Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvataide. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kuvataide. Näytä kaikki tekstit

perjantai 26. elokuuta 2011

Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.



Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

lauantai 21. toukokuuta 2011

Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.




Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!


Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.

sunnuntai 6. helmikuuta 2011

Pahan mielen parantaja

Eilisaamu koitti liian aikaisin ja henkilökohtaisesti hieman heikoissa kantimissa. En edes Hesaria jaksanut lukea. 

Onneksi kotini jakaa kiltti sielu, joka oli juuri aloittamassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Ensimmäiset kolme tai neljä katkelmaa rauhallisesti ääneen luettuina tekivät olon jo paljon paremmaksi, ja mielen kerrassaan hyväksi.

No, Kyrön teksti on hauskaa ja oivaltavaa, mutta ei mitään runoutta. Mielen jo muikistuttua lauantaini suorastaan täydellistyi muutamaa tuntia myöhemmin. Kuvataideakatemian galleriassa. Jussi Niskasen näyttely koostuu kaiken kokoista näennäisen abstrakteista maalauksista, joista monia tekisi mieli tuijotella tuntikaupalla. Sunnuntaihin 13.2. asti jatkuvassa näyttelyssä kannattaa käydä vähän väsyneenä, hämmentyneenä ja ehkäpä elämän tarkoitusta etsiskellen.


Tämä jäi vähän epäselväksi, mutta mahdollista on, että ylläolevan teoksen nimi on:  

Katselin ikkunaani peittävän
laudoituksen raosta, kun
taivaanrantaan kasvoi
 massiivinen
sienipilvi. Radio hiljeni melko pian
sen jälkeen. Kuuntelin sen
jälkeen
Leevi and the Leavingsia
vanhoilta kaseteilta. Saludoa oli varastossa
vuosiksi.
(Jussi Niskanen)

 

maanantai 3. tammikuuta 2011

2011 Anticipations Vol. 2

Happy this year! Time to add a third line to this blog's year-tracking blogroll... Having experienced a wonderful, high-spirited turn of the year, and consequently caught some kind of a wicked flu to balance the amount of cheerfulness in my life I guess, I'll continue my list of things I'm looking forward to this year. (I've almost beat that flu and the sun is shining brightly right to where I am sitting, so I am most cheerful and expectant again.)

This flu jumped right between me and my gallery tour plans, so I missed that Markus Kåhre's exhibition. Luckily there's still time to catch the other two mentioned in the previous post. Another exhibition that I am very much looking forward to is Terike Haapoja's next solo exhibition in Gallery Kalhama & Piippo, 11.2.-6.3.2011. Her art is truly multidisciplinary, multimedia, and multi-many more things – some of the most insightful works I have encountered in a while. I am not familiar with the works of the coming exhibition, though, but was impressed with her previous exhibition in 2008. As she is preparing her doctorate for the Finnish Academy of Fine Arts, I predict there is some continuity in these shows that form major parts of that doctorate. If you want to learn more about Terike Haapoja's work, provided you know Finnish, here is a link to a text about her previous exhibition by critic Otso Kantokorpi; it is the latter text on this page.

A detail from Terike Haapoja's 2008 exhibition Suljettu joukko - avoin kesto. 
Picture from Gallery Forum Box's website.

Okay, that was a lot more advertisement for something I have not yet seen myself, than I usually deem appropriate. Let's hope the exhibition meets my expectations. By the way, in between these Anticipations, I have organized that visit to Turku 2011. In addition to the co-exhibition of Eija-Liisa Ahtila and Isaac Julien, we will see Anna Karenina in Turun kaupunginteatteri - a play I was afraid I would miss as it was sold out for so long. There appears to be tickets available to most of its additional spring shows, and even if you could not find many happenings to your taste in the official Turku 2011 programme for your chosen theatre date, there is still an awful lot of sympathetic places and things to see. If in doubt, do check my older Turku-post, one of the very first posts in this still-searching blog.

What else, 2011? Books? Lately I have had way too little time to read non-research-related literature. With a stack of books from 1866-2010 awaiting, exploring the coming treats in publishing is misguiding at best. Before any newer masterpieces, I intend to get lost in Crime and Punishment (1866) – my current read, in preparation for its dramatization in Ryhmäteatteri in February – and J. G. Farrell's Troubles, a novel depicting the troubled 1919 Ireland, that recently won the "Lost Man Booker prize of 1970" in retrospect. 

I have contemplated reading Jonathan Franzen's Freedom, labelled among Books of the Year in many an American medium. A fellow novel-devourer says this book is one of the best he's ever read – and he has read plenty – but recommends reading Franzen's previous work Corrections first. I have not been convinced I want to read another white American literary intelligent's woes of the state of the nation and its middle class, especially in such lengths. But this was before I read an essay about Franzen and American avant-gardism in the most recent Parnasso magazine by Tommi Melender. I hold Melender in high regard after reading (this far only) his recent novel Ranskalainen ystävä. Melender does not necessarily hold Freedom in too high a regard: he appears disappointed in its conventionalism, maintaining the novel is built on the same premises as the classics of the 19th century: psychological character depiction and linear plot development, entirely ignoring the inventions of both modernism and postmodernism. The obvious next step in the essay is where he gives me his cue – comparing Freedom to Tolstoy's War and Peace (and only if this is your first or second visit to my blog can you have missed the fact that I admire War and Peace to the point of uncriticalness...). Consequently, I have found the same comparison from the heart of numerous reviews of Franzen's book – apparently there are in fact numerous direct allusions to Tolstoy in the novel (which makes me wonder whether Mr. Melender's argumentation hasn't been slightly superficial?). In any case: I think it has been decided. Must read Freedom (and Corrections?) in 2011.


 Wow, I am afraid that last section on Freedom got out of hand to the point where virtually no-one aside from Franzen or Melender fans has had the stamina to get through it. Better call it a day and proceed from words to action: with the last moments of precious daylight I will return to young Raskolnikov and the last Christmas chocolates. Hopefully, I will return to most works discussed here before we've arrived at 2012.

P. S. I'm very happy to receive other noteworthy suggestions for the 2011 agenda!

P. P. S. Two more things about Freedom: it will be published in Finnish translation by Siltala next fall, and apparently its movie rights have been sold already, too.


perjantai 31. joulukuuta 2010

2011 Anticipations Vol. 1

Most media like to look back on past highlights today, so I thought I'd look forward into the New Year. 

I haven't got much time on my hands on this last day of 2010, so I'll make it short and concentrate  mostly on the immediate future.

I think I will kick off my 2011 with a small gallery tour on Sunday the 2nd. I want to see at least Ilari Hautamäki's solo exhibition Planet Paint in the gallery of the Finnish Academy of Fine Arts (Kasarmikatu 44), as well as Eija-Liisa Ahtila's new work, the three-channeled installation Marian ilmestys, in gallery Heino. If I have time, I'll try to visit Markus Kåhre's exhibition Pidot in Sculptor. Unless it's already been taken down? Check this at the Sculptor website...yes, Sunday is the last day of the show! Definitely worth visiting, I believe.

Eija-Liisa Ahtila is one of our most renowned artists working with moving image. You should not miss her previous work, Where is where?, either. It will be shown as part of Kiasma's ARS11 in the new exhibition space in Turku, European Capital of Culture from January 16th. Another plan for 2011 is obviously to travel there and see Where is where? again, together with a work from another wonderful artist, Isaac Julien, plus all the other cultural goods that the city will supposedly lay before us.

Once Turku has inspired us to cultural travels, the next destination is naturally Tallinn, also a European Capital of Culture 2011. Comparing websites, I have to hand it to Turku, but as far as actual content goes I have not had a deep enough look yet. I will probably come back to these as the year rolls ahead.

Returning to Helsinki and the more easily reached experiences, I am looking forward to seeing Sofia Coppola's new film Somewhere, even if I've heard the theme of hotel life in a foreign country is growing old with this movie and might pale in comparison to the pretty unforgettable thing Bill Murray and Scarlett Johansson got going in Lost in Translation... Still, I think I will prefer this flick over Rare Exports Inc. when next contemplating going to the movies, since I did not have the time to see the latter before Christmas - seems a little less necessary after the holidays, doesn't it?

My time is running out - it already ran out 15 minutes ago; I am forced to call this text vol. 1 and come back to the topic once the year has changed. Staying true to the looking-into-the-future theme, I'll end this with the poster from Somewhere and a few vague thoughts about the summer...

H A P P Y  N E W  Y E A R !  M A K E  I T  A  G O O D  O N E !


sunnuntai 22. elokuuta 2010

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.

tiistai 20. heinäkuuta 2010

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 
iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.
 
Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 


 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 
vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 
näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

torstai 3. kesäkuuta 2010

This one's for Louise Bourgeois

A few lines in honour of the original spider woman, sculptor extrodinaire, Ms. Louise Bourgeois, who passed away at the age of 98 on Monday 31 May.

Her life is connected to mine in two somewhat far-fetched ways. First, I have always been utterly intrigued by the spider sculptures she has left behind her around the world, like bizarre footsteps. During my short Ottawa period I used to walk under one many times (see picture below). She named her first spider, which was an ordered work for the opening of Tate Modern in 1999, Maman because it represented something she felt for her own mother. This delicate piece of information leaves me thinking.

There are millions of better pictures available online, but
I wanted to do the right thing and use my own archives.
Check out my  P. P. S. 

My second connection to her is that, being a French woman born in the early 20th century, Bourgeois was a contemporary and fellow Frenchwoman to Simone de Beauvoir, whose Memoirs of a Dutiful Daughter I've just started to read. This far I have discovered, due to Ms. Bourgeois' sudden death and the flood of epigrams and articles that have consequently been published, that they both lived remarkably courageous, determined lives. 

The most important thing connecting the two artists is, in my opinion, that they both recognized and often articulated their awareness of the strong impact of early childhood on one's later actions. “Everything I do,” Louise Bourgeois has declared, “was inspired by my early life”, a life overshadowed by her mother's illness and her father's concurrent infidelity.

I'll probably come back to Ms. de Beauvoir once I've finished her memoirs; I dedicate this post to Ms. Louise Bourgeois and her amazing spider sculptures, and make a solemn vow to get to know her art better in the near future.

P. S. Maman is Tate Blog's "Work of the Week" this week, check it out here.

P. P. S. Surfed onto a travelogue with pictures of several Maman spiders around the world. I've stood next to the creatures in Havanna and Ottawa, gazing into where their eyes probably were...

perjantai 21. toukokuuta 2010

Kevätjuhlan tuntua

Nyt on pakko puffata muutamaa näyttelyä, joiden tekijöiden nimet tulevat takuuvarmasti tulevaisuudessa täyttämään lehtiesi sivut, tämän blogin satunnaiset postaukset, säätiöiden palkintolistat, mielenkiintoisimmat kahvipöytä- ja baarikeskustelut ja kenties lopulta vaikkapa koko Kiasman etuseinän:

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät, Taiteen talossa sekä KuvAn gallerioissa Helsingissä 12.5.-6.6.2010. Avoinna joka päivä 11-18.

Taideteollisen korkeakoulun Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttely Elefanttikorttelissa Aleksanterinkadulla, 12.5.-13.6.2010. Avoinna ti-pe 10-18, la-su 11-17.

Näitä ei siis kannata jättää väliin! Tarkoitukseni oli ensin vierailla itse uudemman kerran Kuvan keväässä ja ensimmäisen kerran Masters of Art (eli MoA) -lopputyönäyttelyssä, ja vasta sitten kirjoittaa niistä. Vaan aika käy vähiin! Täytyy - levittää - tietoa.

Tuuli-Anna Viitanen: Peili peilissä
20 x 40 cm, lyijykynä paperille

Toukokuun lopulla elämä on juhla. Allekirjoittanut ainakin herkistyy aivan vaivattomasti edelleen yläasteen juhla-/jumppasalin, Suvivirren, sireenien ja kesämekkotunteen muistelemisesta. Kevätjuhlariemu kulminoitui omiin, lähes taianomaiselta (varsinkin näin retrospektissä) tuntuviin ylioppilasjuhliin, ja jotain siitä oli jäljellä vielä yliopistosta valmistuessanikin. Nykyään tuota kepeää kaikkivoipaisuuden tunnetta voi edelleen koettaa tavoitella sukulaisten ja ystävien erilaisissa valmistujaisjuhlissa. Näiden keväisten tunnetrippien eli kevätjuhlien lomaan en keksi tämän hetken helteisessä Helsingissä sopivampaa teematekemistä kuin taiteen yliopistojemme lopputyönäyttelyiden kiertäminen. Tänäkin vuonna uusi taide on kivasti ripoteltu ympäri kantakaupunkia, oiva pyöräretken paikka siis.

Kuvataideakatemiassa kukitettiin 40 uutta kuvataiteen maisteria Kuvan Kevät -näyttelyn avajaisissa viime viikolla. Töiden joukossa on ihania, häiritseviä sekä vaikuttavia töitä neljässä eri lokaatiossa, paljon maalausta, aika vähän valokuvaa, yllättävän suuri määrä installaatioita ja sekatekniikka erilaisin reseptein. Kierros kannattaa aloittaa itse Kuvataideakatemiasta, Hämeentien varrelta (Kaikukatu 4, sisäpihalla keikkapaikka 6. linjaa vastapäätä): koulun tiloihin on ripustettu kymmeniä hienoja töitä, ja auditoriossa pyörii Riikka Kuoppalan upea elokuva Palavan kaupungin alla, jota ei ainakaan kannata missata. Oivan lounaan saa muuten taiteesta vaikuttumisen lomassa koulun kasvis-lähi-luomuruokaravintolasta, jota olen tainnut mainostaa jo joskus aiemminkin. Opiskelijoille mausteinen ja runsas lounas kustantaa sen Kelan tukeman 2,60, muille muistaakseni femman. Money well spent.

KuvAn muut galleriat löytyvät Kasarmikadulta ja Lönnrotinkadulta, lisäksi Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsee Lasiboksi jossa Heidi Saramäki toteuttaa kollektiivista animaatiota joka keskiviikosta sunnuntaihin koko kevätnäyttelyn ajan, eli 6.6. asti, klo 16-19. Kuvan keväällä on omat nettisivut, joiden ehkä kiintoisinta antia ovat neljän valmistuvan maisterin blogit kevään varrelta.

Lotta Ingman: Élodie
110 x 130 cm, öljy kankaalle

TaiKin Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttelyssä en tosiaan vielä ole itsekään ehtinyt käydä, joten en voi kuin suositella menneiden vuosien perusteella lämpimästi. Ei se ole mikään turha sanonta, että näistä näyttelyistä erottuvat jo edukseen tulevaisuuden tekijät. KuvA toi viime vuonna lopputyönäyttelyn takaisin omien seinien suojaan, TaiK puolestaan on lähtenyt liikkeelle Arabiasta ja kokeilee tänä vuonna näyttelyn järjestämistä stadin ytimessä, Elefanttikorttelissa Senaatintorin kupeessa.  Korttelin kerroksiin on saatu mahtumaan 81 uuden taiteen maisterin opinnäytteet. Tänne taidan ehtiä jo ensi viikolla, näyttely on esillä 13.6. asti.

Nämä näyttelyt ovat täydellinen resepti etenkin ns. huonosta taideitsetunnosta kärsiville. Jos olet harmillisesti elänyt siinä harhaluulossa ettet ymmärrä nykytaidetta (tai muotia, tai muotoilua), lähde ihmeessä liikkeelle ja astu lopputöiden eteen mieli tyhjänä. Mitään ei voikaan, eikä varsinkaan tarvitse "ymmärtää", tärkeintä on antaa nähdyn vaikuttaa ja omien ajatusten kulkea puuskittain itsensä ylitse. Tekisi miltei mieli jatkaa: kuin toukokuinen etelätuuli! Mutta karsitaan liian kököt metaforat... Malja taiteelle!

Susanna Mannerin lopputyö TaiKin kuvataidekasvatuksen ohjelmaan. 
Kuva: Sanna Haverinen.

tiistai 27. huhtikuuta 2010

Naiset, kaupungit ja toukokuu


"Kyllä se hullu on joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan!" -L. Onerva

Naiset kaupungilla on eläväinen ja monisyinen aihe josta voisi kirjoittaa ja puhua loputtomiin. Ateneumin taidemuseo ja Anna Kortelainen huomasivat, että siinäpä myös oiva konteksti taidenäyttelylle. Ja sellaisen kaikkien nais-alojen asiantuntijaksi - ainakin median ja kustannusmaailman silmissä - noussut Kortelainen on siis L. Onervan kiehtovan henkilön ympärille ja inspiroimana Ateneumiin kesäksi kuratoinut. Vierailu Ateneumissa on toukokuuni agendalla; Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ohella myös Caj Bremerin retrospektiivi herkkine kuvineen kiinnostaa.

Mainitsen näyttelyn tuomia tunnelmia täällä kunhan ehdin ottaa aikaa sen koluamiselle. Voisin kirjoittaa myös vähän Onervasta itsestään; siinä on nainen jonka elämä menee tosi luontevasti blogin Inspiration-osuuden alle!

Hypätään Onervan kautta yliopistomaailmaan: naisena kaupungissa -ilmiö on sielläkin vallannut yhä kasvavan alan mm. kaupunkitutkimuksesta. Kaupunki ei ole pelkkä julkinen tila, ja toisaalta jos onkin niin silloin sen pitäisi ainakin nykyään kuulua yhtä lailla kaikille - mennyttä emme voi muuttaa. Historian laitoksilla tutkitaan, mitä on eri vuosisatoina ja -kymmeninä sanottu ja kirjoitettu naisista, jotka ovat röyhkeästi ottaneet itselleen oikeuden maleksia kaupungilla, istuskella puiston penkeillä ohikulkijoita mietteliäänä tuijotellen. Tästä kun mieleen tulevat melkein väistämättä vuoden 2010 kauppakeskusten teinilaumat viikonloppuiltaisin, korostetun kovaa kiljuvat ihanat tyttönaiset, nuo toisistaan röyhkeyttä saavat hysteeriset ratikkakäyttäytyjät, niin sitten vasta tajuaakin että jotkin asiat ovat sentään julkisen ja yksityisen tilankin suhteen rajustikin muuttuneet, ainakin pitkän aikavälin näkökulmasta.

Nainen kaupungilla, Berliinissä

Naisia kaupungilla tutki omasta arvokkaasta näkökulmastaan myös sosiologi Anna Kontula, jonka väitöskirja Suomen seksityöläisistä herätteli keskustelua ja levitti paljon uutta ja tarpeellista tietoa mutu-juttujen tilalle muutama vuosi sitten. Onkohan Anna jatkanut tutkimustaan, tai saanut seuraajia akateemisella polullaan? Hyvin vähän yllättää se, että kansalle Kontulaa on sittemmin tuotu tykö vain Kimmo Kiljusen salarakkaana. Kyllästynyt huokaus tähän. Onneksi Annallakin on blogi, josta jokainen voi käydä itse lukemassa tutkijan yhteiskunnalle oikeasti arvokkaat ajatukset.

Itselleni ajankohtaisimpia naisia kaupungilla ovat ehkä vappuaattona raitiovaunussa (sillä silloinhan sataa, pitää päästä suojaan) hyvin- ja pahoinvoivat em. teinityttöset, joilla on onneksi suurin osa kaupunkielämiään vielä edessä, sekä ennen muuta ja vähän mieltäylentävämpänä ajatuksena vapunjälkeinen reissu Berliinin kaupunkiin maailman parhaiden naisten seurassa! Siitäkin toivottavasti irtoaa jotain jälkikäteen täällä tunnelmoitavaa, vaikka sään salliessa aurinkoiset terassit Prenz'l-Bergissä saattavat ainakin yrittää ottaa pääosan tästä kaupunkimatkasta...ja inspiroivaahan sekin on: flanöörin elämää kapinallisessa Berliinissä: kuten niin monet itsenäiset naiset (ja miljoonat miehet) ennen meitä!

Lopetanpa kahteen lainaukseen, jotka esitän ajankohtaisessa kausaalisessa suhteessa:

"April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain." - T. S. Eliot, ensimmäiset säkeet runosta The Waste Land (1922)
"Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?!" - Aikakone, kertosäe kappaleesta Keltainen (1996)

P. S. Naisia kaupungilla pohti muuten myös taannoin Ylen Kotikatsomossa esitetty melkoisen hyvä samanniminen minisarja. Toivotaan uusintoja. 

P. P. S. Ovathan hekin hyvin leimallisesti naisia kaupungilla. Ja jos tätä nyt olisikin enää vaikea pitää minään taideteoksena, tai edes kulttuuritekona, niin on ne silti aika ihania; ei siitä kiintymyksestä enää mihinkään pääse. New Yorkin kaupunkimatka on muuten myös vuoden agendalla - sweet!

perjantai 12. maaliskuuta 2010

On the Streets of...

Here's a blog post the concept of which is copied (w/ permission) from Liisa Mirjami's beautiful 00530 Helsinki blog. Seeing her post made me go nostalgic about my past travels, and the street styles (not the Hel Looks kind!) I've documented on them.

My favorite sticker. Berlin, Rosenthaler Platz, 2009.

Immigrant ostalgia? Toronto, 2006.

Lifesize loving pandas in a Berlin wall, 2009.

Forever growing downtown Bangkok, 2009.

Hasidic themes in Marais, Paris, 2008.

I've witnessed the traces of painter-gone-fashion-designer Ms. Claw in a couple of cities, not "yet" in Finland. That day might not come, but speaking of Claw and graffiti, check out the documentary Infamy in which she and a couple of other painters are properly introduced. It was screened a couple of years ago at HIFF, and if I remember correctly it was a fun film to watch.

Claw in Berlin, 2009.

And home town NYC, 2008.

Hmmm-kay, I think I'm close to exceeding the limits of reader-friendly amount of pictures one above another, I'll stop here for now. I might have to publish an entirely other post on the Tats Cru sightings from New York, 2008. They're so skillful, albeit eventually their style is a bit too clean to my taste, missing the rawness I for some reason appreciate. But thumbs up I'd get the chance to go scout for fresh Tats pieces in NYC soon, so I'll save that collection for later.

Liisa Mirjami is blessed with a real fresh touch with her camera,  don't forget to check her  awesome blog. Following her example on this topic was a bit of an anti-climax, but lately I've been wanting to post some of my own photos instead of using ones taken by other people. Despite the vague moral guidelines on picture borrowing I follow, it still sometimes feels sketchy, and definitely very impersonal. I'll try and keep my camera with me more often in the future and document the things I am going to write about. (Would be heaps easier if only I knew it already by the time I see it!)

These heartsick babies grew by quite a few buildings
in Ottawa, 2006. Hopefully still do.

P. S. One thing I'd sure like like like to spot from Helsinki street sides is LM's infamous dog sticker!

sunnuntai 28. helmikuuta 2010

Niin Helsingin koulua

Valokuvauksemme varmaankin onnistunein vientikonsepti Helsinki School, ja erityisesti sen "nuorin sukupolvi", esittäytyy Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 24.2.-23.5.2010. Valokuvataiteen ystävä iloitsee. Mukavan pitkä näyttelyaikakin, mutta minulla (ja monella?) homma menee yleensä näin: mitä pidempi näyttely sen suurempi riski että se jää kokonaan katsomatta. Koetan siis liikennöidä itseni Meilahteen jo ensi viikolla.

Nelli Palomäki: Viola and Elsa at 10 and 9, 2009

Näitä TaiKista valmistuneita tai siellä vaikuttaneita, kuraattori Timothy Personsin suosioon ja sitä kautta maailmallekin singahtaneita Helsinki Schoolin valo- ja elokuvaajia on nykyään jo aika iso joukko. Omiin suosikkeihini lukeutuvat muun muassa Susanna Majuri (jonka ihana, surumielinen yksityisnäyttely "Vedentutkijan tytär" kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa Valokuvataiteen museossa, missä se on esillä yhtä pitkään kuin tämä Helsinki School -näyttely, 23. toukokuuta asti), Jari Silomäki, Pertti Kekarainen ja Nelli Palomäki. Lisäksi muistan lukeneeni viime vuonna galleristi Ilona Anhavan haastattelun, jossa hän mainitsi Ea Vaskon yhtenä erityisen seuraamisen arvoisista nykytaiteilijoista; selvennyksen vuoksi mainittakoon että Vasko ei ole Anhavan "tallissa" (ainakaan tällä hetkellä). Anni Leppälä taasen on Vuoden nuori taiteilija 2010.

Näyttelystä löytyy varmasti myös uusia suosikkeja.  Täytyy tosin mainita että Helsinki Schoolin kotisivuilla useimmat artistilistan pikkukuvakkeet näyttävät hämmentävän samanlaisilta. Kiinnostavaa nähdä, eliminoiko skaalan kasvaminen tämän mielikuvan.

Oma suosikki by Pertti Kekarainen: 
TILA (moving dots), 2005
 

keskiviikko 3. helmikuuta 2010

Portraits of the Artist as a Young Girl

Picasso-näyttelyssä kuultua (vanhempi rouva selittää innokkaana ystävättärelleen):

"No entäpä sitten Amos Andersonilla, siellä se sellainen Stiina on piirtänyt ikään kuin lapsia, mutta niillä on renessanssinaisten vartalot ja sitten se on laittanut niille kaikille oman päänsä!"

Totta tosiaan, Stiina Saariston vaikuttava näyttely, noin kymmenen viime vuoden retrospektiivi Ein Kleines Monster (15.1.-8.3.2010) koostuu kyllä selvästi omakuvista. Hesarin haastattelussa Saaristo mainitsee muutamia tekniikoitaan; lapsihirviöt saavat poikkeuksetta Stiinan kasvot, mutta sellaisina kuin taiteilija on niitä tarkastellut peilillä oikein läheltä: korostaen ihohuokosia ja ryppyjä, vääristäen mittasuhteita. Miksi näin?

"Nykyään omakuvien tekeminen on roolin luomista", taiteilija toteaa. Kiehtova ja luullakseni hedelmällinen lähestymistapa. No, omakuvat ovat kai aina tarjonneet taiteilijalle herkullisia mahdollisuuksia itsensä kokemisen eri yksityiskohtien ja näkökulmien korostamiseen, mutta rooli-ajatus pitää sisällään trendikkään ajatuksen performatiivisuudesta - viime vuosina  kun on tunnetusti käyty niin taiteen kuin yhteiskunta- ja ihmistieteidenkin aloilla lukematon määrä keskusteluja ihmisidentiteetin rakentumisesta ja sen osa-alueiden esittämisen tahdonalaisuudesta. Kuvan valmistamisessa tahdonalaisuus on aukikirjoitettua, mutta silti tai juuri siksi erityisen kiehtovaa.

Teos The Last Man Standing valmistui Ateneumin suureen Kalevala-näyttelyyn 
vuonna 2008. Lyijykynä alumiinilla pohjustetulle paperille. 247x450 cm (!).  
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Pakarinen

Saaristo liittää omakuvataiteeseen kulutus- ja kauneuskulttuurien kritiikin ja tekee mielestäni teoksistaan pamfletteja myös paneutumisen ja syventymisen puolustuksiksi: jokaisen teoksen valmiiksi saattaminen on vienyt kuukausia, jotkut ymmärtääksen jopa vuoden. Eipä näyttelyssä kovin montaa samalle vuodelle sattuvaa teosta näekään, mikä tuntuu olevan omakuvan esteettisiin ominaisuuksiin liitetty ilmoitus tai edes vihje omasta ei-kaupallisuudesta.

Pikkutarkkana ja normaalin rajoissa neuroottisena ihmisenä pidin töistä paljon, eikä niissä näkemäni ideologiakaan ollut vastenmielistä. Ainoa moite tulee töiden sanoman toistuvuudesta, ja tässäkin syy saattaa olla vain mielikuvituksettomassa katsojassa.

Kehuja ja moitteita ainakin Hesarin Valjakalta sekä Kymen ja Savon sanomien edustajilta löytyy Kritiikkiportista, Saaristoa verrataan kirjailija Tommi Melenderiin myös sivuston viime viikon erikoisessa pääkirjoituksessa.

P. S. Amos Andersonille päätyessäsi kannattaa toki katsastaa myös museon pysyvät kokoelmat, nykytaiteilijoiden kerroksissa ainakin oli esillä uusia töitä (sitten lokakuun). Erääseen huoneeseen, siihen jonne sai mennä vain yksi ihminen kerrallaan, kannattaa astua. Olisi vertailun ja itsekunnioituksen vuoksi kiva tietää, joutuiko joku muukin kerta kaikkiaan poistumaan ennen "teoksen loppumista"?

tiistai 26. tammikuuta 2010

Pablosta

Näin myöhään siinä meni, ennen kuin sain raahattua luuni Ateneumiin katsomaan Picasson töitä, niitä globaalilla tasolla vähemmän tunnettuja, mutta Suomessa sangen - siis todella - kohuttuja. Ei kai mikään muu taidenäyttely ole Suomessa ikinä voinut saada yhtä paljon kävijöitä, kestostaan viis? Miten jumalattoman paljon näyttely on voinutkaan maksaa, jos vasta ihan viime viikkoina kuudentoista euron kappalehintaiset lipputulot ovat tuoneet Atskin omilleen?

Ja toisaalta, kuinka moni näyttely Valtion taidemuseossa päätyy tai on tarkoitettukaan päätymään omilleen? Olen hieman skeptinen, mutten ikävä kyllä tunne käytäntöä tarkemmin. Saa valaista.

Kyllä oli kumma fiilis, kun keskellä arkipäivää käyskenteli yleensä kaikuvan tyhjässä museossa, joka nyt kuhisi ja kohisi ihmisiä ja unohtumattomia ohimennen kuultuja keskustelunpätkiä, kommenttiraitoja. Oli siinä puolensakin, mutta lyhyen varteni johdosta minun oli sangen vaikea pysähtyä rauhassa katsomaan mitään työtä, kun eteen maleksi aina joku korispelaaja. Tilanne joka on mulle tuttu (ja sitäkin tavallisempi) lähinnä Tavastialta...

Mutta on se verratonta, että suomalaiset ovat yhtenä isona, taiteeseen suopeasti suhtautuvana kansalaismassana heränneet tähän näyttelyyn. Tietäähän sen itsekin miten paljon inspiraatiota ja impulsseja, joskus puhtaita puolipakottamisia, tarvitaan että tulee käyneeksi ylipäänsä missään näyttelyssä ennen kuin se onkin jo ohi, oho. Ja nyt sitä kuulee yhtäkkiä Picasso-kokemuksia ihmisiltä, joiden et ikinä arvaisi uhraavan aikaansa taiteen tarkastamiselle.

Mikä tai kuka ihme voisi muuten olla suomalaisille seuraava Pablo Picasso Ateneumissa?

Tähän kysymykseen miettivät astetta kuumeisemmin vastausta varmasti kaikkien isompien taidemuseoiden intendentit, sekä tietysti myös kaikki Kiasman johtajaehdokkaat, joilta Hesari viikonloppuna kysyikin keitä he Kiasmaan toisivat. Vastausten joukossa mainituista nimistä minulle kelpaisi ainakin Jasper Johns johon ihastuin MoMassa, sekä tietysti Banksy (aika haasteellinen suunnitelma!) ja muut "uusien taidemuotojen" (eli nyttemmin hyväksytyt) toteuttajat.

No vielä vähän Picassosta. Muutama teos onnistui vaikuttamaan minuun ihmisvilinän keskeltäkin. Niihin kuuluivat oikeastaan kaikki maalaukset Picasson perheenjäsenistä - ehkä siksi että välittivät niin eri tunnetta kuin se vahvan eroottinen kuvasto josta näyttely suurelta osin koostui. (Jos johonkin näyttelyn aikana ehti kyllästyä, niin Picasson näkemykseen naisen rinnoista.) Viimeisten vuosikymmenten salin maalaukset piirtävistä lapsista ja vakavasta Jacquelinesta pysäyttivät.

Härkätaistelu- ja minotaurusteemat olivat aivan käsittämättömän elinvoimaisia, ja monet veistokset kerrassaan nerokkaita. Olin todella yllättynyt tussi- ja muista piirroksista, en tiennyt Picasson olleen myös niin lahjakas piirtäjä. Varsinkin kuvattujen hahmojen hienonhienoja käsiä pitkine sormineen olisin voinut katsella tuntikaupalla.

Näyttelyn väliin jättäminen olisi ollut todella typerää. Jos on nyt päässyt käymään niin hullusti ja miten-aika-onkaan-rientänyt, ettet itse ole vielä ehtinyt Ateneumiin, niin mene hyvä ihminen äkkiä! Museo on huomenna keskiviikkona sekä torstaina auki poikkeuksellisesti puoleen yöhön asti, ja sen jälkeen on sitten auttamattomasti liian myöhäistä.

Et moi, je ne regrette rien!

tiistai 12. tammikuuta 2010

Oi kuinka kriittistä

Kas mikä verraton verkkosivu löytyi tässä taannoin. Suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistut arvostelut kaikki yhdessä osoitteessa. Usein verkkoarvostelut ovat lehdessä painettuja lyhyempiä, mutta luulisin että trendi on kuitenkin pidempään päin.

Itse kannatan Koe ensin, lue sitten -järjestystä, mutta voihan sitä inspiraatiotakin hakea täältä(kin).


Arvosteluja ja mielenkiintoisia pääkirjoituksia siis Kritiikkiportissa.

tiistai 29. joulukuuta 2009

Kaunis paluu kapitalismin vaikutuspiiriin

Koitan pitää eettiset kulutuskysymykset etäällä tästä pitkän hiljaisuuden rikkovasta, hennosta pikku postauksesta. Pidempiä ja syvempiä juttuja odotellessa ajattelin vihjaista muutamasta hyvästä kohteesta, johon voit vaihtaa väärää sarjaa olevat joululahja-astiat tai epämieluisat korulahjat, tahi käyttää lahjakortit. Nimittäin:

Stupido Shopissa on tuhansia vinyylilevyjä 25 % alennuksella soittimen onnellista omistajaa odottelemassa. Samoin paljon ale-CD:itä. Nettikauppa toimii yhtä lailla.

Kirjakaupoista kannattaa ehdottomasti etsiä Lionel Shriverin kirjaa Syntymäpäivän jälkeen, alkukielellä The Post-Birthday World. Pisteet muuten Avain-kustantamolle melko nopeasta käännöksestä, itse luin kirjan englanniksi. Päähenkilöistä kaksi on Lontooseen asettuneita jenkkejä, joten kielellä ja sen kiemuroilla on iso rooli henkilöhahmojen rakentamisessa - voin vain kuvitella miten herkullista ja haastavaa käännettävää romaani on ollut.

Syntymäpäivän jälkeen on äärimmäisen mukaansatempaava kirja yhdestä elämän tärkeimmistä asioista - juuri siitä, josta kertovat teokset usein leimataan chick-litiksi tai romansseiksi, vaikka siihen liittyvät suuret kysymykset niin usein asuvat aivan etualalla lähes kaikkien mielissä. Kyseessä on ihan kirjaimellisesti rakkausromaani. Tunnetta ja sen seurauksia sekä ilmenemismuotoja pohtii tarkkaavainen naiskirjailija; Lionelin analyyttisen ja reippaasti etenevän kirjan ansiosta pärjäsin 7 viikkoa ulkomailla (juuri ja juuri) ilman tyttökavereitani, kun ilman kirjaa olisin saattanut nääntyä ihmissuhdeanalyysien janoon... Kaiken kehun jälkeen on myönnettävä että olen samaa mieltä The Guardianin kriitikon kanssa kirjan tietyistä vioista, mutta lukekaa te ensin kirja, sitten vasta kyseinen arvostelu.

Juonesta teaseriksi sen verran, että päähenkilö on eri sympaattinen lastenkirjojen kuvittaja Irina McGovern, joka asuu Lontoossa pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa. Ensimmäistä lukua on vain yksi, ja siinä taustoitetaan Irinan ja Lawrencen ystävyys snooker-tähti Ramsey Actoniin. Seuraavia lukuja on aina kaksin kappalein: toinen kuvaa näiden kolmen elämää erään tietyn suudelman tapahduttua, toinen elämää sellaisena kuin se jatkui ilman tuota suudelmaa. Ah.

Ja viimeinen tapa tuhlata joulurahoja ja veronpalautuksia (ihan kuin ne ei olis jo mennyttä) on nuo useat loppumaisillaan olevat näyttelyt! Taidehallin Nuoret 2009 loppuu loppiaisena (allekirjoittanut aikoo paikalle vain päivää ennen, eli käykää tekin vaan ihan itse katsomassa tulevaisuuden nimiä), Picasso sai jatkoaikaa 28.1. asti, ja Kiasman Ars Fennicassa viedään myös viimeisiä (10.1. asti). Kiasmassa käydessänne tsekatkaa myös hyvältä kevennykseltä (?) kuulostava Pilvi Takalan The Trainee. Kiasman mukaan teos "perustuu kuukauden mittaiseen oleskeluun Kiasman yritysyhteistyökumppanin Deloitten toimitiloissa. Siellä alun perin normaalilta vaikuttanut markkinointiharjoittelija alkaa soveltaa omaperäisiä työmetodeja". Täytyy itsekin yrittää ennättää Kiasmaan. Ja teille joulurahattomille: Valokuvataiteen museoon pääsee ilmaiseksi vielä kaksi päivää!

Jos taas tahdotte edes jälkikäteen fiilistellä erilaista, kulutushysterian kasvua torjuvaa tapaa viettää joulu, niin katsokaa hyvät ihmiset dokumenttielokuva What Would Jesus Buy? Jospa vain kaikki katsoisitte sen ennen ensi joulua.

tiistai 13. lokakuuta 2009

Oh the Surface, the Dimensions

While Mr. Picasso is still looming somewhere in the near future, waiting for the minimum requirements of the perfect 3 hours all to myself and the consequent five or so hours for reporting the experience here in my blog, I had the chance to walk among a lot of painting the other day.

For a few more weeks, you see, the ground floor or the Amos Anderson Art Museum will continue to be home to Gottberg-Kåhre Project, a most beautiful and captivating piece - or pieces - of art. A Saturday morning before noon is always a good time to visit museums in order to avoid the crowds. With the Gottberg-Kåhre project, I’d say that avoidance was pretty much a precondition for grasping the installation in its entirety. There is no point in describing the experience with facts, as that would equal a spoiler for anyone still planning on visiting; suffice it to say it is an excellent example of interdisciplinary art collaboration between a painter (Susanne Gottberg) and a sculptor, (Markus Kåhre) something that invites the audience to consider the very fundamental qualities of each medium: dimensions of sculpture, surface of painting. Ah. I will have to go again before it closes; I only heard after we had left the museum that my companion spotted several, meaningful things that I had not, despite unhurried and careful observation, noticed.

Once you’re inside the museum, it’s well worth the while to take the elevator up to the top floors that still contain much of Mr. Anderson’s home décor, together with paintings and sculpture from the turn of the 20th century onwards - you’ll spot plenty of Magnus Enckell, the occasional Helene Schjerfbeck, and many others, and all this will further nourish your recent contemplations on painting and sculpture as traditional yet contemporary media - it is quite an excellent combination really! And further fulfilled with a) the middle floors’ exhibition ‘Modernin kahdet kasvot’, a collection of Finnish modern art, curated by Timo Valjakka, and b) finally the refreshing, colourful and often seemingly abstract contemporary paintings (and plastic arts) by artists such as Anna Retulainen, Liisa Lounila and others, all recent purchases to the Museum’s permanent collections, exhibited on the second floor.

What made my Saturday even fuller, was an additional visit to Gallery Heino, where Samuli Heimonen’s saturnine paintings were shown. All but one had already been bought, even if the exhibition “Kaikessa on murtumansa” (from L. Cohen’s line “There’s a crack in everything/---”) is on until the 25th of October. I really liked many of the paintings, such as the dog embraced with several hands, or the bird that is held in someone's hand, whereas others gave me an uneasy feeling I would not like to get in my living room - especially the biggest painting, Laulu, in which a stranded seal is singing a melancholy tune from bottom of its lungs. Or the eerie Yhteinen historia (if I remember the name correctly), in which two people standing on thin ice become the feet of an enormous bat, hanging upside down below the surface. That really made me shiver.

Generally, I am a big fan of ‘new’ media such as moving image and site-specific art, too, but this Painting Saturday somehow came to mean more than the sum of the paintings I saw. The kick-off with Gottberg-Kåhre Project opened my thoughts to the elaboration of light, surface, colours and dimensions, therefore everything that followed was like a new, relevant piece of information. I strongly recommend that whenever you go see an exhibition or a work - make sure you see something else immediately after that, too! If you’re not sure what to see right now, I would go to the brand new Ars Fennica exhibition in Kiasma, to the aforementioned exhibitions in Amos and Heino, and probably to Kalhama & Piippo Contemporary to see the works of Antti Ruuhela (as I’ve been told he is What’s Hot Right Now).

And, honestly, what could be better than wandering around galleries and museums on an unhurried Saturday, sipping some sparkling wine in museum cafés in between? You tell me that.

These friends are an allusion to Picasso, but can anyone tell me how?


tiistai 22. syyskuuta 2009

My kind of Turku, and it's in English!

Arjen kiinnityttyä syksyn myötä niin tiiviisti tänne Helsinkiin, ajattelin jatkaa blogissa nostalgiaosastolla ja fiilistellä vielä yhtä Itämeren satamakaupunkia. Ja koska tarkoituksenani on tehdä tästä blogista kaksikielinen, olkoon tämä ensimmäinen tekstini jonka kirjoitankin englanniksi. Sanoista sanoihin:

Hello and welcome to my blog Inspiration Information, English-speaking friends and strangers! As I noted above, my idea has been to publish this blog in both Finnish and English, depending on the topic and my activity levels on time of writing. In the earlier note (Note? Or? I am very insecure in my English blogger vocabulary, I notice) I already had an "international" topic, if you will, as I was sharing my nostalgy for the Tallinn Museum of Modern Art KUMU. Unfortunately times of day were such that I couldn't deliver in English (not sure I should have said anything in Finnish either...).

Now I'm back, all energetic and with a new, borderline international topic, the same amount of nostalgy and another Baltic Sea Port destination: the city of Turku!

Rather than an expert's report, this note will be a little travel diary in retrospect, of my most recent trip to our previous capital (until 1812) - now, thanks to the new highway (Cheers Mr. Kanerva!), only 1,5 hrs from Helsinki!

In August, I was recovering from an action-packed and tad stressful week around a certain beaaauuutiful wedding. Narrowing my social contacts to my most closest ones I was driving around Western Finland and its archipelago. After a few nights we wound up in Turku (with a really cheap hotel room from City Börs!), our old friend.

I need to rewind here a little, because it is absolutely necessary that all the fine people and congenial readers who are taking their time to read my blog know about the adorable place we stayed in before Turku: Faffas B&B on Korppoo island, two big bridges and two car ferry rides from the mainland. If you're looking for a weekend getaway or a stop during summer cruising, I suggest you take a room OR a shed (see picture) here. Their sauna is awesome and I'm pretty sure the BBQ shed and sunflower field work pretty well until late autumn. 

 Faffas, our cute little aitta

You can try and connect Faffas to a larger Saariston rengastie (the archipelago route) plan. We had bad luck because the ferry from Nauvo, via the infamous Seili island to Rymättylä, could not take its route that day due to "technical difficulties." So we had to proceed by land to

Turku. Here follows a list of what I've found fun, recommendable and/or inspiring in the city:

- Best things first: Club Dynamo has a good thing going on almost every night I guess, with various live acts and theme clubs (such as the C-Cassette Club! I was once in a C-Cassette Party...). As it happened, Dynamo's Levyraati, returned from summer break on the Thursday we were there. Which was (super) nice. The deal is: one Thursday each month, club clientele brings CDs, MP3s (and vinyls I think?), really good and really crappy, out of which the dj picks at least 10 songs which are then played and rated one by one by a 5-member panel, interviewed by the Dynamo host. I don't know about regular members, but on this August Thursday the panel was formed with dj Jori Hulkkonen, singer-songwriter Samae Koskinen, this producer man of Ilmiö-festari, and two ladies whose names we missed.

Levyraati @ Dynamo

Music played included some sketchy 80s Finnish Rap, the new Phoenix single, something heavy, the Finnish fresh-and-hot Vuk, and one nice curiosity from Kid Hytönen. The winner of them all was a recent, really pleasant acquaintance who seduced all of Dynamo: gorgeous Bill Callahan got the highest score from almost everyone, including majority of the audience (who also get to vote - fun!). Listen to him and weep - you cannot NOT click this link. Seriously. His album Sometimes I Wish We Were An Eagle, to me, is one of my most welcome new iPod inhabitants. 

The next Dynamo Levyraati will be held on Oct 7th. With panel members such as Kauko Röyhkä! Makes me wanna just go and forget all my duties (oh yeah)...

- Before Dynamo, we (and half of the crowd who went to Dynamo later) were in Bar Kuka, the name inspired I think by The Who although it wasn't manifested in their atmosphere or decor, except for the one lamp with the band's logo in it. We sat on the tiny terrace (in Turku the terraces stay open for longer, too!) before hearing adorable singing from inside. This girl called Vilja (in the distance in the picture) was singing old jazz classics and pop, accompanied by an acoustic guitar played, apparently, by a guy called Partamies. I know nothing more of Vilja, but she really touched me!

- After Dynamo, a local "friend" took us (once again) to Klubi, where we got to hear the last songs of a Swedish trucker rock (?) band, name of which I've forgotten. Klubi is a totally okay place to be in; there's three different floors, out of which the downstairs bar called Kolo is most to my liking (mind your step though).

- Our culinary Turku experiences this time 'round included Panini, which has never let us down (pizzas, salads and the beef panini, pictured, all nam nam. And the desserts too!). The biggest kebab roll I've ever seen, not mention tried to down, was purchased from the joint opposite Hotel Hamburger Börs.

What else, Turku? 

* Visit the medieval Turku Castle. 

* Check out brand new architecture (plus the news and your e-mails) in the City library, just off the market square. Very cozy & lively!

* Browse the myriad local designers' shops and boutiques - I love everything I've seen from KUI design, for instance.



* Into Arts? There is the impressive up-on-the-hill building of Turku Art Museum, which despite it's relatively small size had many memorable and interesting works when I last visited. Also, it doesn't leave you exhausted. Might have energy left for Aboa Vetus & Ars Nova, too. Oh yes and the Wäinö Aaltonen museum.

*Act local and spend endless evenings drinking beer in the river boats along the Aura river. At least that's my impression. The name "Donna" tends to come up a lot.

*If it happens to be the first weekend of July, go to Ruisrock. If it's late July, maybe Turku Modern?

Okay, it's starting to seem like this is another blog text that I can't bring myself to finish. So I'll gather up some indifference and just do it.
One P.S. is allowed: I'm pretty sure loads and loads of other things are bubbling under the surface, as Turku will be a European Capital of Culture in 2011. Looking forward to it!
 

hit statistics
Best DSL Providers