Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)