Friikkisirkuksista

Mainitsin viime viikolla ystävälleni lukevani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -nimistä esikoisromaania (ks. aiempi postaukseni). Hän sanoi kirjan vaikuttaneen jotenkin niin friikkiydessään räikeältä, ettei siihen tehnyt mieli tarttua. Tästä tuli hajanaisia ajatuksia mieleeni: koetin äkkiseltään pukea sanoiksi miten asian voi nähdä päinvastoin, etenkin kun kirja on tosi hyvä, ja jatkan vähän mietiskelyä tässä. Varoitus: saattaa seurata aika sekavaa pohdintaa. En ole ihan skarpeimmillani, kun aivot ovat viime aikoina käyneet muissa merkeissä toistuvasti (liian) lähellä kiehumispistettä...

Kirjan kansitaide kustantaja Teoksen sivuilta.

Onkohan maailmassa vielä monta friikkisirkusta, sanan enemmän tai vähemmän alkuperäisessä merkityksessä? Ostavatko ihmiset vielä pääsylippuja telttoihin tai taloihin, jossa on huono ilma ja kiihottava tunnelma: esillä erilaisia ihmisruumiin epämuodostumia ja purkkeihin säilöttyjä sekasikiöitä? Näin lähdin itsekin purkamaan ajatuksiani katsojan lähtökohdasta.

Freak of nature -termikin sen jo ilmituo: suurin osa meistä luontokappaleista syntyy normaalin normit  (tautologiaa, tarkoituksella) täyttäen; ne muut jotka eroavat yhdessä niistä miljoonasta ihmisen osasta, mikäli ero vain sattuu olemaan näkyvällä paikalla, leimataan friikeiksi. Vaikka olisitkin ollut tarpeeksi onnekas syntyäksesi normaalin kategoriaan on silti a) terveellistä, b) kiinnostavaa, ja c) tärkeää koittaa joskus samastua poikkeusten asemaan. (Ei, en ajatellut kirjoittaa mukaälykästä allegoriaa maahanmuuttokeskustelulle, älkää ylitulkitko.)

Muun muassa siitä syystä Sinun jälkeesi, Max on erinomainen teos. Ansiot eivät rajoitu aiheenvalintaan, vaan siamilaisten kaksosten lyhyehkön mutta tapahtumarikkaan ja kosmopoliitin elämän kuvauksessa on vastaansanomatonta suoruutta joka saa uskomaan ja tuntemaan. Vaikka Maxin ja Isaacin sirkuselämä äityy ajoittain aika groteskiksi, niin lämpimän ja kotoisan tunteen palauttavat säännöllisin väliajoin kuvaukset veljesten lempeästä suhtautumisesta toisiinsa ja kirjaimellisen yhteiseen elämään. Ja vaikka veljesrakkaudessa voidaankin mielestäni olettaa olevan tiettyjä universaaleja piirteitä, niin romaani ei kuitenkaan alennu millään tasolla "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" -lässytykseen.

Hän seisoi ovella kädet puuskassa. Me odotimme. Kävin mielessäni läpi kaiken mahdollisen: olimme maksaneet huoneen etukäteen, emme silittäneet huoneessa, emmekä vaatineet kenkiä plankattavaksi. Max näytti huomanneen, että jotain tapahtui, ja työnsi vaivihkaa unohtuneen silkkisukan alas sängyltä.
"Tämä ei ole bordelli." Kiukku vahasi naisen kasvot. Hänen sormensa olivat lipeän värjäämät ja leuka roikkui tyytymättömänä. Esiliinaa täplittivät tupakan väriset tahrat.
"Pakko uskoa, kun rouva varta vasten sanoo." Hymyilin. Hymyily on ensimmäisiä asioita, joita sirkuksessa oppii. Se ei ole kovin vaikeaa: täytyy venyttää vain suupielet ylös ja räpytellä silmiään.

Parkkinen kirjoittaa ihailtavan selkeästi ja kirkkaasti - olette varmaan huomanneet että oma, suuri kompastuskiveni ovat käsittämättömän pitkät ja epäselvät lauseenrakenteet, joten osaan erityisesti arvostaa niiden välttelyn taitoa muissa. Paikka paikoin jotkin sana- ja lauseenrakennevalinnat tuntuvat kuitenkin hätiköidyiltä, oudoilta tai jopa vääriltä. Tarina vie kyllä mennessään niin ettei niitä tule juuri noteerattua kuin vasta jälkikäteen, sopivaa lainausta selaillessaan.

Mielestäni Parkkinen tasapainottelee erityisen taidokkaasti samastuksen ja vieraannuttamisen tekniikoiden välillä, mikä jättää juuri sen todenmakuisen ja silti hyvin erilaista elämää maistaneen olon lukukokemuksen päättyessä. Sitäpaitsi, nykyäänhän on melkein muodikasta väittää itseään friikiksi. Ilmiötä ajatellessa tulee itse asiassa nyt sitten lähestulkoon loukkaantunut tunne Maxin ja Isaacin puolesta.

Toinen tosi upea erikoisuudesta ja friikkiydentunteen kanssa elämisestä kertova kirja on Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Jos lukemiaan kirjoja miettii sen kautta miten usein ne palaavat myöhemmässä elämässä mieleen, kuuluu Middlesex tässä(kin!) kategoriassa aivan kärkeen. Sekin  seikka mielestäni, joskin ehkä vähän subjektiivisesti, vahvistaa argumenttiani friikkikirjallisuuden merkityksestä. Täytyykin lukea se uudestaan pian!