Onpa itsetyytyväinen ja sivistynyt olo, kun on vihdoin saanut suoritettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Paitsi ettei se mitään suorittamista ollut. Edes alku ei tehnyt tiukkaa, toisin kuin esimerkiksi Sodan ja rauhan seurapiirijuorut aikoinaan.
Viime aikoina on tuntunut aika vahvasti siltä, etten osaa arvostaa modernia tai sitä uudempaa kirjallisuutta yhtä korkealle kuin edeltäjiään. (Tämänhän tunnustin osittain jo vuoden ekassa kirjoituksessa.) Nämä 1800-luvulla kirjoitetut, avoimesti ja pystypäin suurten kysymysten äärellä viipyilevät ja henkilöidensä mielen sisään pyrkivät suurteokset antavat paljon enemmän ajattelemisen aihetta, minkä lisäksi ne saavat lukijassaan aikaan oikeita, syviä tunteita. Ote kolmannen osan luvusta kolme:
...jälleen kävi hänelle täysin selväksi, että oli vastikään lausunut suunnattoman valheen, ettei hän milloinkaan enää voi puhua kaikesta, ja mikä pahempi: ettei hän enää milloinkaan voi kenellekään edes puhua. Tämän kiduttavan ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän tuokioksi melkein unohti itsensä ja ympäristönsä, nousi paikaltansa ja aikoi lähteä huoneesta.
Toki on välillä varsin hauskaa ja viihdyttävää pohtia sisällön sijaan vaikka kirjoittamisen muotoseikkoja; näin viihdyin esimerkiksi talven hittituotteiden, Aleksandra Salmelan (27 eli kuolema tekee taiteilijan) ja Riikka Pulkkisen (Totta) romaanien parissa. Uskallan kuitenkin ennustaa, että Dostojevskin hajuja ja äänimaisemaa myöten tarkalleen kuvattu, inhorealistinen 1860-luvun Pietari jäi mieleeni pysyvästi, mieleenpalautettavasti, toisin kuin Salmelan kuvaus suomalaisista nykymetsäläisistä tai Pulkkisen steriilihkö, keväinen Helsinki. (Oliko siinä kevät? Tämäkin on enää hatara muistinpilkahdus, vaikka luin kirjan marraskuussa.)
Ajattelen, että tämä olisi se silta jolta Raskolnikov on hypätä, ja jolta
onneton nuori nainen hyppääkin ennen kuin R. ehtii tuumastaan toimeen.
(Kuva: Wikimedia Commons)
Sama koskee henkilöhahmoja, enkä usko että kyse on pelkästään kuvailun määrästä, vaan ennen kaikkea sen laadusta. Marmeladovin omaelämäkerrallinen jutustelu tuopin äärellä oli ahdistavampaa luettavaa kuin yksikään viime vuosien addiktiotilitys, Raskolnikovin uni hautuumaasta ja hevosen rääkkäämisestä sai voimaan pahemmin kuin Puhdistuksen inhottavimmat, yksityiskohtaiset kohtaukset. Lasten kirkassilmäisyys oli - noh, äärimmäisen kirkasta. Razumihinin nousuhumalainen itsevarmuus ja sitä seurannut morkkis ovat riemastuttavan tunnistettavia nuorille juhlijoille 150 vuotta myöhemmin.
Romaanin esiin nostamat eettiset kysymykset ovat sitä kokoluokkaa, etten tahdo tai edes uskalla käsitellä niitä täältä käsin, vaan toivon eksyväni livekeskusteluihin aiheesta. Ehkä Ryhmiksen näytelmän jälkeen, tai jo väliajalla...
Yhteenvetona: 150 vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallisuus näyttää maistuvan minulle tällä hetkellä uutta aaltoa huomattavasti paremmin. Tässä kai tunnustin itseni joko vanhanaikaiseksi tai yksinkertaiseksi. Mutta eipä lukeminen lopu siltikään ihan heti kesken! Täytyy harkita Project D:n kelkassa pysyttelemistä: siellä luetaan vielä Riivaajat, Idiootti sekä Karamazovin veljekset.
P. S. Vielä lukukokemuksen voimakkuudesta: olen Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen yrittänyt lukea kirjaa nimeltä Siilin eleganssi. Se on luullakseni ihan hyväkin romaani, ranskalainen uusi hittikirja, mutta tuntuu vertaillessa niin laimealta että olen jo monta iltaa jättänyt illan viimeiset lukuhetket väliin ja siirtynyt suoraan unta odottelemaan...
Laatukirjallisuuden sivuvaikutuksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti