My kind of Turku, and it's in English!

Arjen kiinnityttyä syksyn myötä niin tiiviisti tänne Helsinkiin, ajattelin jatkaa blogissa nostalgiaosastolla ja fiilistellä vielä yhtä Itämeren satamakaupunkia. Ja koska tarkoituksenani on tehdä tästä blogista kaksikielinen, olkoon tämä ensimmäinen tekstini jonka kirjoitankin englanniksi. Sanoista sanoihin:

Hello and welcome to my blog Inspiration Information, English-speaking friends and strangers! As I noted above, my idea has been to publish this blog in both Finnish and English, depending on the topic and my activity levels on time of writing. In the earlier note (Note? Or? I am very insecure in my English blogger vocabulary, I notice) I already had an "international" topic, if you will, as I was sharing my nostalgy for the Tallinn Museum of Modern Art KUMU. Unfortunately times of day were such that I couldn't deliver in English (not sure I should have said anything in Finnish either...).

Now I'm back, all energetic and with a new, borderline international topic, the same amount of nostalgy and another Baltic Sea Port destination: the city of Turku!

Rather than an expert's report, this note will be a little travel diary in retrospect, of my most recent trip to our previous capital (until 1812) - now, thanks to the new highway (Cheers Mr. Kanerva!), only 1,5 hrs from Helsinki!

In August, I was recovering from an action-packed and tad stressful week around a certain beaaauuutiful wedding. Narrowing my social contacts to my most closest ones I was driving around Western Finland and its archipelago. After a few nights we wound up in Turku (with a really cheap hotel room from City Börs!), our old friend.

I need to rewind here a little, because it is absolutely necessary that all the fine people and congenial readers who are taking their time to read my blog know about the adorable place we stayed in before Turku: Faffas B&B on Korppoo island, two big bridges and two car ferry rides from the mainland. If you're looking for a weekend getaway or a stop during summer cruising, I suggest you take a room OR a shed (see picture) here. Their sauna is awesome and I'm pretty sure the BBQ shed and sunflower field work pretty well until late autumn. 

 Faffas, our cute little aitta

You can try and connect Faffas to a larger Saariston rengastie (the archipelago route) plan. We had bad luck because the ferry from Nauvo, via the infamous Seili island to Rymättylä, could not take its route that day due to "technical difficulties." So we had to proceed by land to

Turku. Here follows a list of what I've found fun, recommendable and/or inspiring in the city:

- Best things first: Club Dynamo has a good thing going on almost every night I guess, with various live acts and theme clubs (such as the C-Cassette Club! I was once in a C-Cassette Party...). As it happened, Dynamo's Levyraati, returned from summer break on the Thursday we were there. Which was (super) nice. The deal is: one Thursday each month, club clientele brings CDs, MP3s (and vinyls I think?), really good and really crappy, out of which the dj picks at least 10 songs which are then played and rated one by one by a 5-member panel, interviewed by the Dynamo host. I don't know about regular members, but on this August Thursday the panel was formed with dj Jori Hulkkonen, singer-songwriter Samae Koskinen, this producer man of Ilmiö-festari, and two ladies whose names we missed.

Levyraati @ Dynamo

Music played included some sketchy 80s Finnish Rap, the new Phoenix single, something heavy, the Finnish fresh-and-hot Vuk, and one nice curiosity from Kid Hytönen. The winner of them all was a recent, really pleasant acquaintance who seduced all of Dynamo: gorgeous Bill Callahan got the highest score from almost everyone, including majority of the audience (who also get to vote - fun!). Listen to him and weep - you cannot NOT click this link. Seriously. His album Sometimes I Wish We Were An Eagle, to me, is one of my most welcome new iPod inhabitants. 

The next Dynamo Levyraati will be held on Oct 7th. With panel members such as Kauko Röyhkä! Makes me wanna just go and forget all my duties (oh yeah)...

- Before Dynamo, we (and half of the crowd who went to Dynamo later) were in Bar Kuka, the name inspired I think by The Who although it wasn't manifested in their atmosphere or decor, except for the one lamp with the band's logo in it. We sat on the tiny terrace (in Turku the terraces stay open for longer, too!) before hearing adorable singing from inside. This girl called Vilja (in the distance in the picture) was singing old jazz classics and pop, accompanied by an acoustic guitar played, apparently, by a guy called Partamies. I know nothing more of Vilja, but she really touched me!

- After Dynamo, a local "friend" took us (once again) to Klubi, where we got to hear the last songs of a Swedish trucker rock (?) band, name of which I've forgotten. Klubi is a totally okay place to be in; there's three different floors, out of which the downstairs bar called Kolo is most to my liking (mind your step though).

- Our culinary Turku experiences this time 'round included Panini, which has never let us down (pizzas, salads and the beef panini, pictured, all nam nam. And the desserts too!). The biggest kebab roll I've ever seen, not mention tried to down, was purchased from the joint opposite Hotel Hamburger Börs.

What else, Turku? 

* Visit the medieval Turku Castle. 

* Check out brand new architecture (plus the news and your e-mails) in the City library, just off the market square. Very cozy & lively!

* Browse the myriad local designers' shops and boutiques - I love everything I've seen from KUI design, for instance.

* Into Arts? There is the impressive up-on-the-hill building of Turku Art Museum, which despite it's relatively small size had many memorable and interesting works when I last visited. Also, it doesn't leave you exhausted. Might have energy left for Aboa Vetus & Ars Nova, too. Oh yes and the Wäinö Aaltonen museum.

*Act local and spend endless evenings drinking beer in the river boats along the Aura river. At least that's my impression. The name "Donna" tends to come up a lot.

*If it happens to be the first weekend of July, go to Ruisrock. If it's late July, maybe Turku Modern?

Okay, it's starting to seem like this is another blog text that I can't bring myself to finish. So I'll gather up some indifference and just do it.

One P.S. is allowed: I'm pretty sure loads and loads of other things are bubbling under the surface, as Turku will be a European Capital of Culture in 2011. Looking forward to it!

Nopeaa nostalgiaa (vai ostalgiaa?)

Tänään oli niin kaunis ja kuulas ja auringonlaskun hetkillä jotenkin niin toiveikas syyspäivä, että lukuhommat vaihtuivat monta kertaa haaveiluksi ja muisteluksi.

Muistelin muun muassa lämmöllä suunnilleen tasan vuosi sitten perheen kesken tehtyä Suomenlahden ylitystä, ja ensi vierailuani Tallinnan modernin taiteen museoon KUMUun. Blogikirjoittajan elämään totuttelun nimissä päätin välittömästi laittaa aiheesta pienen maininnan myös tänne.

KUMU on nimittäin erityisen kiva museovierailukohde. Voit kävellä keskustasta tai tulla raitiovaunulla hieman lähemmäs, mutta joka tapauksessa ehdottomana suosituksenani on kävely Kadriorgin puiston läpi. Syyskuun ruska-aika toimii hyvin, puisto lienee romanttinen myös lumisena talvipäivänä, ja niin varmasti myös kahtena muuna vuodenaikana. Itse asiassa pelkkä puistokin sopii nähtävyydeksi, jos kaipaat päiväristeilyltäsi Tallinnalle vanhankaupungin ja Merekeskuksen lisäksi jotain toista, ajattomampaa puolta. Pietari Suurikin on siellä 1700-luvulla käyskennellyt; hän rakennutti puistoon aikoinaan linnan kesäasunnoksi, nimesi sen ja ympäröivän puistoalueen Katariina-vaimonsa mukaan. Puistoa museoineen ja linnoineen kunnostetaan entistä ehommaksi vuotta 2018 varten, jolloin se täyttää juhlavat 300 vuotta.

Puiston itäpäätyyn vuonna 2006 avattu Pekka Vapaavuoren suunnittelema museorakennus on hieman kuin ulkoavaruudesta laskettu kolossi, erityisesti amfiteatteripiha on kai monien mielestä hieno mutta minusta aika vieraannuttava. Sisätiloissaan museo muistuttaa yllättävän paljon monia muita uusia modernin taiteen museoita (Kiasma, MACBA, yms.). Tärkeintä on kuitenkin huoneiden sisältö.

Vuoden 2009 vaihtuvat näyttelyt pitävät sisällään mm. pop-taidetta sekä Malmön taidemuseosta saapuvan Pohjoismaisen taiteen vierailunäyttelyn. Vaikkei muistaisikaan etukäteen tarkistaa, kiinnostavatko vierailuajankohdan vaihtuvat näyttelyt, niin erityisen antoisa on minusta ollut molemmilla vierailukerroillani nimenomaan museon pysyvä kokoelma, johon on kerätty virolaista taidetta 1700-luvulta 1990-luvulle (tai oliskos nykyään jo ihan 2000-lukuakin?) asti. Sadan vuoden takainen maalaustaide tuo mieleen aika ihmeellisen selvästi muutamia suomalaisen kansallis-romanttisen kulta-ajan tekijää, näin käy etenkin kun saavutaan huoneisiin joissa on esillä Kalevipoeg-kansallisrunon kuvituksia.Toisen maailmansodan jälkeinen taide taas on mielenkiintoista melko suorassa poliittisuudessaan - puolesta ja vastaan.

Ettei teksti taas venyisi loputtoman pitkäksi, niin todettakoon lopuista teoksista ainoastaan että erityisen paljon minua miellytti Villu Jaanisoon tilaustyönä tekemä puhuvien historiallisten päiden installaatio (nimi on unohtunut), joka toivottavasti on esillä pitkään (kuva alla). Mikäli menette KUMUun (ja menkää!) niin älkää lähtekö näkemättä tätä.

Virolainen V. Jaanisoo on muuten aloittanut vähän aikaa sitten Kuvataideakatemiassa kuvanveiston professorina, ja hänen virkaanastujaisnäyttelyään ripustetaan varmaankin paraikaa Kaiku-galleriaan (Kaikukatu 4, sisäpiha, Helsingin Sörnäinen). Näyttely on esillä 24.9.-11.10., ja on epäilemättä näkemisen arvoinen. Suosittelen vierailua, ja sen yhteydessä ehkä lounasta Kuvataideakatemian Kasvisbaarissa, joka tarjoaa joka päivä edullista kasvis-/vegaani-luomu-lähiruokaa, opiskelijakortin omaaville edullistakin edullisempaan opiskelijahintaan. Nam!

Ja siis tallinnanmatkalaiset - muistakaa KUMU ja miettikää sukukansasiteitä.

Älä unohda anarkiaa!

Hei hei hei hei hei, älkää sitten vaan antako tämän syyskuun keskivälin viikon lipua ohitse käymättä yhdessäkään R&A-elokuvassa! Vaikka leffafestareille pääsee Helsingin seudulla nykyään ilahduttavan monta kertaa vuodessa, niin näillä on ainakin minulle pisimmät juuret. Vaikka hommia olisi 30 tunniksi vuorokaudessa, niin piti se sarjakortti tälläkin kertaa ottaa.

Aloitin maratonin tänään espanjalais-meksikolaisella Solo quiero caminar -pätkällä (käännetty festareille Just Walkingiksi). Koviksikeitetyt, ihanat latinat painaa siinä duunia asenteella, ja Diego Luna on aika symppis leuakkaaseen pääpiruun verrattuna.

Listalla vielä ainakin: ensimmäinen bollywood-kokemukseni Jodhaa Akbarin parissa, uruguaylainen Gigante, Vincent Casselin tähdittämä Mesrine -tupla, ja hieman brasilialaista fiilistelyä Antonian kanssa. Niin ja Ricky, The Girlfriend Experience ja ehkä Mermaid... Näistä siis ehkä muutama sana viikon päästä.

Täältä saa skannailla tarjontaa, ja ostaa lippuja kans!

Inspiraatioksi: R&A 2009 traileri

Mielenmaisemaa muutamille aisteille

 

Suomalainen mielenmaisema. Mietin vaan, että siitä mieli- ja kielikuvastahan Kristian Smeds vissiin lähti luomaan Mental Finlandiaan, vai lähtiköhän vai mitä mahtoi mies mietiskellä? Nopea guuglaus säästää enemmältä pohdinnalta, ja jos perimmäiset kysymykset ja niiden vastaukset aiheesta kiinnostavat, saatat löytää vastauksia esimerkiksi tästä Teatteri-lehden haastattelusta.

No, Smedsin edesottamusten parissa nyt kuitenkin työskentelee näinä päivinä todennäköisesti jo sen verran monta aivolohkoparia, että säästelen omiani muuhun käyttöön ja keskityn näkemääni. Koitan myös kirjoittaa lyhyesti, todettuani etten itsekään ehkä jaksaisi lukea kahta ensimmäistä blogipostaustani.

Brysseliä helmikuussa kohautellut näytelmä Mental Finland saapui siis vihdoin Suomeen fyysisestikin. Ainutlaatuisen aktiivisen isoäitini ansiosta meillä oli liput Helsingin ensi-iltaan jo noihin aikoihin. Kun produktio vihdoin tänne tupsahti, niin se tuntui tulleen salaa ja vaivihkaa - näinä yhteisen Euroopan aikoina kun arvostelut tehtiin jo belgialaisten kriitikoiden seassa alkuvuodesta, ja telkkaristakin tuli keväällä useampi show show'hun liittyen. Tämä perussuomalainen suuremmitta kohuitta kotiutuminen sopi minulle yleisönä paremmin kuin hyvin, mediakohu altistaa helposti ylikypsymiselle jo ennen itse kokemusta.

Ensi-ilta alkoi teknisten ongelmien takia noin vartin myöhässä. Nostolaitteita ei saatu korjattua, ja tervetulosanat ylimääräisiä konjakkeja nauttineelle, Syksyn Näytelmää kirkkain silmin odottavalle yleisölle lausui selvästi hieman harmistunut Smeds. Varmasti jotain hienoa extra-symboliikkaa jäi meiltä kokematta, mutten kyllä osannut mitään ylimääräistä kaivata. Kauko-ohjattavat helikopterit ja leikkitankit kun kuitenkin toimivat, ja näyttelijäsuorituksissakin riitti katsomista. Jos joku muu on onnistunut saamaan lipun johonkin Suomen kymmenestä esityksestä, niin kertokaapa mitä sieltä katosta tippui.

Mutta ihan muutama sana elämyksestä. Näyttelijät olivat mielestäni tasavahvoja, joskin Reinikainen-Korpela -yhteistyö toi etenkin inkkarijaksossa vähän liian vahvasti mieleen sinänsä aina tervetulleen Studio Julmahuvin (katsokaa nyt tota kuvaa). Virolaiset Eva Klemets ja Juhan Ufsak eivät jääneet tuntemattomampina yhtään aina erinomaisen H-P Björkmanin tai muiden kansansuosikkien varjoon. Viimeksimainitun arabimies oli muuten, etenkin kohtauksensa alkupuolen ajan, parasta tragikomiikkaa pitkään aikaan.

Videokuvaajien hääriminen lavalla toi koko ajan mieleen Smedsin Tuntemattoman - taitaa rakennella ihan omaa genreä - mutta oli, kuten kotimatkalla keskusteltiin, ehkä jopa perustellumman oloista tässä näytelmässä. Onko syy niin yksinkertainen kuin kuvattuun aikakauteen liittyvät mielikuvat - en tiedä.

Ja olihan se kokeellinen ja naurattihan se monta kertaa (sekä banaalilla pieruläpällä että monisyisemmällä maahanmuuttajakomiikalla), mutta kaiken kaikkiaan itse tarina oli sisällöltään vähän yllätyksetön. Loppujen lopuksi siinä vaan dramatisoitiin Kotikatsomoiden rankimmat tarinat koskettavien human interest -lehtireportaasien kanssa, ja kaikki oli sitten höystetty parilla absurdimmalla mielleyhtymällä. Ja sinänsä oikein viehättävillä, mutta välillä hieman pitkillä nykytanssiosuuksilla. Mykkä tanssiryhmä oli ehkä voimakkain yksittäinen elementti.

Pituudesta olisi muissakin kohtauksissa voinut leikata vielä, vaikka esitys olikin yksinäytöksinen, tai ainakin vailla väliaikaa. (Call me a sceptic mutta se väliajattomuuskin tuntui muuten vähän varman päälle pelaamiselta...)

Jotenkin oletan, että Smeds ryhmineen tahtoo sanoa monta suurtakin ajatusta kansakuntien tulevaisuudesta, mutta kyllä Mental Finland minulle jäi lähinnä viihdyttäväksi show'ksi joka ei herättänyt uusia ajatuksia, mutta antoi toki vanhoille ajatuksille ja pohdinnoille uusia ulkoasuja. Onhan rimakin kyllä oman tekstin kanssa aika korkealla, kun edellisen kerran samalla lavalla on ohjannut Väinö Linnan mestariteosta.

Sitä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, että ne siellä Brysselissä oli niin hämillään tahi kauhuissaan. Vai onko teatteri siellä ihan oikeasti niin lapsenkengissä? En usko. Uskon, että siellä oli helmikuussa virkamiesten ja -naisten keskuudessa in käydä katsomassa this Mental Finland piece, vaikkei teatteria olisi muuten juuri harrastanutkaan. Saattaahan se blockbuster-leffojen vuokraajaa tai pelkkien klassikkojen lukijaa hieman hätkähdyttää. Korjatkaa jos olen väärässä, tarkoitukseni on kyllä välttää ylenkatsetta noin yleisesti.

Täytynee mennä lukemaan niitä helmikuisia arvioita, ja tsekata onko kukaan ollut samaa mieltä. Ehdottamasti suosittelen siis kuitenkin näytelmän näkemistä. Tänään perjantaina näyttäisi siltä, että torstaille saisi vielä lippuja muiden näytösten pysyessä loppuunmyytyinä. Peruutuspaikkoja voi kysellä Kansallisteatterin lipputoimistosta.

Toivottavasti joku ehtii vielä katsomoon ja tahtoo vaihtaa lisää ajatuksia. Produktiolla on muuten myös oma blogi, jos jotakuta kiinnostaa.

"What  the  f u c k  was that?!"

P.S. Olisi pitänyt lukea tämäkin näytelmä ensin tekstinä (vrt. Kuningatar K -kokemukseni edellisessä tekstissä), jälkikäteen yritys on turha kun mieli on jo muistikuvilla väritetty.

P.P.S. Tästähän tuli taas ylipitkä kirjoitus. Mutta saa sitä omassa blogissaan jaaritella! Please bare with me (i.e. one of my brother's favorite puns).

Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)

Inspiration! Information! Oh là là!

Vau. Pitkään harkittu blogin aloittaminen ei tarkoittanutkaan siirtymistä sanoista tekoihin, vaan päinvastoin. Kaksi pitkänpuoleista alkuyötä, yksi kuntosalikäynti sekä viimeiset kaksi opiskelulle tarkoitettua tuntia oikealta tuntuvan nimen keksimiseen kului. Käytännönläheisenä ihmisenä minun oli pakko löytää nimi joka toimisi mahdollisimman monella kielellä ja kattaisi varmasti kaikki tulevat kirjoitukset.

Olen nimeen nyt aika tyytyväinen (joskin, Taiskaa lainaten, on uusi päivä huominen). Oli lähellä, ettei blogista tullut ”TV Off”, ”Oh là là!” tai ”Aplodeja/Applause”, mutta niistä olisi kyllä lopulta tullut helposti väärät vibat. Vai mitä? Kyllä.

Inspiration Information on (mm. Shuggie Otisin biisi, sekä) tästedes erään ihmisen valikoituja muistiinpanoja. Netissä ajatusten ja tuntemusten julkaiseminen rajattoman potentiaalisen lukijakunnan nähtäville kai kaihertaa edelleen meistä monien käsitystä yksityisen ja julkisen rajapinnasta, kun kaikkia mahdollisia reaktioita ja seurauksia on vaikea ennakoida - edes omiaan. Leikkiin ryhtyvän pitäisi puhella itsensä kanssa puhki kysymys omien esiintymishalujen tasosta, tarpeista ja ilmenemismuodoista. Oma huomionkipeyteni on luullakseni korkeintaan keskitasoa, ja pääsyy bloggaamiseeni on halu kirjoittaa ja antaa kehuja niitä ansaitseville. Vaan ei kai kukaan blogissa, facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa esiintyvä voi totaalikieltäytyä exhibitionistin leimasta.

Merkinnät tässä blogissa tuskin kauheasti kohahduttavat saati antavat aihetta hakkerointiin tai keltaisen lehdistön skuuppeihin. Ne seurailevat kirjoittajansa kokemuksia asioista ja hetkistä jotka helpoimmin kai niputettaisiin kulttuurin alakategorioissa tapahtuviksi elämyksiksi. Kulttuuri-sana on kyllä aika altis inflaatiolle; pelkästään sen etymologiaa (lat. colere → cultura, eng. cultivate, suom. viljellä maata, jne. jne. jne.) on kirjattu niin lukemattomiin teksteihin ja pohdiskeluihin, että heti haukotuttaa. Teenkin tässä, ihan ex tempore, itselleni haasteen olla käyttämättä sanaa jatkossa. Lipsahduksista saa huomauttaa, mutta toisaalta mikäli sanan käyttäminen nyt olisi ehdottoman tarkoituksenmukaista niin ei aleta saivarrella. Se on jo paljon ärsyttävämpää.

Aikaa ei sitten ole kovin moninkertaiselle oikoluvulle, ja pidätän itselläni oikeuden olla myöhemmin eri mieltä kaikesta.

Tästedes siis mahdollisimman lyhyin väliajoin tiedossa: kriitikon perustelupaineista vapaata innokkaan harrastajan kokemusperäistä kirjoittelua teatterista, kirjallisuudesta, festareista, levyistä, aatteista, keikoista, leivästä ja sirkus- sun muista kansanhuveista. Jalona tarkoituksenani on - hello - inspiroida ja informoida. Koitan jaarittelun lomassa antaa tarjonnan mukaan taustatietoja ja hyviä ideoita, sekä rohkaisevia lauseita, suosituksia, välillä myös varmaan varoituksia. Nöyränä haaveenani olisi myös aloittaa jonkinlaisia vapaita keskusteluja, jotka saattavat ja saavat inspiroida, informoida, referoida, provosoida...no niin, ja hienot sanat alkoivat kuulostaa portugalilta!

Olkaa hyvät ja kivat ja olkaa aktiivisia, reagoikaa, esittäkää eriäviä mielipiteitä ja kertokaa, mitä muuta kannattaa kokeilla. Kohderyhmään kuulutte kaikki te, joilla edes joskus on kalenterissa tyhjä kohta, joka huutaa täyttämistä. Koitan resurssien mukaan kirjoittaa kansainvälisistä ilmiöistä välillä myös englanniksi.

Pitemmittä puheitta (uh-oh, tästähän tuli jo aika pitkä): Tervetuloa mukaan, miten m u k a v a a että olette päässeet paikalle! Luulenpa, että ainakin yksi ensimmäisistä blogiteksteistäni käsittelee ihmeellisen ihmisen, surullisen hahmon ritarin, Kuningatar Kristiinan inspiroimia tekstejä ja tekoja - niitä ei olekaan aivan vähän. Myös Mental Finland on tällä viikolla kalenterissa, katsotaan tuleeko siitä sanomista. Sanoista sanoihin, palaan pian!

P.S. Miten ihmeessä tähän saisi liitettyä useampia kuvia vierekkäin, vaikka sarjakuvaksi? Vinkin lähettäneille 100% vastaus.