Aika se on taas mennyt rientämään. Joulu tuli, se meni, muutaman päivän päästä on aika astua uuteen vuoteen. Angels in America -näytelmänkin näin jo kuukausi sitten, ja vaikka se on pyörinyt paljon mielessäni, en ole suvainnut muotoilla ajatuksiani lukukelpoiseksi. Lienee korkea aika yrittää. (Tietenkin on, kun oikeasti pitäisi jo istua kirjastossa lukemassa lähdekirjallisuutta opintoja varten.)
Kyllästyminen oli pahin pelkoni näin massiiviseen produktioon istuessa. (8 ja puoli tuntia intensiivistä teatteria uskonnosta ja kuolemasta. Useat mukaanpyydetyt jättivät väliin. Nyt niitä harmittaa.) Olen itse onnistunut välttymään Tony Kushnerin näytelmän kenties kuuluisimmalta versiolta, siltä minisarjalta jossa näyttelevät mm. Al Pacino, Meryl Streep ja Emma Thompson. Kyllästymisriski oli suurempi seurueellani, jonka useimmat muut jäsenet olivat nähneet sarjan. Kukaan kahdeksasta ei kuitenkaan myöntänyt missään vaiheessa odottaneensa esityksen loppua.
Alppilan Angels-produktion dynaamiset kohtaukset ryöstävät mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa rabbi (useita todella vahvoja rooleja näytelmässä tekevä Jaana Saarinen) mumisee Loun isoäidin arkun äärellä näytelmän ensimmäisen osan ("Vuosituhat vaihtuu") prologin, joka liittää sen selkeästi amerikkalaista kokemusta käsittelevien näytelmien kaanoniin (josta nimi sinänsä olikin jo vahva enne). Toisen osan ("Perestroika") alun sokea marxisti jatkaa samaa saarnaa tämän toisen historian kaltoin kohteleman, väärinymmärretyn ihmisryhmän nimissä.
Johanna Freundlichin ohjaus olisi useamman kunniamaininnan arvoinen. Päällekkäin nivotut kohtaukset toimivat kuin lempikirja jota ei voi laskea alas. Vaikka nämä kohtaukset ovat lyhyitä, ovat siirtymät niiden välillä harkittuja ja sulavia. Muistaakseni lähes poikkeuksetta. Ainoat keinotekoiset tauot saapuvat aina yllättäin, väliväliaikoina, joita oli vähän liikaa.
Olin todella otettu oikeastaan kaikista näyttelijäsuorituksista. Telkkarista/Salkkareista vähän liiankin tuttu Jaana Saarinen teki useasta näennäisen pienestä ja kaksiulotteisesta sivuhenkilöstä todella käsinkosketeltavaa draamaa. Onnetonta Harperia esittävä Elina Berg oli minulle aika uusi kasvo, ja olin hänen työstään tosi innoissani. Myös Al Pacinon kenkiin astunut Matti Onnismaa onnistui nähdäkseni melkoisen hyvin, ja kaikki neljä "nuorta miestä" olivat lopulta mielestäni hyvissä suorituksissaan tasavertaisia - kahden ja puolen vuoden harjoittelu (todella tervetullut kannanotto itsessään!) näkyi rooliinmenon syvyydessä joka näyttelijän kohdalla.
Harper (Elina Berg)
Päädyin lopulta – melkoisen epäyllättävää sinänsä – pohtimaan tekstiä melkein yhtä paljon kuin sen toteutusta. Ehkä juuri Onnismaan Roy Cohnin keskustelut nuoren Joen (Oskari Perkki) kanssa saavat suomennoksen kolahtamaan korvaan kaikkein kummallisimpana. (Harmittaa, että jätin kirjaksi painetun näytelmän lokakuussa sinne Brooklynin katumyyjän pöytään ja ostin vain Catcher in the Ryen ja The Lovely Bonesin.) Ilman todistusaineistoakin uskallan väittää, että näytelmä oli käännetty sanasta sanaan, kirjaimellisesti.
Hahmojen korostettu tapa lausua toistensa nimi joka toisen repliikin loppuun, ja painokkaasti, on amerikkalaista perusretoriikkaa (ja muuten mainio tapa - kuka suomalainen ei janoaisi kuulla omaa nimeään, kun sitä niin älyttömän harvoin kuulee?). Jos "minulla on kaikki aika maailmassa", tai jos pyydän sihteeriä puhelimessa "antamaan minulle ulkolinjan", niin enhän minä ihan täyttä suomea puhu. Mutta who cares? Tai varsinkaan teatterissa. Aluksi kieli hieman vieraannutti hahmoista, mutta totutteluaikaahan löytyi. Tajuttuani idean (?) olin tyytyväinen; kielestä kiinnostuneena arvostan kääntäjien pyrkimystä työllään sitoa näytelmä entistä tiukemmin alkuperäiseen ilmikontekstiinsa, ja etenkin tekstin tämänkertaista tulkintaa, joka töksähteleväisyydellään sitä entisestään korosti. Näytelmän teemat kun ovat niin yltiöuniversaaleja joka tapauksessa.
Sama harkittu fiilis lävisti koko eeppistä teatterikokemusta. En voi kuin toivoa lisää samankaltaista teatteria - hyviä tekstejäkin kyllä pitäisi löytymän. Tv-sarjan noste varmasti auttoi tässä, mutta ilmankin olisi ehkä pärjätty?
Lienen nyt muistanut mainita riittävästi huomioitani, ja ilmaissut niinikään riittävissä määrin tätä nimenomaista Angels in Americaa kohtaan tuntemaani arvostusta. Jäljelle jää enää kysymys, joka on jo viipynyt monien huulilla: Saadaanko lisänäytöksiä? Sopii toivoa; paikkoja katsomossa on hillityt 55, eli lisänäytöksinkään eivät kaikki halukkaat taida mahtua lauteille. Veikkaan itse, että ryhmä ryhdikästä linjaansa jatkaen viimeisessä näytöksessä 27.2. kiittää ja kumartaa, tyytyväisinä ja tyylillä, viimeisen kerran näissä lavasteissa.
Louis (Jerry Wahlforss) ja Prior (Antti Lang)
P. S. Näytelmän mieleenpainuvuudesta kertoo myös hämmennys johon vajosin törmätessäni noin viikkoa myöhemmin aamulla kadulla näyttelijä Jani Toivolaan, jonka olemus kuitenkin on jo varsin tuttu Idolsista ja muistakin yhteyksistä. Intuitiivinen ajatusreaktio: "Mitä ihmettä hoitaja Belize tekee Helsingin lumisilla kaduilla?"
P. P. S. For the record: Kyllä, näytelmä oli moninkertaisesti eheämpi ja sekä tekstiltään että tulkinnaltaan huomattavasti kiinnostavampi kuin Smedsin Mr. Vertigo Kansallisessa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti