Koitan välttää aloittamasta saati otsikoimasta tätä kirjoitusta millään huonolla sanaleikillä romaanista, jonka nimi antaa siihen liian paljon mahdollisuuksia.
Luin katsokaas viimein Kari Hotakaisen uusimman, viime syksynä ilmestyneen ja siitä asti hehkutellun romaanin Ihmisen osa. Liekö Karin vai Karin uuden, oletettavasti uutuudessaan erityisen innovoivan kustantajan Siltalan idea, että teokselle perustettiin oma nettisivukin. Siellä Hotakainen listaa yhdeksän yksittäistä asiaa, jotka vaikuttivat Salmen tarinaan, perustellen:
Kirjoitin tämän [nettisivun] tekstin heti kun romaani oli valmistunut. Halusin purkaa kiihdyttävän ja intensiivisen työrupeaman ja selvittää, mitä kaikkea kirjan taustalla ja takana on. --- [J]oskus [on] tarpeellista heti tuoreeltaan selvittää edes itselleen, miksi kirjasta tuli tällainen.
Nyt kun ajattelee, niin ihan mainio ajatus. Jotenkin oiva ajankohta alkaa taustoittaa kirjoja netissä. Ainahan me tahdomme tietää, miksi kirjasta tuli juuri sellainen. Eikä aina ehdi Akateemiseen sitä kuulostelemaan, sinä tiettynä arkipäivänä klo 16.30, jolloin huonolla tuurilla kirjailijan haastattelijana on kaiken lisäksi joku Ego joka puhuisi oikeastaan mieluummin itsestään. Suurin osa meistä on pikku hiljaa tottunut uuden informaatioajan merkitysviidakkoon, siihen että melkein mitä vain tietoa voi syventää nettiseikkailulla. Ja tämä viidakko on kaukana pimeyden sydämestä, päinvastoin: se on uusi Val[a]istus.
Ihmisen osa on mielestäni ehdottomasti Finlandia-, Runeberg- ja Savonia-ehdokkuuksiensa arvoinen teos. Aiheena myyminen tuntuu kurjan groteskilta, ja jotenkin luotaantyöntävän muka-postmodernilta. Siksi oli ilo huomata että oikeastaan tarina kertoo - ainakin minun tulkinnassani - kuitenkin muusta. Itse asiassa siinä kerrotaan yllättävän syvästi yllättävän monesta isosta asiasta, etenkin kirjan vaatimattomaan pituuteen nähden.
Pekka Vuoren kuva Hotakaisesta löytyy HS:n
Ihmisen osan arvion yhteydestä, linkki tässä.
Hotakaisen tyylissä olenkin jo pitkään arvostanut erityisesti sen ytimekkyyttä, sanoisinko jopa kristallisuutta (olkoonkin että, kuten Tolstoi-fanituksestani tiedätte, myös päinvastainen tyyli tehoaa). Mutta kyllä sentään suurien kuvioiden, tunnelmien ja ajatusten muutamaan sanaan kiteyttämisen taito on neron merkki jos mikään. Kokemuksena kirja on sitäpaitsi parhaimmillaan, jos sen arkielämän vaatimusten puitteissa voi lukea niin intensiivisesti että lopettaessaan muistaa, mistä lähdettiin liikkeelle. Ympyrän on luonnollista ja tarkoituksenmukaista sulkeutua; senhän sanoo jo paljaalla silmällä.
Olen parhaillaan lukemassa loppuun toista viime vuoden kotimaista suosikkia, Leena Parkkisen esikoisromaania Sinun jälkeesi, Max. Se täyttää muun muassa em. vaatimuksen ytimekkyydestä, ja jo nyt voin sitä lämpimästi suositella. Jos Hotakainen kuulostaa välillä jo itsensä toisinnolta, sen lisäksi että hänellä on useampia (säännönmukaisesti lahjattomampia) kopiokoneita, niin Parkkinen on ihan vilpittömästi sanoen luonut todella aidon ja omaperäisen tyylin, jota on ihana lukea. Kirja kertoo siamilaisten kaksosten tarinan 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Euroopasta, heidän maailmaansa on etenkin kiertävien sirkusten ja pariisilaisten bordellien maailma, mutta mukaan mahtuu myös saksalaista esiteollista maaseutua ja berliiniläinen jähmettynyt yläluokka. Laajoissa Helsinki-luvuissa on samaa charmia kuin Westön Missä kuljimme kerran -tiiliskivessä, mutta kuvaus on freesimpää, vailla muita ilmeisiä kliseitä kuin tuo pakollinen Hotelli Kämp.
Suomalaisen romaanin ylivertaisuuden hengessä pitää vielä mainostaa, että Sofi Oksasen mielettömän, mahdottoman hienon Puhdistuksen voi vihdoin tilata (ainakin Amazonista) englanninkieliselle ystävälleen käännöksenä nimeltä Purge. Vaikka Ihmisen osa oli hyvä, ja Sinun jälkeesi, Max miellyttää ainakin toistaiseksi valtavasti, niin ei niistä ehkä taida vielä olla henkilökohtaisen "vuosisadan kirjani" haastajiksi... Olisi mielenkiintoista nähdä, miten onnistunut Lola Rogersin käännös on(kaan) ja mitä ratkaisuja hän on siinä tehnyt.
P.S. Hotakaisesta vielä: jos et jaksa tarttua kirjaan niin katsopa Yle Areenasta eilen Kotikatsomossa jälleen esitetty Juoksuhaudantie. Esitysaikaa jäljellä 7 päivää; aika - alkaa - nyt!
P.P.S. Pahoittelen lähes kuvatonta ja siksi ulkoasultaan raskasta postausta; en nähnyt tarpeelliseksi kopioida kirjojen kansia tähän, vaikka Ihmisen osan kansi onkin mielestäni erityisen hieno.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti