Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

This one's for Louise Bourgeois

A few lines in honour of the original spider woman, sculptor extrodinaire, Ms. Louise Bourgeois, who passed away at the age of 98 on Monday 31 May.

Her life is connected to mine in two somewhat far-fetched ways. First, I have always been utterly intrigued by the spider sculptures she has left behind her around the world, like bizarre footsteps. During my short Ottawa period I used to walk under one many times (see picture below). She named her first spider, which was an ordered work for the opening of Tate Modern in 1999, Maman because it represented something she felt for her own mother. This delicate piece of information leaves me thinking.

There are millions of better pictures available online, but

I wanted to do the right thing and use my own archives.

Check out my  P. P. S. 

My second connection to her is that, being a French woman born in the early 20th century, Bourgeois was a contemporary and fellow Frenchwoman to Simone de Beauvoir, whose Memoirs of a Dutiful Daughter I've just started to read. This far I have discovered, due to Ms. Bourgeois' sudden death and the flood of epigrams and articles that have consequently been published, that they both lived remarkably courageous, determined lives. 

The most important thing connecting the two artists is, in my opinion, that they both recognized and often articulated their awareness of the strong impact of early childhood on one's later actions. “Everything I do,” Louise Bourgeois has declared, “was inspired by my early life”, a life overshadowed by her mother's illness and her father's concurrent infidelity.

I'll probably come back to Ms. de Beauvoir once I've finished her memoirs; I dedicate this post to Ms. Louise Bourgeois and her amazing spider sculptures, and make a solemn vow to get to know her art better in the near future.

P. S. Maman is Tate Blog's "Work of the Week" this week, check it out here.

P. P. S. Surfed onto a travelogue with pictures of several Maman spiders around the world. I've stood next to the creatures in Havanna and Ottawa, gazing into where their eyes probably were...

Naiset, kaupungit ja toukokuu

"Kyllä se hullu on joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan!" -L. Onerva

Naiset kaupungilla on eläväinen ja monisyinen aihe josta voisi kirjoittaa ja puhua loputtomiin. Ateneumin taidemuseo ja Anna Kortelainen huomasivat, että siinäpä myös oiva konteksti taidenäyttelylle. Ja sellaisen kaikkien nais-alojen asiantuntijaksi - ainakin median ja kustannusmaailman silmissä - noussut Kortelainen on siis L. Onervan kiehtovan henkilön ympärille ja inspiroimana Ateneumiin kesäksi kuratoinut. Vierailu Ateneumissa on toukokuuni agendalla; Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ohella myös Caj Bremerin retrospektiivi herkkine kuvineen kiinnostaa.

Mainitsen näyttelyn tuomia tunnelmia täällä kunhan ehdin ottaa aikaa sen koluamiselle. Voisin kirjoittaa myös vähän Onervasta itsestään; siinä on nainen jonka elämä menee tosi luontevasti blogin Inspiration-osuuden alle!

Hypätään Onervan kautta yliopistomaailmaan: naisena kaupungissa -ilmiö on sielläkin vallannut yhä kasvavan alan mm. kaupunkitutkimuksesta. Kaupunki ei ole pelkkä julkinen tila, ja toisaalta jos onkin niin silloin sen pitäisi ainakin nykyään kuulua yhtä lailla kaikille - mennyttä emme voi muuttaa. Historian laitoksilla tutkitaan, mitä on eri vuosisatoina ja -kymmeninä sanottu ja kirjoitettu naisista, jotka ovat röyhkeästi ottaneet itselleen oikeuden maleksia kaupungilla, istuskella puiston penkeillä ohikulkijoita mietteliäänä tuijotellen. Tästä kun mieleen tulevat melkein väistämättä vuoden 2010 kauppakeskusten teinilaumat viikonloppuiltaisin, korostetun kovaa kiljuvat ihanat tyttönaiset, nuo toisistaan röyhkeyttä saavat hysteeriset ratikkakäyttäytyjät, niin sitten vasta tajuaakin että jotkin asiat ovat sentään julkisen ja yksityisen tilankin suhteen rajustikin muuttuneet, ainakin pitkän aikavälin näkökulmasta.

Nainen kaupungilla, Berliinissä

Naisia kaupungilla tutki omasta arvokkaasta näkökulmastaan myös sosiologi Anna Kontula, jonka väitöskirja Suomen seksityöläisistä herätteli keskustelua ja levitti paljon uutta ja tarpeellista tietoa mutu-juttujen tilalle muutama vuosi sitten. Onkohan Anna jatkanut tutkimustaan, tai saanut seuraajia akateemisella polullaan? Hyvin vähän yllättää se, että kansalle Kontulaa on sittemmin tuotu tykö vain Kimmo Kiljusen salarakkaana. Kyllästynyt huokaus tähän. Onneksi Annallakin on blogi, josta jokainen voi käydä itse lukemassa tutkijan yhteiskunnalle oikeasti arvokkaat ajatukset.

Itselleni ajankohtaisimpia naisia kaupungilla ovat ehkä vappuaattona raitiovaunussa (sillä silloinhan sataa, pitää päästä suojaan) hyvin- ja pahoinvoivat em. teinityttöset, joilla on onneksi suurin osa kaupunkielämiään vielä edessä, sekä ennen muuta ja vähän mieltäylentävämpänä ajatuksena vapunjälkeinen reissu Berliinin kaupunkiin maailman parhaiden naisten seurassa! Siitäkin toivottavasti irtoaa jotain jälkikäteen täällä tunnelmoitavaa, vaikka sään salliessa aurinkoiset terassit Prenz'l-Bergissä saattavat ainakin yrittää ottaa pääosan tästä kaupunkimatkasta...ja inspiroivaahan sekin on: flanöörin elämää kapinallisessa Berliinissä: kuten niin monet itsenäiset naiset (ja miljoonat miehet) ennen meitä!

Lopetanpa kahteen lainaukseen, jotka esitän ajankohtaisessa kausaalisessa suhteessa:

"April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain." - T. S. Eliot, ensimmäiset säkeet runosta The Waste Land (1922)

"Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?!" - Aikakone, kertosäe kappaleesta Keltainen (1996)

P. S. Naisia kaupungilla pohti muuten myös taannoin Ylen Kotikatsomossa esitetty melkoisen hyvä samanniminen minisarja. Toivotaan uusintoja. 

P. P. S. Ovathan hekin hyvin leimallisesti naisia kaupungilla. Ja jos tätä nyt olisikin enää vaikea pitää minään taideteoksena, tai edes kulttuuritekona, niin on ne silti aika ihania; ei siitä kiintymyksestä enää mihinkään pääse. New Yorkin kaupunkimatka on muuten myös vuoden agendalla - sweet!

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)

ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.

Valtionaiset

Suosittelen nyt ihan pikapikaa, tenttikiireen keskeltä, erästä eilen toimivaksi todettua kulttuurituotekombinaatiota, jonka kokemisen lopputuloksena olet takuuvarmasti elähtynyt, sivistynyt, inspiroitu, informoitu ja entistä tiedostavampi.

Lue ensin Leena-Maija Rossin kirjoitus Valtionaiseudesta (Naistutkimus-lehti 4/2004; en löytänyt tekstiä netistä eli vaatii pienen vaivannäön.) Tämä ei ole pakollista, mutta erittäin suositeltavaa, sillä Rossin tulkinta Anneli Jäätteenmäen mediakuvasta ja valtionais-representaation ylipäisestä mahdollisuudesta on aika mainio.

Sitten itse raakamateriaaliin: katso Yle Areenasta dramaattinen ja mielenkiintoinen Pääministeri, Timo Harakan ja Antti Karumon näkemys Anneli Jäätteenmäen noususta pääministeriksi, ja nimittämistä surullisenkuuluisan pian seuranneesta pakkolaskusta. HUOM: pätkä on nähtävissä enää 6 päivää.

Pohdi sitten tovin verran vaikkapa sitä, millaisia perinteisiä feminiinisiä piirteitä Jonna Järnefeltin sinänsä hienosti tulkitsemaan Jäätteenmäen hahmoon on elokuvassa liitetty, entä millaisia maskuliinisuuksia? Olisiko valtiomies kiihdyksissään vain lipsauttanut - oho - saaneensa salaiseksi luokiteltua tietoa? Entä käviköhän Annelille oikeasti noin? Vaikeaahan asiaa olisi ollut loputtomiin peitellä, mutta sen ilmi tulo lienee jutun mielenkiintoisin kohta. Yhtä mielenkiintoista on miettiä, miksi kukin poliitikko on saattanut tästä elokuvasta loukkaantua, ja oliko siihen aihetta. Hmmm. Niin tai sitä, että Harakka ja Karumo kuulemma kirjoittavat jo seuraavaa kohudraamaa state of the nationista. Mistä mahtaa kertoa?

No, pureskeltuasi hetken Suomen Pääministeriä, siirry Areenalla katsomaan eilen illalla näytettyä BBC:n lähes samannimistä, vuonna 2009 valmistunutta draamaa Margaret Thatcherin noususta ja tuhosta. Ja mieti samoja juttuja! Miten yksinkertaista, ja samalla palkitsevaa - parempaa historian oppituntia en ehkä keksi. Tätäkin näytetään enää 7 päivää, eli kiiruhda, kiiruhda!

Yhtymäkohtia ja valtionaisten tulevaisuutta on mielestäni niin jännä miettiä, etten meinannut saada yöllä unta...

Vapaita naisia ja tunnustuksia

Viime kuukausina silmieni eteen on päätynyt niin paljon liikkuvaa kuvaa voimakkaista naisista, etten ole voinut välttyä pyörittelemästä mielessäni “sukupuolikysymyksiä”. Ensin heinä-elokuussa tuli Ylen esittämänä telkkarista oiva maanantai-iltojen ajatustenherättelijä, kuusiosainen dokumentti Vapaan naisen tunnustuksia. Sarjaa esitettiin viikko viikolta kuin puoli-huomaamatta, kuten usein käy Ylen hyvien ohjelmien kanssa nykyään kun totumme (vai minäkö vain totun?) huomioimaan vasta ja ainoastaan räikeillä mainoksilla toistuvasti meille kaupallisten kanavien kautta tyrkytetyn hutun. Onneksi ensimmäisen, ohi menneen jakson saattoi tuijotella Yle Areenasta (nyt niitä ei enää siellä näytetä, nyyh).

Sarjassa nelikymppinen Jennifer Fox kuvasi omaa ja kymmenien muiden naisten elämää useamman vuoden ajan, yhteensä 17 eri maassa. Fox on työnsäkin puolesta kosmopoliitti, lisäksi hänellä on ”sarjan alussa” sveitsiläinen miesystävä ja Etelä-Afrikkalainen rakastaja (pitäydyn toiveuusintoje toivossa enemmiltä spoilereilta). Maailmalla kiertäessään Fox pohtii kameralle omaa elämäänsä, suhdettaan miehiin, itseensä, äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etsii tasapainoa omaan tulevaisuuteensa, ja haastattelee tuttuja ja tuntemattomia naisia suorasukaisesti mutta tilaa antaen - kamerakin kiertää haastattelutilanteissa kädestä käteen. Ihmeellisellä tavalla kronologiseksi kirjoitettu dokumentti onnistuu kokoamaan jokaisen jakson selkeäksi teemaksi, vaikkei ohjaaja-kuvaaja Fox ole elämäänsä voinut käsikirjoittaa, ei ainakaan kaikkia sarjan puitteissa tapahtuvia käänteitä.

Mikäli onnistuu jättämään tietyn määrän kiintiöskeptisyyttään vaikka parvekkeelle tuulettumaan, dokumentti ottaa heti valtaansa. Tässä onkin nyt viimeistään koittanut se hetki, kun bloggaajan sukupuoli ei enää voi pysyä salaisuutena, vaikkei se sitä ehkä kenellekään ole ollut alun perinkään. Leikittelin aluksi ajatuksella pyrkiä kirjoittamaan ”sukupuoletonta” kieltä, mutta niin on maailmamme kielellä jäsennetty ettei moinen taida olla tarkoituksenmukaista jos samalla tahtoo saada ajatuksensa välitettyä mahdollisimman puhtaina ja oikein.

Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!

Ja tiedättekö mitä? Vasta nyt, herran vuonna 2009, minulle selvisi, että Ms. Fox oli dokumenttisarjansa kanssa Suomessa kaksi vuotta sitten, jopa yleisön tavattavissa, dokumentistaan keskustelemassa, DocPointin järjestämässä illassa! Kerrassaan harmillista! Jos tunnette ketään paikalla ollutta, niin minua todella kiinnostaisi tietää mistä ja miten silloin keskusteltiin. Opin tässä guuglaillessani myös Foxin aiemmista dokumenttisarjoista, jotka alkoivat heti kiinnostaa yhtä lailla.

Monet naisystäväni ovat olleet tosi otettuja Foxin sarjasta. Eräs ystäväni on mm. kutsunut minuun naisten iltaan, jonka vieraslistalla on sarjasta innostuneita ihmisiä, emännän ystäviä eri yhteyksistä - kivaa! Miesten reaktioita sarjaan en ikävä kyllä ole juurikaan saanut kuulla. Tai no: löytyihän tällainen blogimerkintä...

Laura Mulveyn klassikkoartikkeli "Visual Pleasure and Narrative Cinema" vuodelta 1975 esitti, että vain tietynlaiset naiskuvat sopivat mieskatseelle. Mikäli mies muistaa naista katsellessaan, että nainen edustaa ”kastraatiouhkaa” (ja tämä termi on nyt otettava mahdollisimman symbolisella tasolla), hän kiusaantuu, jopa ahdistuu. Edellä mainittu mieskirjoittajan blogi on ehkä hyvä esimerkki tällaisen Angstin valtaan joutumisesta, vai mitä mieltä olette?

Mulveyn provokatiiviset kirjoitukset sopivista naiskuvista nousivat mieleeni myös istuessani R&A -festarien Just Walking -elokuvan (eli myös Espoo Cinéssä esitetty: ”Solo Quiero Caminar”) näytöksessä. Miten röyhkeästi elokuvassa esitetään naisia miesten puuhissa! Ja miten miellyttävä sitä oli seurata! Kyllähän lukemattomat nykyelokuvat perustuvat, joskus surullisenkin pitkälti, sukupuoliroolien sekoittamiseen, mutta jotenkin tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin ohjaaja oikein ilkikurisesti kokeilisi kepillä (mieskatsojien) jäätä. Tarjottiinko siinä ihan oikeasti uusia mahdollisia naisasemia, vai tuliko mielihyvä fantasian kautta? Ja mistä se tunne oikein tuli? Kokonaiskuvasta vai yksityiskohdasta, kuten siitä kun machoin nainen soitti rankan duunikeikan jälkeen itselleen hotellihuoneeseen maksullista seksiä, jonka kuittasi välittömästi orgasmi(e)n jälkeen toteamalla rahojen löytyvän pöydältä? Vai siitä, että elokuva melkein loppuu romanttisen onnellisesti, muttei lopukaan? Vai oliko se se kun nämä lainsuojattomat nais-Robin-Hoodit olivat niin cooleja ja vaitonaisia työskennellessään? Siis ihan niin kuin elokuvien miehet.

Taisi olla mies ohjaajakin - onneksi niistä on nykyään moneksi. (Satun tietämään, että isänikin piti elokuvasta, mikä tässä valossa on tietysti erityisen hauskaa.)

Mielenkiintoinen keskustelunpätkä tuli tässä taannoin käytyä naisten kesken: puhuimme näistä ”kielletyn” aktiivisista naiskuvista, em. elokuvan espanjattarista sekä mm. Tarantinon elokuvien trademark-kovista mimmeistä. Ja mitä selvisikään: muutamat naiset kertoivat ärsyyntyvänsä tämän tyyppisistä sankarittarista - sillä ne ovat niin epärealistisia!

Mietin sitten jälkikäteen, että ei kai asiat ole vieläkin niin ikävästi että antoisan ja voimia antavan samastumisen sijaan naiskatsojat joutuvat kiusaantumaan katsoessaan naisia elokuvan toimijarooleissa. Että tällaiset naiskuvat tuntuvat ”epärealistisilta”!

Eivätköhän mainitussa Just Walkingissa, puhumattakaan Tarantinosta, mieshahmot ole vähintäänkin yhtä epärealistisia. (Oletteko esimerkiksi jo nähneet Inglourious Basterdsin? Koko sinänsä ihan viihdyttävä elokuvahan perustuu stereotypioihin.) Muttei naiskatsoja mieshahmojen todenmukaisuusarvoistaan osaa ahdistua, no sir.

Antakaa meille mielenrauha samastua vahvoihin naisiin! Onneksi minua on kai siunattu tarpeeksi vahvoilla naisesikuvilla tosielämässä, sillä muistan kyllä vieläkin sen puhtaan voiman tunteen ja adrenaliinisyöksyn jonka vallassa pyöräilin kotiin Tarantinon Death Proof -elokuvasta (ylempi kuva). Hyvin ei maa silti makaa niin kauan kun samanlainen kuvasto saa useamman korkeasti koulutetun, tiedostavan nuoren naisen ahdistumaan. Sorron yöstä, siskot, sorron yöstä!

P.S. Satun tässä kirjoitellessani kuuntelemaan The Gossipin Music for men -albumia. Sen vuoksi täytyy tähän loppuun vielä tehdä virtuaalista kunniaa lempparirokkarilleni, ko. kokoonpanon laulaja Beth Dittolle, joka ei todellakaan edusta hegemonisen käsityksen mukaista ”sopivaa” naiskuvaa. Varsin tukeva, tietääkseni homoseksuaalinen Ditto näytti koko sopivan naiskuvan ajatukselle ja cover girl -perinteille keskaria poseeraamalla alasti Love- ja NME-lehtien kannessa. Ditto vie poliittista korrektiutta dynaamisesti uudelle aikakaudelle, kohti tuloksellisempaa keskustelua syyttämällä laihuusihanteista yliampuvasti muotialalla toimivia homomiehiä. In your face...everybody?

Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)