoäitini ansiosta meillä oli liput Helsingin ensi-iltaan jo noihin aikoihin. Kun produktio vihdoin tänne tupsahti, niin se tuntui tulleen salaa ja vaivihkaa - näinä yhteisen Euroopan aikoina kun arvostelut tehtiin jo belgialaisten kriitikoiden seassa alkuvuodesta, ja telkkaristakin tuli keväällä useampi show show'hun liittyen. Tämä perussuomalainen suuremmitta kohuitta kotiutuminen sopi minulle yleisönä paremmin kuin hyvin, mediakohu altistaa helposti ylikypsymiselle jo ennen itse kokemusta.

Ensi-ilta alkoi teknisten ongelmien takia noin vartin myöhässä. Nostolaitteita ei saatu korjattua, ja tervetulosanat ylimääräisiä konjakkeja nauttineelle, Syksyn Näytelmää kirkkain silmin odottavalle yleisölle lausui selvästi hieman harmistunut Smeds. Varmasti jotain hienoa extra-symboliikkaa jäi meiltä kokematta, mutten kyllä osannut mitään ylimääräistä kaivata. Kauko-ohjattavat helikopterit ja leikkitankit kun kuitenkin toimivat, ja näyttelijäsuorituksissakin riitti katsomista. Jos joku muu on onnistunut saamaan lipun johonkin Suomen kymmenestä esityksestä, niin kertokaapa mitä sieltä katosta tippui.

Mutta ihan muutama sana elämyksestä. Näyttelijät olivat mielestäni tasavahvoja, joskin Reinikainen-Korpela -yhteistyö toi etenkin inkkarijaksossa vähän liian vahvasti mieleen sinänsä aina tervetulleen Studio Julmahuvin (katsokaa nyt tota kuvaa). Virolaiset Eva Klemets ja Juhan Ufsak eivät jääneet tuntemattomampina yhtään aina erinomaisen H-P Björkmanin tai muiden kansansuosikkien varjoon. Viimeksimainitun arabimies oli muuten, etenkin kohtauksensa alkupuolen ajan, parasta tragikomiikkaa pitkään aikaan.

Videokuvaajien hääriminen lavalla toi koko ajan mieleen Smedsin Tuntemattoman - taitaa rakennella ihan omaa genreä - mutta oli, kuten kotimatkalla keskusteltiin, ehkä jopa perustellumman oloista tässä näytelmässä. Onko syy niin yksinkertainen kuin kuvattuun aikakauteen liittyvät mielikuvat - en tiedä.

Ja olihan se kokeellinen ja naurattihan se monta kertaa (sekä banaalilla pieruläpällä että monisyisemmällä maahanmuuttajakomiikalla), mutta kaiken kaikkiaan itse tarina oli sisällöltään vähän yllätyksetön. Loppujen lopuksi siinä vaan dramatisoitiin Kotikatsomoiden rankimmat tarinat koskettavien human interest -lehtireportaasien kanssa, ja kaikki oli sitten höystetty parilla absurdimmalla mielleyhtymällä. Ja sinänsä oikein viehättävillä, mutta välillä hieman pitkillä nykytanssiosuuksilla. Mykkä tanssiryhmä oli ehkä voimakkain yksittäinen elementti.

Pituudesta olisi muissakin kohtauksissa voinut leikata vielä, vaikka esitys olikin yksinäytöksinen, tai ainakin vailla väliaikaa. (Call me a sceptic mutta se väliajattomuuskin tuntui muuten vähän varman päälle pelaamiselta...)

Jotenkin oletan, että Smeds ryhmineen tahtoo sanoa monta suurtakin ajatusta kansakuntien tulevaisuudesta, mutta kyllä Mental Finland minulle jäi lähinnä viihdyttäväksi show'ksi joka ei herättänyt uusia ajatuksia, mutta antoi toki vanhoille ajatuksille ja pohdinnoille uusia ulkoasuja. Onhan rimakin kyllä oman tekstin kanssa aika korkealla, kun edellisen kerran samalla lavalla on ohjannut Väinö Linnan mestariteosta.

Sitä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, että ne siellä Brysselissä oli niin hämillään tahi kauhuissaan. Vai onko teatteri siellä ihan oikeasti niin lapsenkengissä? En usko. Uskon, että siellä oli helmikuussa virkamiesten ja -naisten keskuudessa in käydä katsomassa this Mental Finland piece, vaikkei teatteria olisi muuten juuri harrastanutkaan. Saattaahan se blockbuster-leffojen vuokraajaa tai pelkkien klassikkojen lukijaa hieman hätkähdyttää. Korjatkaa jos olen väärässä, tarkoitukseni on kyllä välttää ylenkatsetta noin yleisesti.

Täytynee mennä lukemaan niitä helmikuisia arvioita, ja tsekata onko kukaan ollut samaa mieltä. Ehdottamasti suosittelen siis kuitenkin näytelmän näkemistä. Tänään perjantaina näyttäisi siltä, että torstaille saisi vielä lippuja muiden näytösten pysyessä loppuunmyytyinä. Peruutuspaikkoja voi kysellä Kansallisteatterin lipputoimistosta.

Toivottavasti joku ehtii vielä katsomoon ja tahtoo vaihtaa lisää ajatuksia. Produktiolla on muuten myös oma blogi, jos jotakuta kiinnostaa.

"What  the  f u c k  was that?!"

P.S. Olisi pitänyt lukea tämäkin näytelmä ensin tekstinä (vrt. Kuningatar K -kokemukseni edellisessä tekstissä), jälkikäteen yritys on turha kun mieli on jo muistikuvilla väritetty.

P.P.S. Tästähän tuli taas ylipitkä kirjoitus. Mutta saa sitä omassa blogissaan jaaritella! Please bare with me (i.e. one of my brother's favorite puns).

Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)