Ensimmäisistä ja kolmansista, sydäntä raastaen

Vanha haave dokumentaristin urasta on tänä lauantaina taas herännyt sohvaan käpertyneeseen mieleeni. Yle Teema esitti parin vuoden takaisen dokumenttielokuvan irlantilaisesta runoilijasta, joka on löytänyt privaatin paratiisinsa Nepalin Katmandusta. Avoimesti homoseksuaalinen, iirinkielinen runoilija Cathal Ó Searcaigh kutsuu ohjaaja Neasa Ní Chianáinin, hänen runouttaan vilpittömästi ihailleen naisen, tutustumaan Katmandun kotiinsa ja runoilijan moniin ystäviin / avustuskohteisiin, kirkasotsaisiin nuoriin nepalilaispoikiin joiden elämää Cathal on auttanut monin eri tavoin.

Voi että dokumentti onkin hienosti rakennettu! Voi miten hämilleen se katsojan saakaan. Monet palkinnot ja syystäkin suuren mediahuomion saanut dokumentti Fairytale of Kathmandu kuvaa kauniisti mutta viiltävästi eroa ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä, ja samalla onnistuu kertomaan paljon rakkauden ja hyväksynnän etsimisestä. Kaikki kiteytyy kysymykseen hyväksikäytön määritelmästä, kai. Ja uusin silmin näkemisestä. Tästä voit katsoa pätkän elokuvasta.

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole tehdä elokuva-arvostelua, tai edes kertoa siitä, vaan kehoittaa sinua ja teitä kaikkia katsomaan se. Tunti elämästä hyvin käytetty. Lopussa sydän on kyllä särkynyt.

Elokuvaa ei harmikseni voi näköjään katsoa Yle Areenassa, ainakaan tällä hetkellä, joten jäätte oman aktiivisuutenne varaan. Teeman Kolmas ulottuvuus -sarja on muutenkin huomionarvoinen, luvassa hienoja dokumentteja myös marraskuussa, ja näköjään osan niistä voi katsoa Areenassakin. Kyllä tästä laiskanpulskeasta elämästä, muka-kiireestä ja vähäpätöisistä asioista ahdistumisesta, on hyvä aika säännöllisesti yrittää herätä. Ja muistaa miten tärkeä asia ovat ihmisen perusoikeudet.

Idoleidensakin jalustoja on hyvä säännöllisin väliajoin kokeilevasti heilutella.

Valtionaiset

Suosittelen nyt ihan pikapikaa, tenttikiireen keskeltä, erästä eilen toimivaksi todettua kulttuurituotekombinaatiota, jonka kokemisen lopputuloksena olet takuuvarmasti elähtynyt, sivistynyt, inspiroitu, informoitu ja entistä tiedostavampi.

Lue ensin Leena-Maija Rossin kirjoitus Valtionaiseudesta (Naistutkimus-lehti 4/2004; en löytänyt tekstiä netistä eli vaatii pienen vaivannäön.) Tämä ei ole pakollista, mutta erittäin suositeltavaa, sillä Rossin tulkinta Anneli Jäätteenmäen mediakuvasta ja valtionais-representaation ylipäisestä mahdollisuudesta on aika mainio.

Sitten itse raakamateriaaliin: katso Yle Areenasta dramaattinen ja mielenkiintoinen Pääministeri, Timo Harakan ja Antti Karumon näkemys Anneli Jäätteenmäen noususta pääministeriksi, ja nimittämistä surullisenkuuluisan pian seuranneesta pakkolaskusta. HUOM: pätkä on nähtävissä enää 6 päivää.

Pohdi sitten tovin verran vaikkapa sitä, millaisia perinteisiä feminiinisiä piirteitä Jonna Järnefeltin sinänsä hienosti tulkitsemaan Jäätteenmäen hahmoon on elokuvassa liitetty, entä millaisia maskuliinisuuksia? Olisiko valtiomies kiihdyksissään vain lipsauttanut - oho - saaneensa salaiseksi luokiteltua tietoa? Entä käviköhän Annelille oikeasti noin? Vaikeaahan asiaa olisi ollut loputtomiin peitellä, mutta sen ilmi tulo lienee jutun mielenkiintoisin kohta. Yhtä mielenkiintoista on miettiä, miksi kukin poliitikko on saattanut tästä elokuvasta loukkaantua, ja oliko siihen aihetta. Hmmm. Niin tai sitä, että Harakka ja Karumo kuulemma kirjoittavat jo seuraavaa kohudraamaa state of the nationista. Mistä mahtaa kertoa?

No, pureskeltuasi hetken Suomen Pääministeriä, siirry Areenalla katsomaan eilen illalla näytettyä BBC:n lähes samannimistä, vuonna 2009 valmistunutta draamaa Margaret Thatcherin noususta ja tuhosta. Ja mieti samoja juttuja! Miten yksinkertaista, ja samalla palkitsevaa - parempaa historian oppituntia en ehkä keksi. Tätäkin näytetään enää 7 päivää, eli kiiruhda, kiiruhda!

Yhtymäkohtia ja valtionaisten tulevaisuutta on mielestäni niin jännä miettiä, etten meinannut saada yöllä unta...

Oh the Surface, the Dimensions

While Mr. Picasso is still looming somewhere in the near future, waiting for the minimum requirements of the perfect 3 hours all to myself and the consequent five or so hours for reporting the experience here in my blog, I had the chance to walk among a lot of painting the other day.

For a few more weeks, you see, the ground floor or the Amos Anderson Art Museum will continue to be home to Gottberg-Kåhre Project, a most beautiful and captivating piece - or pieces - of art. A Saturday morning before noon is always a good time to visit museums in order to avoid the crowds. With the Gottberg-Kåhre project, I’d say that avoidance was pretty much a precondition for grasping the installation in its entirety. There is no point in describing the experience with facts, as that would equal a spoiler for anyone still planning on visiting; suffice it to say it is an excellent example of interdisciplinary art collaboration between a painter (Susanne Gottberg) and a sculptor, (Markus Kåhre) something that invites the audience to consider the very fundamental qualities of each medium: dimensions of sculpture, surface of painting. Ah. I will have to go again before it closes; I only heard after we had left the museum that my companion spotted several, meaningful things that I had not, despite unhurried and careful observation, noticed.

Once you’re inside the museum, it’s well worth the while to take the elevator up to the top floors that still contain much of Mr. Anderson’s home décor, together with paintings and sculpture from the turn of the 20th century onwards - you’ll spot plenty of Magnus Enckell, the occasional Helene Schjerfbeck, and many others, and all this will further nourish your recent contemplations on painting and sculpture as traditional yet contemporary media - it is quite an excellent combination really! And further fulfilled with a) the middle floors’ exhibition ‘Modernin kahdet kasvot’, a collection of Finnish modern art, curated by Timo Valjakka, and b) finally the refreshing, colourful and often seemingly abstract contemporary paintings (and plastic arts) by artists such as Anna Retulainen, Liisa Lounila and others, all recent purchases to the Museum’s permanent collections, exhibited on the second floor.

What made my Saturday even fuller, was an additional visit to Gallery Heino, where Samuli Heimonen’s saturnine paintings were shown. All but one had already been bought, even if the exhibition “Kaikessa on murtumansa” (from L. Cohen’s line “There’s a crack in everything/---”) is on until the 25th of October. I really liked many of the paintings, such as the dog embraced with several hands, or the bird that is held in someone's hand, whereas others gave me an uneasy feeling I would not like to get in my living room - especially the biggest painting, Laulu, in which a stranded seal is singing a melancholy tune from bottom of its lungs. Or the eerie Yhteinen historia (if I remember the name correctly), in which two people standing on thin ice become the feet of an enormous bat, hanging upside down below the surface. That really made me shiver.

Generally, I am a big fan of ‘new’ media such as moving image and site-specific art, too, but this Painting Saturday somehow came to mean more than the sum of the paintings I saw. The kick-off with Gottberg-Kåhre Project opened my thoughts to the elaboration of light, surface, colours and dimensions, therefore everything that followed was like a new, relevant piece of information. I strongly recommend that whenever you go see an exhibition or a work - make sure you see something else immediately after that, too! If you’re not sure what to see right now, I would go to the brand new Ars Fennica exhibition in Kiasma, to the aforementioned exhibitions in Amos and Heino, and probably to Kalhama & Piippo Contemporary to see the works of Antti Ruuhela (as I’ve been told he is What’s Hot Right Now).

And, honestly, what could be better than wandering around galleries and museums on an unhurried Saturday, sipping some sparkling wine in museum cafés in between? You tell me that.

These friends are an allusion to Picasso, but can anyone tell me how?

Festariheiloja pimeneviin syysiltoihin

Hyvät ystävät & herra Jestas,

kunpa saisin tänne kirjoittelusta opintoviikkoja tai palkkaa. Olen nyt todella ymmärtänyt, viimeistään Muodin huipulla Extra -ohjelmasta, että itseään kunnioittava bloggari julkaisee uusia tekstejä vähintään kerran päivässä. Kerran päivässä! Hyvä kun ehdin kerran viikossa jalostaa tekstiä suunnilleen julkaisukelpoon kuntoon. Ja nyt kun tunnustin katsoneeni Muodin huipulla Extraa, en voi edes väittää etteikö minulla olisi ollut hetkeäkään aikaa. Kyse onkin siitä, ettei minulla ole ollut...resursseja! Aiheiden puolesta materiaalia riittää, mutta niiden työstämiseen tarvittavia skarpeimpia tunteja ei päivittäin tälle harrastukselle jouda uhrata.

Syvällisempiä tekstejä odotellessa ajattelin julkaista pari juttua helpossa lempiformaatissani, listoina! Suunnitelmani on seuraava: tänä iltana listaan viimeisen kuukauden aikana näkemäni kymmenkunta elokuvaa lyhyine kommentteineen, ja seuraavassa listassa muistutan teitä tulevista tärpeistä joita olen kaupunkikuvasta bongannut.

Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaali muodostui puolivahingossa tärkeäksi tapahtumaksi minulle jo vuosituhannen alkumetreillä - vai olikohan vielä edellisen rippeitä - jolloin festarin muutamia näytöksiä vielä katseltiin Kiasma-teatterin kovilta penkeiltä. Muistan vielä mm. korealaisen (?) elokuvan maailman viimeisestä päivästä, en niinkään tarinana kuin tunnelmana ja elokuvissakäyntikokemuksena. Ainakin kuuden vuoden ajan olen odottanut tietoa ohjelman julkistamispäivämäärästä jo heinäkuusta lähtien, ja raivannut aina lipunmyynnin aukeamisaamun kalenteristani vapaaksi. Kirpeät syyskuun alun aamut jonossa Bio Rexin edessä höyryävän kahvin ja eväiden kanssa, yksin tai kaverin seurassa, joka tapauksessa satojen ystävällisten kanssa-entusiastien joukossa, ovat voimakkaita muistoja, samoin kymmenet elokuvat.

Muutama vuosi sitten R&A:n lipunmyynti sähköistyi eikä lipunostotapahtuman kylkiäisinä siten enää ole tarjolla aitoa yhteisöllisyyden tunnetta, mutta perinteen muut osat ovat onneksi juurtuneet syvälle omaan vuosikellooni syyskuun kohdalle. Näin se menee:

1) Hae R&A-tabloidilehti heti sen ilmestyttyä painosta, lue se läpi, mieluiten yksin lounaalla esim. Kiasman kahvilassa;

2) samoin hae oma festarikatalogi ja sarjalippu heti niiden tultua myyntiin (nykyään n. viikko ennen festivaalin alkua);

3) lue koko katalogi huolellisesti läpi festariaikataulun kanssa rinnan ja merkkaile alustavasti kaikki kiinnostavat elokuvat;

4) synkronoi elokuvavalintoja ystävien ja perheenjäsenten kanssa pitkien puheluiden tai tapaamisten ja monimutkaisten suttupaperien ja tukkimiehen kirjanpidon avulla (esim. Excelin käyttäminen ei todellakaan ole sallittua), ja

5) suunnittele festivaalien (tänä vuonna 11 päivää) ajaksi leffakalenteri;

6) jonota lippuja, livenä tai verkossa, muutama tunti ennen niiden myyntiin tulemista (se, että esimerkiksi tänä vuonna lähes jokaista elokuvaa esitettiin sinänsä ilahduttavan monessa näytöksessä, on tässä vaiheessa täysin epäolennaista);

7) varaa ja osta lippuja näytöksiin, itsellesi ja läheisillesi, vähintään yhden sarjakortin verran (viime vuonna meni jopa kaksi!) ja

8) ala malttamattomana odottaa niistä ensimmäistä.

Tänä vuonna näin itse seuraavat leffat, tässä järjestyksessä:

Just Walking (Solo quiero caminar) on espanjalais-meksikolainen (nais)voimannäyttö, jota sivusin myös edellisessä blogimerkinnässäni. Englanninkielinen nimi ei kerro elokuvasta juuri mitään; alkuperäinen nimi (’tahdon vain kävellä’) viittaa Paco de Lucian samannimiseen flamencokitara-kappaleeseen, jonka rytmeihin elokuva loppuu. Biisi kuvaa melankolisessa mutta kiihkeässä kulussaan aika ihanasti elokuvan naisten määrätietoista pyrkimistä parempaan elämään ja asemaan machomaailmassa jossa heitä on vähintäänkin kohdeltu kaltoin. Ohjaaja Agustín Díaz Yanes näkyy olevan Tarantino-fani, mitä edellisessä kirjoituksessani ounastelinkin. Inglourious Basterdsin jälkeen väittäisin, että Díaz Yanes tekee ’Tarantinoa’ paremmin (tai ainakin minusta merkityksellisemmin) kuin Quentin itse.

Latina-actionin jälkeen parastaan sai pistää Intia. Aurinkoisesta syyslauantaista vietin 205 minuuttia Kinopalatsin hämärissä Jodhaa Akbarin seurassa. Kyseessä oli eka bollywood-elokuvani ikinä, ja seuralaisteni mukaan aloitus oli ihan oivallinen muttei lainkaan tyypillinen pätkä. 1600-luvun Hindustaniin sijoittuva sotahistoriallinen rakkausdraama tavoitteli yllättävän poliittista ajankohtaisuutta kuvaten kahden uskonnon - islamin uskon ja hindulaisuuden - yhteensovitusprosessia ja näiden rajat ylittävää rakkautta. En nyt edes lähde vertaamaan elokuvaa mihinkään, sillä sen ansiot voi periaatteessa laskea yhden käden sormilla. Toisaalta oli miellyttävää huomata kykenevänsä kaiken hektisyyden keskellä hyväksymään, että tässä sitä nyt ollaan katsomassa hassua elokuvaa, jonka kohtaukset ovat uskomattoman ylipitkiä eikä tarina oikein pysy kasassa. Sai vain istua penkissä kahvin ja suklaan kanssa, ja miettiä välillä omiaan. Hatunnosto niille tutuille ja tuntemattomille, jotka altistivat takamuksensa ja verenkiertonsa Kesäkino Engelin ”penkeille” tämän elokuvan koko keston ajaksi eräässä myöhäisemmässä näytöksessä! Tai no, saivathan he kuitenkin viiniä kompensaatioksi.

Syvä kiintymykseni Brasiliaan kaikkine lieveilmiöineen vei minut yksin katsomaan Antôniaa, joka oli elokuva São Paulon favelassa svengaavasta tyttöbändistä. Antônian naisnelikkoa näyttelevät maan ammattimuusikot, eli päällelaulamista ei joutunut kuuntelemaan. Eikä minua haitannut elokuvan kotikutoisuus, ei edes omituiset moraalikäsitykset, kun sain kuunnella maailman kauneinta kieltä ja taas kerran miettiä, miten erilaisista lähtökohdista meitä ihmisiä täällä eteenpäin elämissään ponnistelee. Elokuvan energiset räppibilekohtaukset toivat sitten mieleen suomalaisen Tyttö sinä olet tähti -elokuvan, eli erilaisuuskin on lopulta aina suhteellista.
Älkääkä vaan tulko väittämään vastaan kun sanon, että Brasilian portugali on kauneinta ääntämistä maailmassa. Tai kuunnelkaa sitä ainakin ensin esimerkiksi täältä elokuvan kotisivulta.

Uruguaysta lähetetty elokuva Gigante oli hauska kokemus jo siksi, että Maxim 2 tuntui olevan täynnä uruguayanoja, ja tunnelma oli ennen loppuunmyydyn näytöksen alkua ihanan epäsuomalainen. Kelpasi töistä väsyneen ja syksyyn nuutuneen suomalaisen siinä lämpimässä hengessä käpertyä penkkiinsä. Elokuvakin oli oikeastaan hauska yhdistelmä eksoottista ja tuttua. Päähenkilö Jara on introvertti myymälävartija joka kuuntelee hevimusiikkia. Aika perussuomalaista? Lisäksi elokuva on erityisen hidastempoinen, ja replikointi on ihan Kaurismäkeä. Montevideokin näyttää erilaiselta; eurooppalaiselta, ja seesteisemmältä kuin se tuulinen kalastajakaupunki jossa minä olen käynyt. Itse asiassa eksotiikan nimiin ei nyt lopulta siis jääkään kuin espanjan kieli. Kyllä se oli erikoisen suomalainen elokuva, uruguaylaiseksi.

Takaisin Eurooppaan. Seuraavana päivänä vuorossa oli nimittäin oh-so-karismaattisen Vincent Casselin tähdittämä elokuvatupla Mesrine I ja II. Tositapahtumiin perustuva elokuvatupla kertoo ranskalaisen antisankarin Jacques Mesrinen tarinan Algerian sodasta 1970-luvun loppuun. Soderberghin Che-elokuvien tapaan Mesrine I on perinteisempää sankarimyyttiä, perustuu päähenkilön itsensä kirjoittamaan ’omaelämäkertaan’ ja antaa varsin kiillotetun kuvan, kun taas Mesrine II kertoo, mitä tapahtui elämäkerran kirjoittamisen jälkeen, esittäen rosoisemman ja inhimillisemmän miehen jolle ei tietenkään lopulta käy kovin hyvin.

Mesrine-elokuvissa on paljon vanhojen Bondien tyyliä ja toimintaa, rankasta naisten esineellistämisestä kasinoihin ja näyttäviin vankilapakoihin. Niin hyvin ne oli käsikirjoitettu, että putkeenkin katsottuina elokuvat jaksoivat viihdyttää minua ja kolmea seuralaistani mainiosti. Toivon, että viime ja tänä vuonna ensi-iltansa saaneet elokuvat tuodaan vielä Suomeen yleiseen levitykseen, jotta tekin saisitte osanne. Ihan erinomaista treffimatskua, ja kuten sanottu, V. Casselissa on jotain kieroa karismaa jonka seuraaminen valkokankaalta nyt vaan tuottaa sitä visuaalista mielihyvää, josta naiskuvien katsomisen yhteydessä edellisessä kirjoituksessanikin mainitsin...

Viimeinen R&A-leffani oli festivaalin päätöselokuva Bright Star. Pääsin vihdoin äidin kanssa samaan leffaan, vaikka hän taisi tänä vuonna käydä jopa useammassa elokuvassa kuin minä. (Saa kommentoida ja kertoa, äiti.) Nuorena nukkuneen runoilija John Keatsin ja neiti Fanny Brawnen rakkaustarina on Jane Campionin uusimman elokuvan aiheena. Ja miten ihanasti ja realistisesti hän osaakaan nuorta rakkautta kuvata. Samalla tuulettuvat Jane Austen -filmatisointien synnyttämät kaikkein kliseisimmät mielikuvat jäykistä sukupuolirooleista ja etiketistä: kyllä mies voi - ainakin runoilija- ja naisseurassa - puhua tunteistaan, ja nainen viisastella (tosin jälkimmäisenhän jo Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tiesimmekin).

Ennen kaikkea muuta Bright Star on  k a u n i s  elokuva. Kaikki vuodenajat näyttäytyvät värikylläisinä ja ikään kuin muistojen kultaamina, ja tunnelma on joka kohtauksessa niin hienovaraisesti rakennettu ettei katsojan auta kuin astua sisään. Lisäksi lähes kaikki näyttelijät näyttelevät poikkeuksellisen hyvin. Erityisesti Keats (Ben Whishaw) ja Ms. Brawne (Abbie Cornish) saavat todella ihastumaan, ja lopulta särkevät sydämen. Tämänkin elokuvan tahdon teidän kaikkien näkevän!

Tulisipa taas syyskuu ja Rakkautta & Anarkiaa! Onneksi sitä odotellessa elokuvia näyttävät vuoden aikana muutkin instanssit: ihan kohta pyörähtää käyntiin yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali Lens Politica, joka tuo todella mielenkiintoista materiaalia sekä elokuvateattereihin että gallerioihin, tammikuussa vuorossa on Doc Pointin dokkarit. Huhtikuussa viimeksi järjestetty Artisokka Woman Film Festival on jo muutaman vuoden ajan esittänyt erinomaisia elokuvia joiden tekijät tai aihe ovat (aika löyhästi määritellen) naisten asialla, Vinokinossa näytetään (ihan pian!) lesbo- ja homoelokuvaa, Cinemaíssissa lattareita, Kettupäivillä lyhäreitä, ja kauhuelokuvaa voi ihmetellä läpi yön Night Visionsissa (niin ikään ihan pian). Kyllä näillä yhden vapaa-ajan täyttää! Lisäksi monet suurlähetystöt järjestävät kotimaansa elokuvatarjonnan teemaviikkoja, ja mm. Helsingin Juhlaviikoilla on aina erilaisia tematiikkaansa liittyviä kesänäytöksiä.

Nämä festarit siis vain Helsingin rajojen sisällä - onhan sitten vielä ainakin Espoo, Tampere, Jyväskylä ja Sodankylä, sekä epäilemättä kymmeniä muita. Hyvä Suomi! Kaiken kaikkiaan syksy tuntuisi olevan elokuvafestarien aikaa, ja muistilista elokuvasyksyyn löytyy blogimerkinnän lisäksi täältä.

Vapaita naisia ja tunnustuksia

Viime kuukausina silmieni eteen on päätynyt niin paljon liikkuvaa kuvaa voimakkaista naisista, etten ole voinut välttyä pyörittelemästä mielessäni “sukupuolikysymyksiä”. Ensin heinä-elokuussa tuli Ylen esittämänä telkkarista oiva maanantai-iltojen ajatustenherättelijä, kuusiosainen dokumentti Vapaan naisen tunnustuksia. Sarjaa esitettiin viikko viikolta kuin puoli-huomaamatta, kuten usein käy Ylen hyvien ohjelmien kanssa nykyään kun totumme (vai minäkö vain totun?) huomioimaan vasta ja ainoastaan räikeillä mainoksilla toistuvasti meille kaupallisten kanavien kautta tyrkytetyn hutun. Onneksi ensimmäisen, ohi menneen jakson saattoi tuijotella Yle Areenasta (nyt niitä ei enää siellä näytetä, nyyh).

Sarjassa nelikymppinen Jennifer Fox kuvasi omaa ja kymmenien muiden naisten elämää useamman vuoden ajan, yhteensä 17 eri maassa. Fox on työnsäkin puolesta kosmopoliitti, lisäksi hänellä on ”sarjan alussa” sveitsiläinen miesystävä ja Etelä-Afrikkalainen rakastaja (pitäydyn toiveuusintoje toivossa enemmiltä spoilereilta). Maailmalla kiertäessään Fox pohtii kameralle omaa elämäänsä, suhdettaan miehiin, itseensä, äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etsii tasapainoa omaan tulevaisuuteensa, ja haastattelee tuttuja ja tuntemattomia naisia suorasukaisesti mutta tilaa antaen - kamerakin kiertää haastattelutilanteissa kädestä käteen. Ihmeellisellä tavalla kronologiseksi kirjoitettu dokumentti onnistuu kokoamaan jokaisen jakson selkeäksi teemaksi, vaikkei ohjaaja-kuvaaja Fox ole elämäänsä voinut käsikirjoittaa, ei ainakaan kaikkia sarjan puitteissa tapahtuvia käänteitä.

Mikäli onnistuu jättämään tietyn määrän kiintiöskeptisyyttään vaikka parvekkeelle tuulettumaan, dokumentti ottaa heti valtaansa. Tässä onkin nyt viimeistään koittanut se hetki, kun bloggaajan sukupuoli ei enää voi pysyä salaisuutena, vaikkei se sitä ehkä kenellekään ole ollut alun perinkään. Leikittelin aluksi ajatuksella pyrkiä kirjoittamaan ”sukupuoletonta” kieltä, mutta niin on maailmamme kielellä jäsennetty ettei moinen taida olla tarkoituksenmukaista jos samalla tahtoo saada ajatuksensa välitettyä mahdollisimman puhtaina ja oikein.

Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!

Ja tiedättekö mitä? Vasta nyt, herran vuonna 2009, minulle selvisi, että Ms. Fox oli dokumenttisarjansa kanssa Suomessa kaksi vuotta sitten, jopa yleisön tavattavissa, dokumentistaan keskustelemassa, DocPointin järjestämässä illassa! Kerrassaan harmillista! Jos tunnette ketään paikalla ollutta, niin minua todella kiinnostaisi tietää mistä ja miten silloin keskusteltiin. Opin tässä guuglaillessani myös Foxin aiemmista dokumenttisarjoista, jotka alkoivat heti kiinnostaa yhtä lailla.

Monet naisystäväni ovat olleet tosi otettuja Foxin sarjasta. Eräs ystäväni on mm. kutsunut minuun naisten iltaan, jonka vieraslistalla on sarjasta innostuneita ihmisiä, emännän ystäviä eri yhteyksistä - kivaa! Miesten reaktioita sarjaan en ikävä kyllä ole juurikaan saanut kuulla. Tai no: löytyihän tällainen blogimerkintä...

Laura Mulveyn klassikkoartikkeli "Visual Pleasure and Narrative Cinema" vuodelta 1975 esitti, että vain tietynlaiset naiskuvat sopivat mieskatseelle. Mikäli mies muistaa naista katsellessaan, että nainen edustaa ”kastraatiouhkaa” (ja tämä termi on nyt otettava mahdollisimman symbolisella tasolla), hän kiusaantuu, jopa ahdistuu. Edellä mainittu mieskirjoittajan blogi on ehkä hyvä esimerkki tällaisen Angstin valtaan joutumisesta, vai mitä mieltä olette?

Mulveyn provokatiiviset kirjoitukset sopivista naiskuvista nousivat mieleeni myös istuessani R&A -festarien Just Walking -elokuvan (eli myös Espoo Cinéssä esitetty: ”Solo Quiero Caminar”) näytöksessä. Miten röyhkeästi elokuvassa esitetään naisia miesten puuhissa! Ja miten miellyttävä sitä oli seurata! Kyllähän lukemattomat nykyelokuvat perustuvat, joskus surullisenkin pitkälti, sukupuoliroolien sekoittamiseen, mutta jotenkin tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin ohjaaja oikein ilkikurisesti kokeilisi kepillä (mieskatsojien) jäätä. Tarjottiinko siinä ihan oikeasti uusia mahdollisia naisasemia, vai tuliko mielihyvä fantasian kautta? Ja mistä se tunne oikein tuli? Kokonaiskuvasta vai yksityiskohdasta, kuten siitä kun machoin nainen soitti rankan duunikeikan jälkeen itselleen hotellihuoneeseen maksullista seksiä, jonka kuittasi välittömästi orgasmi(e)n jälkeen toteamalla rahojen löytyvän pöydältä? Vai siitä, että elokuva melkein loppuu romanttisen onnellisesti, muttei lopukaan? Vai oliko se se kun nämä lainsuojattomat nais-Robin-Hoodit olivat niin cooleja ja vaitonaisia työskennellessään? Siis ihan niin kuin elokuvien miehet.

Taisi olla mies ohjaajakin - onneksi niistä on nykyään moneksi. (Satun tietämään, että isänikin piti elokuvasta, mikä tässä valossa on tietysti erityisen hauskaa.)

Mielenkiintoinen keskustelunpätkä tuli tässä taannoin käytyä naisten kesken: puhuimme näistä ”kielletyn” aktiivisista naiskuvista, em. elokuvan espanjattarista sekä mm. Tarantinon elokuvien trademark-kovista mimmeistä. Ja mitä selvisikään: muutamat naiset kertoivat ärsyyntyvänsä tämän tyyppisistä sankarittarista - sillä ne ovat niin epärealistisia!

Mietin sitten jälkikäteen, että ei kai asiat ole vieläkin niin ikävästi että antoisan ja voimia antavan samastumisen sijaan naiskatsojat joutuvat kiusaantumaan katsoessaan naisia elokuvan toimijarooleissa. Että tällaiset naiskuvat tuntuvat ”epärealistisilta”!

Eivätköhän mainitussa Just Walkingissa, puhumattakaan Tarantinosta, mieshahmot ole vähintäänkin yhtä epärealistisia. (Oletteko esimerkiksi jo nähneet Inglourious Basterdsin? Koko sinänsä ihan viihdyttävä elokuvahan perustuu stereotypioihin.) Muttei naiskatsoja mieshahmojen todenmukaisuusarvoistaan osaa ahdistua, no sir.

Antakaa meille mielenrauha samastua vahvoihin naisiin! Onneksi minua on kai siunattu tarpeeksi vahvoilla naisesikuvilla tosielämässä, sillä muistan kyllä vieläkin sen puhtaan voiman tunteen ja adrenaliinisyöksyn jonka vallassa pyöräilin kotiin Tarantinon Death Proof -elokuvasta (ylempi kuva). Hyvin ei maa silti makaa niin kauan kun samanlainen kuvasto saa useamman korkeasti koulutetun, tiedostavan nuoren naisen ahdistumaan. Sorron yöstä, siskot, sorron yöstä!

P.S. Satun tässä kirjoitellessani kuuntelemaan The Gossipin Music for men -albumia. Sen vuoksi täytyy tähän loppuun vielä tehdä virtuaalista kunniaa lempparirokkarilleni, ko. kokoonpanon laulaja Beth Dittolle, joka ei todellakaan edusta hegemonisen käsityksen mukaista ”sopivaa” naiskuvaa. Varsin tukeva, tietääkseni homoseksuaalinen Ditto näytti koko sopivan naiskuvan ajatukselle ja cover girl -perinteille keskaria poseeraamalla alasti Love- ja NME-lehtien kannessa. Ditto vie poliittista korrektiutta dynaamisesti uudelle aikakaudelle, kohti tuloksellisempaa keskustelua syyttämällä laihuusihanteista yliampuvasti muotialalla toimivia homomiehiä. In your face...everybody?