Kemmuru käskee: "Lataa lataa"!

Hei, taas täällä i**ovoidaan! Suomen sympaattisin rap-yhtye Kemmuru on laittanut uusimman Meiltä puuttuu kaikki -levynsä kotisivuilleen ilmaisesti ladattavaksi!

Ja ovathan tätä kokeilleet viime vuosina uusien musiikilla-elämisen muotojen etsinnässä monetkin artistit, mutta Kemmurun pojilla on nyt leikannut erityisen lujaa: he ovat luoneet, ilmeisesti "ensimmäisenä maailmassa", menetelmän jossa potentiaalisesti jokainen ladattu levy on erilainen. Systeemi arpoo joka latauskerralla uudestaan jonkin kombon levyn biisien useista nauhoituksista: eri soittokerroillahan biisit ovat väistämättä erilaisia, mitä sitä levylläkään kaihtelemaan tai yhtä otosta muiden yläpuolelle kohottelemaan.  

Levyn kansikuva löytyi Kemmurun Myspace-sivuilta.

Basso.fi:n haastattelussa tuottaja/artisti Aksim selittää myös kokeilun kaupallisia lähtökohtia: "Waretuksen, seratodeejiiden ja paskojen mp3:sten aikakautena digitaalisuus nähdään liian usein vain välineenä, jolla kaikki on vähän helpompaa, mutta samalla huonompaa. Asiaa ei paranna se, että musiikkibisnes pyrkii käyttämään sitä vain vähentääkseen kuluja. Tahdomme osoittaa, että on lukuisia mahdollisuuksia joilla digitaalinen julkaiseminen voi olla muutakin kuin taiteen vihollinen." Artisti maksaa, muttei toivottavasti liikaa.

Lataamalla levyn Kemmurun nettisivuilta downloadaat myös bonustrackin "Lataa lataa", jota ei löydy levyn cd- tai vinyylipainoksesta. Kiinnostavaa nähdä, miten nuo 1900-luvun formaatit tällaisella postmodernilla markkinointisuunnitelmalla myyvät. Oman teknisen jähmeyteni takia aineettomat mp3-levyt kyllä vielä vähän vieraannuttavat. Paras tämänhetkinen kombo mulle on suht' yleinen vinyylilevy+tunnukset saman levyn lailliseen lataamiseen. Yhdistelmässä kohtaavat ajatukseni estetiikasta,  teknologisesta kehityksestä, etiikasta ja käyttäjäystävällisyydestä aika täydellisissä mittasuhteissa. Näitä on kuitenkin melko vähän tarjolla (kysynkin miksi?), joten raha vaihtuu aina välillä levykauppojen kassalla vielä good old cd-levyiksi. Varsinkin suomalaisia artisteja koitan säännönmukaisesti tukea aina levynhinnan verran. Ehkä myös Kemmurua.

Jos ei uskalla tai tahdo suin päin klikkailla Kemmurun mainittua download-nappia, niin ennakkokuuntelua on tarjolla tietysti Myspacessa tai YouTuben kautta. Ja biisithän toimii, esimerkiksi "How 2 Survivessa" on aika viehkot "Porque Tu Vas" -taustat, joiden lisäksi huiput fiittaajat Hannibal ja Stepa: selkeät kesäbiisimerkit. Toivottavasti Kemmuru nähdään mahdollisimman pian uudestaan stadissakin. "Landespeden" lempeän käskevä "ota vaatteet veke!" on tuottanut kesäkeikoilla yllättävänkin spontaaneja reaktioita yleisön joukossa. Laittaisin tähän kuvan jos kehtaisin, mutta  onneksi ystävyyssuhteet vielä keikkuvat tärkeysjärjestyksessä korkealla ennen blogin (kyseenalaista) mainetta ja glooriaa...

P. S. Ihan ongelmatonta tuo levyn lataaminen ei taida olla, oma yritykseni jumittaa edelleeeeeeen.
 

Kesäkirjat 2010

Hetkinen, ilma on lämmennyt, opiskelut ovat hiipuneet tauolleen, ruoho on puskenut jo melkein säkäkorkeuteensa - missä on kesäkirjalistani? Havahduin tähän lapsukseen vasta Anna O:n kivaa blogia lukiessani. Annan kesäkirjoihin kuuluu mm. suuria itärannikkolaisia kirjailijaneroja (Paul Auster, Don DeLillo, Joyce Carol Oates) sekä kirjoituksia taiteesta (mm. Siri Hustvedt, Helena Sinervo, Bracha Ettinger). Kuulosti varsin luettavalta pinolta.

Minäkin taidan latoa omaan pinooni Annan inspiroimana ainakin Joyce Carol Oatesia, joka on tähän asti ollut aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Sitä ennen on luettava viimeinenkin romaani Sirpa Kähkösen koukuttavasta Kuopio-sarjasta; nyt meneillään sarjan neljäs teos eli Finlandia-ehdokas Lakanasiivet. Suosittelen sarjaa etenkin kaikille naisille kesälukemiseksi tosi lämpimästi. Ja sukupuoleen katsomatta ihan kaikille niille, jotka ovat viime kuukausina ääneen valittaneet elämän olevan vaikeaa. Pienten pokkarien ihmiskohtalot vievät mukanaan ja mahtuvat pienempäänkin käsi- tai rantalaukkuun, tai isoon taskuun.

Ainoalla varsinaisella lomaviikollani aion tarttua viimein Hilary Mantelin tiiliskivimäiseen Wolf Halliin, jonka olen listannut täällä jo kauan sitten seuraavana vuorossa -jutussa. Sota ja rauha vei melkein koko kevääni, kuten tiedätte, joten helmikuisen jonotuslistan  purku on edelleen käynnissä. Jos joku etsii omaan pinoonsa hyvää kesäklassikkoa, suosittelisin mahdollisimman painokkaasti Tolstoilta joko edellämainittua tai Anna Kareninaa. Jälkimmäinen on muuten Orhan Pamukin mukaan paras koskaan kirjoitettu kirja; isä kertoi lukeneensa Pamukin haastattelusta SK:sta. Mistä johtui mieleeni, että Lumen luettuani olisin kiinnostunut jatkamaan myös Pamuk-polkuani. Olisiko se Musta kirja vai Nimeni on Punainen? 

Tuota uutta Pamukin haastattelua etsiessäni törmäsin netissä kiintoisaan SK-reportaasiin jossa komissaari Olli Rehn ja Pamukin suomentaja Tuula Kojo vierailevat Pamukin työhuoneella vuonna 2005, hieman ennen oikeudenkäyntejä joihin Pamuk oli määrätty "turkkilaisuuden halventamisesta" tuomittuaan sveitsiläislehdessä Turkin vaikenemisen Armenian kansanmurhasta. Kansainväliset reaktiot sananvapauden tallomiseen, muun muassa Rehnin asialle toimittaman julkisuuden voimalla, olivat ratkaiseva tekijä: syytteet hylättiin lopulta (mutta tappouhkauksiin ja maastamuuttoon Pamuk joutui mukautumaan).

Oho, missäs se punainen lanka?

Takaisin klassikoihin: jos Täällä pohjantähden alla on jäänyt lukematta, niin sekin soveltuu mainiosti kesäkirjapinon kulmakiveksi; Väinö Linna on suomalaisen kesän(kin) kuvaajien kärkikastia. Kiireisille tai vaikkapa paljon autoileville sen äänikirjaversio voisi olla hyvä loma- tai nimpparilahja. Cd:ltä voi muuten kuunnella myös Mihail Bulgakovin mainion Saatana saapuu Moskovaan. Oma kesäklassikkoni taitaa olla (vihdoin) Gustave Flaubertin Madame Bovary.

Vanhoista listoistani nappaan kesäkirjapinoon ainakin Simone de Beauvoir'n muistelmat Memoirs of a Dutiful Daughter sekä Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevinin. Myös postuumisti vuoden 1970 Booker-palkinnon viime viikolla saanut J. G. Farrellin romaani Troubles on pakko lukea; Iso-Britannian ja Irlannin hankala yhteinen historia ja etenkin sen kaunokirjalliset kuvaukset ovat  aiheena ehdoton lempilapseni.

Entäs kotimainen kirjallisuus? Tuorein Westö on edelleen lukematta; tilanne saattaa jäädä pysyväksi. Uusimmassa Parnassossa kirjailija-ohjaaja Elina Hirvonen antoi (Karri Kokon suopealla avustuksella) itsestään erityisen hyvän ja analyyttisen kuvan. Jälkikolonialistiset rakenteet ja siihen liittyvät tiedostavuuden sudenkuopat kiinnostavat minuakin. Hirvosen uusi romaani Kauimpana kuolemasta voisi olla kesän kotimaisessa kolmosessani, Kähkösen ja vapaavalintaisen romaanin kanssa.

Ihanaa! Täytyy alkaa treenata viisituntisia yöunia; vaikka kesä lähestyy vääjäämättä, ainakin kalenterissa ja arvaamattominakin luonnontieteellisinä ilmiöinä, ja vaikka se ilmenee ehkä muilla pitkinä lomina, on henkilökohtainen kesäni työntäyteinen ja viikonloputkin jo lähes hengästyttävän buukattuja. Mutta ei se haittaa, minä kyllä otan seuraavan helleaallon vastaan avoimin sylin ja luen  lounastauot ja yöttömät yöt läpeensä.

P. S. Listassa on vielä tilaa - perusteltuja ehdotuksia (ei juonenpaljastuksia, kiitos!) otetaan ilolla vastaan.

Mr. Adams, I presume?

Thanks again, Yle Areena. 

I never catch TV programmes when they are actually aired these days. Yle is now showing yet another HBO production - I had enthusiastically earmarked it in advance, but then missed its broadcasting: John Adams, a mini-series about the making of the United States of America. So I watched the two first episodes in a row from my computer, and nothing wrong with that.

The series' seven episodes depict the incidents that lead to the declaration of independence of the thirteen British colonies in 1776, via following the life of John Adams, one of the undersigners and America's second president. The first episodes touch upon important events that I think are briefly mentioned even in the Finnish school books, such as the incident that came to be known as "the Boston Teaparty", and introduce all the important characters responsible for the insurrection that lead to 4th of July 1776.

The first two episodes can now be watched from Yle Areena (the first one for only 3 more days!), the third will be aired next Tuesday. Call me nerdy but I do love revising my knowledge of U.S. history by watching Paul Giamatti and Laura Linney in an impressive epoch setting. Besides, the thematics are obviously far from old-fashioned: disagreement between groups of people, leading to only partially controlled violence. We can only wish for this storyline to one day become old-fashioned.

P. S. Despite my soft spot for historical faction, I have to ask: would the modern audience be terribly mislead if for once the set-up and costumes had at least some artificial color in them? The grimness in John Adams is once again pretty tiring.

P. P. S. I have yet to discuss the show with other people, but I know my Mom also finds it extremely good.

P. P. P. S. Now, go watch it!

Kevätjuhlan tuntua

Nyt on pakko puffata muutamaa näyttelyä, joiden tekijöiden nimet tulevat takuuvarmasti tulevaisuudessa täyttämään lehtiesi sivut, tämän blogin satunnaiset postaukset, säätiöiden palkintolistat, mielenkiintoisimmat kahvipöytä- ja baarikeskustelut ja kenties lopulta vaikkapa koko Kiasman etuseinän:

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät, Taiteen talossa sekä KuvAn gallerioissa Helsingissä 12.5.-6.6.2010. Avoinna joka päivä 11-18.

Taideteollisen korkeakoulun Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttely Elefanttikorttelissa Aleksanterinkadulla, 12.5.-13.6.2010. Avoinna ti-pe 10-18, la-su 11-17.

Näitä ei siis kannata jättää väliin! Tarkoitukseni oli ensin vierailla itse uudemman kerran Kuvan keväässä ja ensimmäisen kerran Masters of Art (eli MoA) -lopputyönäyttelyssä, ja vasta sitten kirjoittaa niistä. Vaan aika käy vähiin! Täytyy - levittää - tietoa.

Tuuli-Anna Viitanen: Peili peilissä

20 x 40 cm, lyijykynä paperille

Toukokuun lopulla elämä on juhla. Allekirjoittanut ainakin herkistyy aivan vaivattomasti edelleen yläasteen juhla-/jumppasalin, Suvivirren, sireenien ja kesämekkotunteen muistelemisesta. Kevätjuhlariemu kulminoitui omiin, lähes taianomaiselta (varsinkin näin retrospektissä) tuntuviin ylioppilasjuhliin, ja jotain siitä oli jäljellä vielä yliopistosta valmistuessanikin. Nykyään tuota kepeää kaikkivoipaisuuden tunnetta voi edelleen koettaa tavoitella sukulaisten ja ystävien erilaisissa valmistujaisjuhlissa. Näiden keväisten tunnetrippien eli kevätjuhlien lomaan en keksi tämän hetken helteisessä Helsingissä sopivampaa teematekemistä kuin taiteen yliopistojemme lopputyönäyttelyiden kiertäminen. Tänäkin vuonna uusi taide on kivasti ripoteltu ympäri kantakaupunkia, oiva pyöräretken paikka siis.

Kuvataideakatemiassa kukitettiin 40 uutta kuvataiteen maisteria Kuvan Kevät -näyttelyn avajaisissa viime viikolla. Töiden joukossa on ihania, häiritseviä sekä vaikuttavia töitä neljässä eri lokaatiossa, paljon maalausta, aika vähän valokuvaa, yllättävän suuri määrä installaatioita ja sekatekniikka erilaisin reseptein. Kierros kannattaa aloittaa itse Kuvataideakatemiasta, Hämeentien varrelta (Kaikukatu 4, sisäpihalla keikkapaikka 6. linjaa vastapäätä): koulun tiloihin on ripustettu kymmeniä hienoja töitä, ja auditoriossa pyörii Riikka Kuoppalan upea elokuva Palavan kaupungin alla, jota ei ainakaan kannata missata. Oivan lounaan saa muuten taiteesta vaikuttumisen lomassa koulun kasvis-lähi-luomuruokaravintolasta, jota olen tainnut mainostaa jo joskus aiemminkin. Opiskelijoille mausteinen ja runsas lounas kustantaa sen Kelan tukeman 2,60, muille muistaakseni femman. Money well spent.

KuvAn muut galleriat löytyvät Kasarmikadulta ja Lönnrotinkadulta, lisäksi Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsee Lasiboksi jossa Heidi Saramäki toteuttaa kollektiivista animaatiota joka keskiviikosta sunnuntaihin koko kevätnäyttelyn ajan, eli 6.6. asti, klo 16-19. Kuvan keväällä on omat nettisivut, joiden ehkä kiintoisinta antia ovat neljän valmistuvan maisterin blogit kevään varrelta.

Lotta Ingman: Élodie

110 x 130 cm, öljy kankaalle

TaiKin Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttelyssä en tosiaan vielä ole itsekään ehtinyt käydä, joten en voi kuin suositella menneiden vuosien perusteella lämpimästi. Ei se ole mikään turha sanonta, että näistä näyttelyistä erottuvat jo edukseen tulevaisuuden tekijät. KuvA toi viime vuonna lopputyönäyttelyn takaisin omien seinien suojaan, TaiK puolestaan on lähtenyt liikkeelle Arabiasta ja kokeilee tänä vuonna näyttelyn järjestämistä stadin ytimessä, Elefanttikorttelissa Senaatintorin kupeessa.  Korttelin kerroksiin on saatu mahtumaan 81 uuden taiteen maisterin opinnäytteet. Tänne taidan ehtiä jo ensi viikolla, näyttely on esillä 13.6. asti.

Nämä näyttelyt ovat täydellinen resepti etenkin ns. huonosta taideitsetunnosta kärsiville. Jos olet harmillisesti elänyt siinä harhaluulossa ettet ymmärrä nykytaidetta (tai muotia, tai muotoilua), lähde ihmeessä liikkeelle ja astu lopputöiden eteen mieli tyhjänä. Mitään ei voikaan, eikä varsinkaan tarvitse "ymmärtää", tärkeintä on antaa nähdyn vaikuttaa ja omien ajatusten kulkea puuskittain itsensä ylitse. Tekisi miltei mieli jatkaa: kuin toukokuinen etelätuuli! Mutta karsitaan liian kököt metaforat... Malja taiteelle!

Susanna Mannerin lopputyö TaiKin kuvataidekasvatuksen ohjelmaan. 

Kuva: Sanna Haverinen.

Jüdenstrasse, Berlin

Mikä on hienoin museo jossa olet vieraillut? Mulla on uusi numero yksi: Jüdisches Museum Berlin eli Saksan pääkaupungin Juutalaisuuden (vai juutalaisten?) museo. Instituutio on ilmeisesti ollut olemassa jo vuosikymmeniä, mutta vuonna 2001 alkuperäisen pienen museonrakennuksen viereen ja jatkeeksi avattiin amerikkalaisen arkkitehti Daniel Libeskindin suunnittelema, ymmärtääkseni rikki revityn tähden muotoinen uusi museorakennus, jonka kolmeen kerrokseen museota laajennettiin reippaasti.

Ja miten innovatiivisesti museota onkaan laajennettu! Ei ihme, että Libeskind oli vastikään Suomessa juuri innovaatio-sanan inflaatioon vieneen Aalto-yliopiston kutsumana. Wikipedialähteet esittävät että Libeskind nousi maailmanmaineeseen juuri tämän museon siivittämänä. No, kaikki kunnia Libeskindille mutta vielä enemmän glooriaa tahtoisin osoittaa museon näyttelyiden luomiseen osallistuneille museopedagogeille ja suunnittelijoille. Koko sana, museopedagogiikka, on saanut mielessäni uuden merkityksen, ja saatan vastedes kyllästyä totaalisesti vanhakantaisissa, tiukan kronologiseen ja faktoiltaan hierarkkiseen esitysjärjestykseen jämähtäneissä näyttelyissä.

Libeskindin nerous heijastuu kyllä näyttelyidenkin puolelle. Rakennuksen arkkitehtuuri pelaa mielikuvilla ja tunnetiloilla, mutta toimii silti myös käyttötarkoituksessaan (muutamia pullonkauloja lukuunottamatta). Hän on luonut siksakki-rakennuksensa pohjakerrokseen pitkän, juutalaista kulttuuria kokonaisuutena kuvaavan (tulkinta allekirjoittaneen, niin tässä kuin seuraavissakin mielleyhtymissä) käytävän Axis of Continuity. Tätä jatkuvuutta lävistää kaksi lyhyempää käytävää, Axis of Exile sekä Axis of the Holocaust. Maanpaon käytävä päättyy betonista valettuun puutarhaan, Garden of Exile, jossa korkeiden betonitornien päälle on istutettu puita. 

Axis of the Holocaust esittelee vitriineissä kirjein ja tavaroin juutalaisvainojen uhrien elämää. Käytävä päättyy museon ehkä mieleenpainuvimpaan "huoneeseen", Holocaust Toweriin. Se on korkea betoniholvi jonne museotyöntekijä päästää ihmisiä sisään raskaasta, raskaasta ovesta. Korkean holvin ainoat valonsäikeet tulevat ylhäältä pienestä raosta joka päästää sisään luonnonvaloa. Seinissä on pieniä reikiä ja kivi hohkaa kylmää ja kosteaa. Kaasukammiota ei tarvitse mainita missään, assosiaatio on automaattinen ja niin voimakas että saat olla tosi kylmäpäinen ellei muutaman minuutin oleskelu ja pohdiskelu ala ahdistaa. Huh huh.

Itse jatkuva näyttely ei ole takertunut holokaustiin, vaan päinvastoin kuvaa juutalaista uskontoa ja kulttuuria vuosisatojen takaa, löyhän kronologisesti mutta erittäin tarkasti ja oivaltavasti. Mielenkiintoisimmat teemahuoneet olivat omasta näkökulmastani vuosia 950-1500 esittelevä ensimmäinen kokonaisuus, World of Ashkenaz, sekä 1800-lukua kuvanneet eri huoneet.

Pysyvässä näyttelyssä nostetaan aiheita ja yksittäisiä henkilöhahmoja, joiden tarinoiden kautta koko juutalaisuuden elämänkaari jää mielestäni paremmin ja syvemmin mieleen kuin yhtä tiukan kronologista, pelkillä esiin kaivetuilla artefakteilla satunnaisesti höystetty perinteinen historianäyttely. Toki seinillä on lukemattomia "faktaruutujakin", mutta ne on kirjoitettu tiiviisti ja ajatuksella. 

Kekseliäisyydellä on tässä museossa ollut hyvin vähän rajoja. Esimerkiksi juutalaiseen uskontoon ja kulttuuriin kuuluvasta hyväntekeväisyydestä voi lukea tarinoita, jonka jälkeen omia pennosiaan voi laskea kulkemaan pitkää kolikkoliukurataa joka päätyy rahakirstuun. Filosofi Moses Mendelssohnin elämään tutustuttuaan voi palkinnoksi painaa itselleen viisisenttisestä soikion muotoisen Moseksen muistorahan. Jos on aikaa tai halua istahtaa hetkeksi, voit opetella hepreaa. Silloin tällöin näyttelykäytävää eteenpäin kulkiessaan eteen tulee eräänlainen musta laatikko, jonka edessä seistessään voi kuunnella mitä ja keitä kaikkia kulttuurista on vuosien saatossa kadonnut.

Kävin museossa Berliininreissun alkupäivinä, ja olin vaikuttunut siitä loppumatkan sekä edelleen. Siispä, jos menet Berliiniin, mene myös Jüdisches Museum Berliniin! Kilpailijoita päivien ratoksi toki piisaa, mutta väittäisin kyllä tätä ihan pokkana ainutlaatuiseksi museokokemukseksi. Sen jälkeen voi taas siirtyä hyvällä omallatunnolla terassille kahville tai Sektille.