Vanhuuden tuntoihin, vereslihaisten ja puoliksi piilotettujen muistojen verestämiseen, nuoruuteen likeisesti liittyvän herkkyyden tavoittelemiseen voin nyt suositella kolmeakin romaania. Luin nämä kasvutarinat toinen toisensa perään lähes sattumalta; niiden yhteiset teemat tulivat yllätyksenä.
Ian McEwan on aina hyvä. Sementtipuutarha (Cement Garden, 1978) oli esikoisromaaniksi järkyttävän hyvä. Ja hyvinkin järkyttävä. Kahteen muuhun romaaniin sen yhdisti ensi sivuista keskeinen teema: esiteinin elämään kuuluvat ilmiöt ja tunteet. Kuvaus tulee niin iholle, että omat yksityisimmät ja oudoimmat muistot pyrkivät ylös historiasta jonne luonto oli ne painanut. Tämä siitäkin huolimatta että tarina avautuu 15-vuotiaan, vain alkeellisimpaan itsetutkiskeluun kykenevän pojan näkökulmasta. Tämän siskot, kuten kai muutkin naiset (sanon "kai" syystä, jonka ymmärtävät vain kirjan lukeneet) ovat tälle mystisiä organismeja, joiden teoilla ei tunnu olevan loogisia vaikuttimia. Koko puistelevan tarinan ajan lukijan on tulkittava pojan kerrontaa, josta puuttuu kaikki analyyttisyys. Siitäkö tarinan sosiopaattinen sivumaku tulikin?
Nuori mies Bernhard Schlinkin Lukija-romaanissa kertoo tarinansa keski-ikäisen miehen jälkiviisaudella, ja on siksi analyyttisempi. Jotain yhteistä hänellä on silti McEwanin 15-vuotiaan kanssa, ajattelin. Yhteistä on ainakin se, etten ymmärtänyt kumpaakaan - siksikö että elin oman nuoruuteni tyttönä ja ajattelin ja tunsin sellaiselle nuoruudelle tyypillisempiä tunteita? Jotain tuttuutta silti nousi molemmista romaaneista, nimen omaan jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa, kenties mahdotonta. Nuoruuteen se liittyi. Tekisi mieleni tulkita sen liittyneen myös johonkin tuttuun sattumanvaraisuuteen, mutta asiaa ajateltuani tunnistan tuttuuden kiinnittyvän sittenkin McEwaniin ja vanhoihin lukukokemuksiini hänen tuotannostaan, ei niinkään omaan henkilökohtaiseen nuoruuteeni. (TJEU: McEwanin hieno pienoisromaani Rannalla.)
Lukijasta vielä - en ollut kovin vaikuttunut. Voi olla, että juuri lopetettu Sementtipuutarha oli vain liian hyvä.
Sitten alkoivatkin poikuusvuosien edesottamukset riittää. Tartuin Siri Hustvedtin Lumoukseen. Ja sanon nyt heti, että Kaikki mitä rakastin ei ollut mielestäni ihan niin nerokas kuin monesta lähteestä olisi saanut ymmärtää. Amerikkalaisen elegian luin alkukielellä ja sen hienoviresyys saattoi näin ollen kärsiä. Jos Kaikki mitä rakastin sai pettymään ja Amerikkalaista elegiaa lukiessani tunsin etten vain kuulu kohderyhmään (liian nuori), niin Lumouksen luin juuri oikeaan aikaan, oikeisiin vaatimuksiin. Se viihdytti, kiihdytti, mietitytti ja sai kaipaamaan 20-vuotiasta minua.
Vielä nuorempaa itseäni sain tavoitella kun paremman tv-viihteen puutteessa katsoin digiboksilta Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä. Minusta se oli hyvä! Okei, välillä kiusaannuttava, mutta silti hyvä! En ole lukenut vielä Kuukausiliitteen juttua vanhoillislestadiolaisista, joten en sano tällä erää enempää.
Sementtipuutarhasta on tehty elokuvakin. Muun muassa Charlotte Gainsbourgin tähdittämä. En ehkä siltikään voi katsoa sitä. Mutta näiden kolmen yhtä erikoisen bildungsromanin lukeminen peräkkäin oli hauska sattuma, jonka tietoista jäljittelyä voin siis tosiaan suositella. Tietysti, jos vaikkapa niinkin hyvä kirja kuin Sieppari ruispellossa on edelleen lukematta, kannattaa jatkaa suoraan siitä. Aikuistumisromaanit olisivatkin hyvä teema vaikka kokonaiselle kirjakesälle. Tai -syksylle?
Nyt ei oikeastaan ole aikaa kirjoitella enempää - eksyin äsken Rikhardinkadun kirjaston suomen- ja englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllyjen väliin ja toin yöpöydälle seuraaavat aarteet: Don De Lillon Putoava mies, Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (ajattelin lukea ensin sen, sitten vasta hehkutellun Kauimpana kuolemasta), Ann Patchettin Bel Canto ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Ja mamu-ystävälle Sofi Oksasta englanniksi, Purge. Tauko teinivuosiin, siis.
It's official: en tarvitse enää telkkaria. Vähään aikaan.
P. S. Luin myös Leena Landerin uuden teoksen Liekin lapset. Olin ihmeissäni: kirja oli minusta niin puinen! Harmi, kun aihe ja kuvattu aika ovat niin tärkeitä ja täynnä kertomattomia tarinoita. Parnasson mukaan kirja on ihan ansiokas. Puulta maistuu, siitä huolimatta. Sitten luin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon. En voi väittää että maku olisi ollut sama...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti