Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!