DocPoint on täällä tänään

Mietityttääkö USA:n talouskriisi?

Tahtoisitko räppistaraksi? Vai haaveiletko ennemmin bändistä? Sinfoniaorkesterista?

Oletko miettinyt, millaista lappalaisten elämä nykyään on? Vai pikemminkin millaista se oli kauan sitten?

Oletko Scorsese-fani? Diggaatko Uudesta Fantasiasta ja/tai Palefacesta ja/tai merenelävistä?

Festareilla mm. Martin Scorsesen Public Speaking

Katsottavaahan taas riittää: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint 25.-30.1.2011, Helsingissä.

Rikos ja rangaistus ja rakkaaksi käynyt 1800-luvun kirjallisuus

 Onpa itsetyytyväinen ja sivistynyt olo, kun on vihdoin saanut suoritettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Paitsi ettei se mitään suorittamista ollut. Edes alku ei tehnyt tiukkaa, toisin kuin esimerkiksi Sodan ja rauhan seurapiirijuorut aikoinaan.

Viime aikoina on tuntunut aika vahvasti siltä, etten osaa arvostaa modernia tai sitä uudempaa kirjallisuutta yhtä korkealle kuin edeltäjiään. (Tämänhän tunnustin osittain jo vuoden ekassa kirjoituksessa.) Nämä 1800-luvulla kirjoitetut, avoimesti ja pystypäin suurten kysymysten äärellä viipyilevät ja henkilöidensä mielen sisään pyrkivät suurteokset antavat paljon enemmän ajattelemisen aihetta, minkä lisäksi ne saavat lukijassaan aikaan oikeita, syviä tunteita. Ote kolmannen osan luvusta kolme:

...jälleen kävi hänelle täysin selväksi, että oli vastikään lausunut suunnattoman valheen, ettei hän milloinkaan enää voi puhua kaikesta, ja mikä pahempi: ettei hän enää milloinkaan voi kenellekään edes puhua. Tämän kiduttavan ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän tuokioksi melkein unohti itsensä ja ympäristönsä, nousi paikaltansa ja aikoi lähteä huoneesta.

Toki on välillä varsin hauskaa ja viihdyttävää pohtia sisällön sijaan vaikka kirjoittamisen muotoseikkoja; näin viihdyin esimerkiksi talven hittituotteiden, Aleksandra Salmelan (27 eli kuolema tekee taiteilijan) ja Riikka Pulkkisen (Totta) romaanien parissa. Uskallan kuitenkin ennustaa, että Dostojevskin hajuja ja äänimaisemaa myöten tarkalleen kuvattu, inhorealistinen 1860-luvun Pietari jäi mieleeni pysyvästi, mieleenpalautettavasti, toisin kuin Salmelan kuvaus suomalaisista nykymetsäläisistä tai Pulkkisen steriilihkö, keväinen Helsinki. (Oliko siinä kevät? Tämäkin on enää hatara muistinpilkahdus, vaikka luin kirjan marraskuussa.) 

 Ajattelen, että tämä olisi se silta jolta Raskolnikov on hypätä, ja jolta 

onneton nuori nainen hyppääkin ennen kuin R. ehtii tuumastaan toimeen. 

(Kuva: Wikimedia Commons)

Sama koskee henkilöhahmoja, enkä usko että kyse on pelkästään kuvailun määrästä, vaan ennen kaikkea sen laadusta. Marmeladovin omaelämäkerrallinen jutustelu tuopin äärellä oli ahdistavampaa luettavaa kuin yksikään viime vuosien addiktiotilitys, Raskolnikovin uni hautuumaasta ja hevosen rääkkäämisestä sai voimaan pahemmin kuin Puhdistuksen inhottavimmat, yksityiskohtaiset kohtaukset. Lasten kirkassilmäisyys oli - noh, äärimmäisen kirkasta. Razumihinin  nousuhumalainen itsevarmuus ja sitä seurannut morkkis ovat riemastuttavan tunnistettavia nuorille juhlijoille 150 vuotta myöhemmin. 

Romaanin esiin nostamat eettiset kysymykset ovat sitä kokoluokkaa, etten tahdo tai edes uskalla käsitellä niitä täältä käsin, vaan toivon eksyväni livekeskusteluihin aiheesta. Ehkä Ryhmiksen näytelmän jälkeen, tai jo väliajalla...

Yhteenvetona: 150 vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallisuus näyttää maistuvan minulle tällä hetkellä uutta aaltoa huomattavasti paremmin. Tässä kai tunnustin itseni joko vanhanaikaiseksi tai yksinkertaiseksi. Mutta eipä lukeminen lopu siltikään ihan heti kesken! Täytyy harkita Project D:n kelkassa pysyttelemistä: siellä luetaan vielä Riivaajat, Idiootti sekä Karamazovin veljekset.

P. S. Vielä lukukokemuksen voimakkuudesta: olen Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen yrittänyt lukea kirjaa nimeltä Siilin eleganssi. Se on luullakseni ihan hyväkin romaani, ranskalainen uusi hittikirja, mutta tuntuu vertaillessa niin laimealta että olen jo monta iltaa jättänyt illan viimeiset lukuhetket väliin ja siirtynyt suoraan unta odottelemaan... 

Laatukirjallisuuden sivuvaikutuksia.

Toinen maailmansota telkkarissa

Yle Teema näyttää tulevina perjantaina tosi hienoa dokumenttisarjaa toisesta maailmansodasta. Ensimmäinen Maailmansodan kurimuksessa -sarjan kuudesta osasta näytettiin viime viikolla. Se on katsottavissa kuukauden verran Yle Areenassa (tässä suora linkki), kuten tulevatkin jaksot ensiesityksensä jälkeen.

Kuva Yle Teeman sivuilta

 

En tiedä miten arkistomateriaali on saatu noin eläväksi - jotain sille on selvästi tehty! Lähes kaikki materiaali on liikkuvaa värikuvaa, ja tarkkuus on niin suuri että Hitleriä ja Stalinia katsellessa tuli kylmät väreet. Tekstissä kertojaääni käy keskeiset tapahtumat ja ilmapiirit läpi kronologisesti, melko niukasti ja ensimmäisen jakson perusteella neutraalisti.

Dokumentti on alun perin ranskalainen - tämän voi pitää mielessä ja tarkkailla millaisena kotimaa sarjassa esitetään. Dokumentit ovat aina kaukana objektiivisesta totuudesta (vaan eipä siihen kyllä yllä mikään muukaan historiana esiintyvä kertomus).

Kannattaa ehdottomasti katsoa, joko Areenasta tai perjantai-iltaisin suoraan vanhasta kunnon tv:stä. Sarjaa näytetään klo 20.05; uusinnat sunnuntaisin klo 21.25.

P. S. Älä katso lasten kanssa - materiaali on siloittelematonta eikä se kaihtele sodan kauheuksia.

Levylahja

Levykauppa Äxässä on ilmeisesti meneillään aika hyvä tammiale. Sain sieltä tuliaisen, joka muokkaa parhaillaan sunnuntaistani entistä mieluisampaa.

Kiitos 

[levyn antajalle, jolle en tätä hienoa kappaletta kovin kirjaimellisesti voi kuitenkaan omistaa]

Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua:
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

(san. Paula Vesala)

Onnea Turku ja Suomi. Vai Eurooppa?

Tänään se saapuu: Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011, Suomen Turkuun. Tervetuloa!

 Kuva: Turku2011/Jenni Erkintalo, Petri Summanen

Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelma syntyi vuonna 1985 osana EU:n enemmän ja vähemmän (p)onnekkaita yrityksiä yhteisen, eurooppalaisen identiteetin luomiseksi. Meillä suomalaisillakin on takana EU-kansalaisuutta jo reilut 16 vuotta - kärjistetyllä logiikalla Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pitäisi siis lämmittää ainakin meitä helsinkiläisiä ihan yhtä paljon kuin Turun. Ei taida vielä toteutua käytännössä, vai mitä? Väittäisin että tämä kertoo muun muassa kielen yhteydestä identiteettiin. Ja ennen kaikkea kansallisen identiteetin mielettömästä staminasta. 

Ajatelkaa, mikä psykologinen apparaatti ihmiskuntaan on kehittynyt vain 200 vuodessa! Ei ennen Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumouksia tajuttu olla näin hanakasti vastakarvaan uusien, monikansallisten liittoutumien edessä. Kansallisen identiteetin yli ajoivat yleensä paikallinen ja luokkaidentiteetti (jos niitäkään ehdittiin pärjäämisen ohessa omaksua). Vieraita kieliä puhuttiin paremmissa piireissä kansankieltä mieluummin. Kulttuuri oli aidosti kansainvälistä, vaikka uusien teosten leviäminen syntypaikkansa ulkopuolelle kesti viikkoja, kuukausia, vuosia (vertaa vaikka siihen, kuinka kauan kaikuu huoneessa se 'klik' kun tänään painat Lähetä-nappulaa).

EU tarvitsisi kansalaistensa yhteenkuuluvuuden tunnetta tänään enemmän kuin koskaan. Talouskriisit ja epämääräinen laajentumistilanne syövät unionin legitimiteettiä samalla kun se ylimmän tason päättäjiensä voimalla ja useampia kansanäänestyksiä ignoroiden harjoittaa yhä syvemmälle vievää integraatiopolitiikkaa. Syvyydellä en tässä kuitenkaan tarkoita syvällä pulassa tai väärässä suunnassa olemista, vaan ainoastaan syvempää integraatiota, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa etunenässä. Tavallaan ollaan taas yllä mainittujen vallankumousten aatteiden äärellä: Kuinka hyvin kansa tietää? Kuka päättää? Ihan ensimmäiseksi pitäisi mielestäni kysyä, kulkeeko informaatio ylhäältä alas ja alhaalta ylös, demokratian ihanteiden mukaisesti.

No, kultturipääkaupunki on luullakseni joka tapauksessa lähestyttävämpi ja näin ollen tehokkaampi identiteettituotannon valmiste kuin virallinen hymnimme Beethovenin "Oodi ilolle" tai joskus suunniteltu EU-leima (!?). Ja tiedonkulun tukoksista huolimatta kaikki tuki kulttuurille täytyy toivottaa tervetulleeksi. (Aina senkin käytöstä ja kanavoimisesta syntyy paikallista napinaa ja eriäviä mielipiteitä, eli jälleen: kuka päättää?)

P. S. Jo vuonna 1985 nk. Adonnino-komitea ehdotti EU:n väreissä pelaavien eurooppalaisten urheilujoukkueiden perustamista. Ketäköhän vastaan he pelaisivat?

P. P. S. Turku 2011 -tiedotus on ainakin toiminut. Avajaisten kynnyksellä hankkeen nettisivut eivät suuren suosion takia pysyneet pystyssä. Kokeile, mikä on tilanne nyt.

Project D

I tend to be suspicious of all new inventions and technological progress. I can't help it. Whenever I am offered or introduced a new gadget or appliance, I am opposed to it, by default. At the same time, I am eternally enthusiastic about all novel means of communicating and making a connection between people (hence the blog). This is why I am particularly thrilled every time I arrive at something meaningful and with a genuinely personal feel while I am surfing this world wide web of ours.

This week, I was glancing through what was new at Publishing Perspectives, a cool blog itself, when I incidentally spotted a banner for a reading blog: Project D.

Project D is a blog edited by writer, journalist and blogger Dennis Abrams. It is devoted to the reading of four Dostoevsky novels, starting with Crime and Punishment. So convenient! I am already halfway through my Finnish translation, but reading Abrams' carefully gathered and thematized (albeit at times even too detailed) background info is the perfect companion to the reading itself. An added bonus will be the other readers' comments once they start to appear (the first chapters of Part I were only assigned for this weekend).

What better cure for my inherent suspicions than imagining a global readership with their respective copies and translations of for instance Crime and Punishment, reading in their homes and rush hour buses and park benches, and then logging on to something like this blog to share their thoughts.

P. S. If your new year's promise was related to Marcel Proust's In Search of Lost instead of Dostoevsky, as my 2012 promise might be, you might enjoy checking out Abrams' previous reading group, The Cork-Lined Room.

2011 Anticipations Vol. 2

Happy this year! Time to add a third line to this blog's year-tracking blogroll... Having experienced a wonderful, high-spirited turn of the year, and consequently caught some kind of a wicked flu to balance the amount of cheerfulness in my life I guess, I'll continue my list of things I'm looking forward to this year. (I've almost beat that flu and the sun is shining brightly right to where I am sitting, so I am most cheerful and expectant again.)

This flu jumped right between me and my gallery tour plans, so I missed that Markus Kåhre's exhibition. Luckily there's still time to catch the other two mentioned in the previous post. Another exhibition that I am very much looking forward to is Terike Haapoja's next solo exhibition in Gallery Kalhama & Piippo, 11.2.-6.3.2011. Her art is truly multidisciplinary, multimedia, and multi-many more things – some of the most insightful works I have encountered in a while. I am not familiar with the works of the coming exhibition, though, but was impressed with her previous exhibition in 2008. As she is preparing her doctorate for the Finnish Academy of Fine Arts, I predict there is some continuity in these shows that form major parts of that doctorate. If you want to learn more about Terike Haapoja's work, provided you know Finnish, here is a link to a text about her previous exhibition by critic Otso Kantokorpi; it is the latter text on this page.

A detail from Terike Haapoja's 2008 exhibition Suljettu joukko - avoin kesto. 

Picture from Gallery Forum Box's website.

Okay, that was a lot more advertisement for something I have not yet seen myself, than I usually deem appropriate. Let's hope the exhibition meets my expectations. By the way, in between these Anticipations, I have organized that visit to Turku 2011. In addition to the co-exhibition of Eija-Liisa Ahtila and Isaac Julien, we will see Anna Karenina in Turun kaupunginteatteri - a play I was afraid I would miss as it was sold out for so long. There appears to be tickets available to most of its additional spring shows, and even if you could not find many happenings to your taste in the official Turku 2011 programme for your chosen theatre date, there is still an awful lot of sympathetic places and things to see. If in doubt, do check my older Turku-post, one of the very first posts in this still-searching blog.

What else, 2011? Books? Lately I have had way too little time to read non-research-related literature. With a stack of books from 1866-2010 awaiting, exploring the coming treats in publishing is misguiding at best. Before any newer masterpieces, I intend to get lost in Crime and Punishment (1866) – my current read, in preparation for its dramatization in Ryhmäteatteri in February – and J. G. Farrell's Troubles, a novel depicting the troubled 1919 Ireland, that recently won the "Lost Man Booker prize of 1970" in retrospect. 

I have contemplated reading Jonathan Franzen's Freedom, labelled among Books of the Year in many an American medium. A fellow novel-devourer says this book is one of the best he's ever read – and he has read plenty – but recommends reading Franzen's previous work Corrections first. I have not been convinced I want to read another white American literary intelligent's woes of the state of the nation and its middle class, especially in such lengths. But this was before I read an essay about Franzen and American avant-gardism in the most recent Parnasso magazine by Tommi Melender. I hold Melender in high regard after reading (this far only) his recent novel Ranskalainen ystävä. Melender does not necessarily hold Freedom in too high a regard: he appears disappointed in its conventionalism, maintaining the novel is built on the same premises as the classics of the 19th century: psychological character depiction and linear plot development, entirely ignoring the inventions of both modernism and postmodernism. The obvious next step in the essay is where he gives me his cue – comparing Freedom to Tolstoy's War and Peace (and only if this is your first or second visit to my blog can you have missed the fact that I admire War and Peace to the point of uncriticalness...). Consequently, I have found the same comparison from the heart of numerous reviews of Franzen's book – apparently there are in fact numerous direct allusions to Tolstoy in the novel (which makes me wonder whether Mr. Melender's argumentation hasn't been slightly superficial?). In any case: I think it has been decided. Must read Freedom (and Corrections?) in 2011.

 Wow, I am afraid that last section on Freedom got out of hand to the point where virtually no-one aside from Franzen or Melender fans has had the stamina to get through it. Better call it a day and proceed from words to action: with the last moments of precious daylight I will return to young Raskolnikov and the last Christmas chocolates. Hopefully, I will return to most works discussed here before we've arrived at 2012.

P. S. I'm very happy to receive other noteworthy suggestions for the 2011 agenda!

P. P. S. Two more things about Freedom: it will be published in Finnish translation by Siltala next fall, and apparently its movie rights have been sold already, too.