Viime kuukausina silmieni eteen on päätynyt niin paljon liikkuvaa kuvaa voimakkaista naisista, etten ole voinut välttyä pyörittelemästä mielessäni “sukupuolikysymyksiä”. Ensin heinä-elokuussa tuli Ylen esittämänä telkkarista oiva maanantai-iltojen ajatustenherättelijä, kuusiosainen dokumentti Vapaan naisen tunnustuksia. Sarjaa esitettiin viikko viikolta kuin puoli-huomaamatta, kuten usein käy Ylen hyvien ohjelmien kanssa nykyään kun totumme (vai minäkö vain totun?) huomioimaan vasta ja ainoastaan räikeillä mainoksilla toistuvasti meille kaupallisten kanavien kautta tyrkytetyn hutun. Onneksi ensimmäisen, ohi menneen jakson saattoi tuijotella Yle Areenasta (nyt niitä ei enää siellä näytetä, nyyh).
Sarjassa nelikymppinen Jennifer Fox kuvasi omaa ja kymmenien muiden naisten elämää useamman vuoden ajan, yhteensä 17 eri maassa. Fox on työnsäkin puolesta kosmopoliitti, lisäksi hänellä on ”sarjan alussa” sveitsiläinen miesystävä ja Etelä-Afrikkalainen rakastaja (pitäydyn toiveuusintoje toivossa enemmiltä spoilereilta). Maailmalla kiertäessään Fox pohtii kameralle omaa elämäänsä, suhdettaan miehiin, itseensä, äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etsii tasapainoa omaan tulevaisuuteensa, ja haastattelee tuttuja ja tuntemattomia naisia suorasukaisesti mutta tilaa antaen - kamerakin kiertää haastattelutilanteissa kädestä käteen. Ihmeellisellä tavalla kronologiseksi kirjoitettu dokumentti onnistuu kokoamaan jokaisen jakson selkeäksi teemaksi, vaikkei ohjaaja-kuvaaja Fox ole elämäänsä voinut käsikirjoittaa, ei ainakaan kaikkia sarjan puitteissa tapahtuvia käänteitä.
Mikäli onnistuu jättämään tietyn määrän kiintiöskeptisyyttään vaikka parvekkeelle tuulettumaan, dokumentti ottaa heti valtaansa. Tässä onkin nyt viimeistään koittanut se hetki, kun bloggaajan sukupuoli ei enää voi pysyä salaisuutena, vaikkei se sitä ehkä kenellekään ole ollut alun perinkään. Leikittelin aluksi ajatuksella pyrkiä kirjoittamaan ”sukupuoletonta” kieltä, mutta niin on maailmamme kielellä jäsennetty ettei moinen taida olla tarkoituksenmukaista jos samalla tahtoo saada ajatuksensa välitettyä mahdollisimman puhtaina ja oikein.
Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!
Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!
Ja tiedättekö mitä? Vasta nyt, herran vuonna 2009, minulle selvisi, että Ms. Fox oli dokumenttisarjansa kanssa Suomessa kaksi vuotta sitten, jopa yleisön tavattavissa, dokumentistaan keskustelemassa, DocPointin järjestämässä illassa! Kerrassaan harmillista! Jos tunnette ketään paikalla ollutta, niin minua todella kiinnostaisi tietää mistä ja miten silloin keskusteltiin. Opin tässä guuglaillessani myös Foxin aiemmista dokumenttisarjoista, jotka alkoivat heti kiinnostaa yhtä lailla.
Monet naisystäväni ovat olleet tosi otettuja Foxin sarjasta. Eräs ystäväni on mm. kutsunut minuun naisten iltaan, jonka vieraslistalla on sarjasta innostuneita ihmisiä, emännän ystäviä eri yhteyksistä - kivaa! Miesten reaktioita sarjaan en ikävä kyllä ole juurikaan saanut kuulla. Tai no: löytyihän tällainen blogimerkintä...
Laura Mulveyn klassikkoartikkeli "Visual Pleasure and Narrative Cinema" vuodelta 1975 esitti, että vain tietynlaiset naiskuvat sopivat mieskatseelle. Mikäli mies muistaa naista katsellessaan, että nainen edustaa ”kastraatiouhkaa” (ja tämä termi on nyt otettava mahdollisimman symbolisella tasolla), hän kiusaantuu, jopa ahdistuu. Edellä mainittu mieskirjoittajan blogi on ehkä hyvä esimerkki tällaisen Angstin valtaan joutumisesta, vai mitä mieltä olette?
Mulveyn provokatiiviset kirjoitukset sopivista naiskuvista nousivat mieleeni myös istuessani R&A -festarien Just Walking -elokuvan (eli myös Espoo Cinéssä esitetty: ”Solo Quiero Caminar”) näytöksessä. Miten röyhkeästi elokuvassa esitetään naisia miesten puuhissa! Ja miten miellyttävä sitä oli seurata! Kyllähän lukemattomat nykyelokuvat perustuvat, joskus surullisenkin pitkälti, sukupuoliroolien sekoittamiseen, mutta jotenkin tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin ohjaaja oikein ilkikurisesti kokeilisi kepillä (mieskatsojien) jäätä. Tarjottiinko siinä ihan oikeasti uusia mahdollisia naisasemia, vai tuliko mielihyvä fantasian kautta? Ja mistä se tunne oikein tuli? Kokonaiskuvasta vai yksityiskohdasta, kuten siitä kun machoin nainen soitti rankan duunikeikan jälkeen itselleen hotellihuoneeseen maksullista seksiä, jonka kuittasi välittömästi orgasmi(e)n jälkeen toteamalla rahojen löytyvän pöydältä? Vai siitä, että elokuva melkein loppuu romanttisen onnellisesti, muttei lopukaan? Vai oliko se se kun nämä lainsuojattomat nais-Robin-Hoodit olivat niin cooleja ja vaitonaisia työskennellessään? Siis ihan niin kuin elokuvien miehet.
Taisi olla mies ohjaajakin - onneksi niistä on nykyään moneksi. (Satun tietämään, että isänikin piti elokuvasta, mikä tässä valossa on tietysti erityisen hauskaa.)
Mielenkiintoinen keskustelunpätkä tuli tässä taannoin käytyä naisten kesken: puhuimme näistä ”kielletyn” aktiivisista naiskuvista, em. elokuvan espanjattarista sekä mm. Tarantinon elokuvien trademark-kovista mimmeistä. Ja mitä selvisikään: muutamat naiset kertoivat ärsyyntyvänsä tämän tyyppisistä sankarittarista - sillä ne ovat niin epärealistisia!
Mietin sitten jälkikäteen, että ei kai asiat ole vieläkin niin ikävästi että antoisan ja voimia antavan samastumisen sijaan naiskatsojat joutuvat kiusaantumaan katsoessaan naisia elokuvan toimijarooleissa. Että tällaiset naiskuvat tuntuvat ”epärealistisilta”!
Eivätköhän mainitussa Just Walkingissa, puhumattakaan Tarantinosta, mieshahmot ole vähintäänkin yhtä epärealistisia. (Oletteko esimerkiksi jo nähneet Inglourious Basterdsin? Koko sinänsä ihan viihdyttävä elokuvahan perustuu stereotypioihin.) Muttei naiskatsoja mieshahmojen todenmukaisuusarvoistaan osaa ahdistua, no sir.
Antakaa meille mielenrauha samastua vahvoihin naisiin! Onneksi minua on kai siunattu tarpeeksi vahvoilla naisesikuvilla tosielämässä, sillä muistan kyllä vieläkin sen puhtaan voiman tunteen ja adrenaliinisyöksyn jonka vallassa pyöräilin kotiin Tarantinon Death Proof -elokuvasta (ylempi kuva). Hyvin ei maa silti makaa niin kauan kun samanlainen kuvasto saa useamman korkeasti koulutetun, tiedostavan nuoren naisen ahdistumaan. Sorron yöstä, siskot, sorron yöstä!
P.S. Satun tässä kirjoitellessani kuuntelemaan The Gossipin Music for men -albumia. Sen vuoksi täytyy tähän loppuun vielä tehdä virtuaalista kunniaa lempparirokkarilleni, ko. kokoonpanon laulaja Beth Dittolle, joka ei todellakaan edusta hegemonisen käsityksen mukaista ”sopivaa” naiskuvaa. Varsin tukeva, tietääkseni homoseksuaalinen Ditto näytti koko sopivan naiskuvan ajatukselle ja cover girl -perinteille keskaria poseeraamalla alasti Love- ja NME-lehtien kannessa. Ditto vie poliittista korrektiutta dynaamisesti uudelle aikakaudelle, kohti tuloksellisempaa keskustelua syyttämällä laihuusihanteista yliampuvasti muotialalla toimivia homomiehiä. In your face...everybody?
I hear ya sista! Just walkingin naiset jäivät ehtymättömästi mieleen eikä heidän toiminnallisuutensa herättänyt minussa ahdistusta, vaan ihailua. Ei tosin heidän väkivaltaiset tekonsa tietenkään, vaan raaka järkiperäinen suhtautumisensa, jota toivoisin hieman enemmän itsellenikin nimenomaan työelämässä. Totta on, että liian usein törmää itsessään monimutkaiseen tunneperäiseen ajatteluun työ-yhteisön ongelmissa, mutta yhtä totta on ne ennakkoasenteet (ja pöyristyttävää kyllä, nimenomaan myös naisesimiesten taholta), joissa nuoren naisen vastalauseet ja kehitysehdotukset otetaan ailahtelevana kimittämisenä. Välillä toivoisin työelämässä olevani nuori mies, koska sanani kuultaisiin silloin sellaisena kuin ne tarkoitin eikä tunteellisen naisen epävarmana soperruksena.
VastaaPoistaSomething has to be done, go Ditto!
Kettu
Näin just Saara Saarelan uuden leffan Väärät juuret. Hieno kokemus kaikin puolin. Mutta erityisesti lämmitti se, että leffan on kirjoittanut naiset, ohjannut nainen sekä tuottanut nainen. Se on harvinaista herkkua miesvaltaisella elokuva-alalla. Tarina kiertyy jatkuvuuden, perinteiden, odotusten ja niistä irtitaistelemisen ympärille. Lapsille siirrämme taakkamme, toiveemme, opitut tavat ja vioittuneet geenimme. Kuka pakenee menneisyyttään mihinkin. Mitä meistä lopulta jääkään jäljelle. Valokuvat haalistuvat, kirjoitukset tuhoutuvat ja tiedostot ja koneet vanhenevat. Koko elämän rakentaa jotain, mikä muuttuu lopulta vain tomuksi. Kertakäyttöelämää.
VastaaPoistaMutta siis pointti oli se että jälleen naisten tekemä upea teos, joka herätti kaikki aistit paskankin työpäivän jälkeen. Eläköön me. Eläköön naiset!
R.
Kiitos kommenteista, Väärät juuret haluaisin nähdä itsekin - toinen kotimainen Skavabölen pojat oli minusta lahjakkaiden lapsinäyttelijöiden juhlaa muttei juuri muuta.
VastaaPoistaTyöelämää ja sukupuolten erilaisia mahdollisuuksia olen miettinyt paljon itsekin. Edellisestä työpaikastani päällimmäiseksi tuntumaksi jäi, että toinen viiteryhmäni olisi kaivannut kipeästi muutamaa miestyöntekijää (ryhmä oli melko homogeenisesti muodostunut 40-60 -vuotiaista naisista, muutamin poikkeuksin), ja toinen ryhmä tai työskentely-ymäristöni taas oli äijäytynyt siihen pisteeseen, että monista asioista puhuttiin mielestäni todella yksipuolisesti.
Mietin asiaa vielä uudestaan, kun eräs ystäväni mainitsi kehittämispäivästä, jossa naisten kesken pohditaan perinteisesti miesten piirissä tuotettuja kysymyksiä, mm. omistajuudesta. Ajatus kuulosti lähtökohtaisesti positiiviselta, tietysti, ja tällaisissa "uusissa" asetelmissa syntyy varmasti paljon uutta synergiaa ja ajatusmalleja, mutta viimeiseksi aatteeksi jäi kysymys siitä, milloin tärkeitä asioita voidaan pohtia ryhmissä joissa sukupuoli ei ole enää tekijä. Siis niin että miehet tai naiset eivät ole vähemmistössä? Ja sukupuolentutkimuksen opettamana muistan myös mainita muut sukupuolet eli - sitten vasta onkin elämä makoisaa, kun homoistakaan ei tarvitse sitten jälki käteen mainita että "ja sitten siellä oli kaksi homoa".
Joka tapauksessa, olen aivan kerta kaikkisen varma, että parhaat tulokset syntyvät työympäristössä, jossa kukaan ei ole ensisijaisesti mies tai nainen tai homo, ja jossa kuitenkin olisi näitä kaikkia jäseninä. Vaikka toivon ettei sukupuolta pidettäisi leimana työympäristössä, olen kuitenkin valmis omien kokemuksieni perusteella myöntämään että hyvässä hengessä toimiva "sekajengi" välttää miesporukan uhoilun ja liiallisen kilpailun sekä toisaalta myös naisryhmän ylianalyyttisyyden ja mahdollisen turhan klikkiytymisen.
Että tällaista työympäristöä hakusessa vielä joskus!
Ja kettuselle voimia toistella vastalauseitaan kunnes ne tajutaan ottaa tosissaan. Tämäkö on nyt niitä asioita, joita leffassa harjoiteltaisiin peilin edessä? I'm afraid so, ja sekös asiaa vain luonnollistaa. No-one should put Baby in the corner!