Mielenmaisemaa muutamille aisteille

 

Suomalainen mielenmaisema. Mietin vaan, että siitä mieli- ja kielikuvastahan Kristian Smeds vissiin lähti luomaan Mental Finlandiaan, vai lähtiköhän vai mitä mahtoi mies mietiskellä? Nopea guuglaus säästää enemmältä pohdinnalta, ja jos perimmäiset kysymykset ja niiden vastaukset aiheesta kiinnostavat, saatat löytää vastauksia esimerkiksi tästä Teatteri-lehden haastattelusta.

No, Smedsin edesottamusten parissa nyt kuitenkin työskentelee näinä päivinä todennäköisesti jo sen verran monta aivolohkoparia, että säästelen omiani muuhun käyttöön ja keskityn näkemääni. Koitan myös kirjoittaa lyhyesti, todettuani etten itsekään ehkä jaksaisi lukea kahta ensimmäistä blogipostaustani.

Brysseliä helmikuussa kohautellut näytelmä Mental Finland saapui siis vihdoin Suomeen fyysisestikin. Ainutlaatuisen aktiivisen isoäitini ansiosta meillä oli liput Helsingin ensi-iltaan jo noihin aikoihin. Kun produktio vihdoin tänne tupsahti, niin se tuntui tulleen salaa ja vaivihkaa - näinä yhteisen Euroopan aikoina kun arvostelut tehtiin jo belgialaisten kriitikoiden seassa alkuvuodesta, ja telkkaristakin tuli keväällä useampi show show'hun liittyen. Tämä perussuomalainen suuremmitta kohuitta kotiutuminen sopi minulle yleisönä paremmin kuin hyvin, mediakohu altistaa helposti ylikypsymiselle jo ennen itse kokemusta.

Ensi-ilta alkoi teknisten ongelmien takia noin vartin myöhässä. Nostolaitteita ei saatu korjattua, ja tervetulosanat ylimääräisiä konjakkeja nauttineelle, Syksyn Näytelmää kirkkain silmin odottavalle yleisölle lausui selvästi hieman harmistunut Smeds. Varmasti jotain hienoa extra-symboliikkaa jäi meiltä kokematta, mutten kyllä osannut mitään ylimääräistä kaivata. Kauko-ohjattavat helikopterit ja leikkitankit kun kuitenkin toimivat, ja näyttelijäsuorituksissakin riitti katsomista. Jos joku muu on onnistunut saamaan lipun johonkin Suomen kymmenestä esityksestä, niin kertokaapa mitä sieltä katosta tippui.

Mutta ihan muutama sana elämyksestä. Näyttelijät olivat mielestäni tasavahvoja, joskin Reinikainen-Korpela -yhteistyö toi etenkin inkkarijaksossa vähän liian vahvasti mieleen sinänsä aina tervetulleen Studio Julmahuvin (katsokaa nyt tota kuvaa). Virolaiset Eva Klemets ja Juhan Ufsak eivät jääneet tuntemattomampina yhtään aina erinomaisen H-P Björkmanin tai muiden kansansuosikkien varjoon. Viimeksimainitun arabimies oli muuten, etenkin kohtauksensa alkupuolen ajan, parasta tragikomiikkaa pitkään aikaan.

Videokuvaajien hääriminen lavalla toi koko ajan mieleen Smedsin Tuntemattoman - taitaa rakennella ihan omaa genreä - mutta oli, kuten kotimatkalla keskusteltiin, ehkä jopa perustellumman oloista tässä näytelmässä. Onko syy niin yksinkertainen kuin kuvattuun aikakauteen liittyvät mielikuvat - en tiedä.

Ja olihan se kokeellinen ja naurattihan se monta kertaa (sekä banaalilla pieruläpällä että monisyisemmällä maahanmuuttajakomiikalla), mutta kaiken kaikkiaan itse tarina oli sisällöltään vähän yllätyksetön. Loppujen lopuksi siinä vaan dramatisoitiin Kotikatsomoiden rankimmat tarinat koskettavien human interest -lehtireportaasien kanssa, ja kaikki oli sitten höystetty parilla absurdimmalla mielleyhtymällä. Ja sinänsä oikein viehättävillä, mutta välillä hieman pitkillä nykytanssiosuuksilla. Mykkä tanssiryhmä oli ehkä voimakkain yksittäinen elementti.

Pituudesta olisi muissakin kohtauksissa voinut leikata vielä, vaikka esitys olikin yksinäytöksinen, tai ainakin vailla väliaikaa. (Call me a sceptic mutta se väliajattomuuskin tuntui muuten vähän varman päälle pelaamiselta...)

Jotenkin oletan, että Smeds ryhmineen tahtoo sanoa monta suurtakin ajatusta kansakuntien tulevaisuudesta, mutta kyllä Mental Finland minulle jäi lähinnä viihdyttäväksi show'ksi joka ei herättänyt uusia ajatuksia, mutta antoi toki vanhoille ajatuksille ja pohdinnoille uusia ulkoasuja. Onhan rimakin kyllä oman tekstin kanssa aika korkealla, kun edellisen kerran samalla lavalla on ohjannut Väinö Linnan mestariteosta.

Sitä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, että ne siellä Brysselissä oli niin hämillään tahi kauhuissaan. Vai onko teatteri siellä ihan oikeasti niin lapsenkengissä? En usko. Uskon, että siellä oli helmikuussa virkamiesten ja -naisten keskuudessa in käydä katsomassa this Mental Finland piece, vaikkei teatteria olisi muuten juuri harrastanutkaan. Saattaahan se blockbuster-leffojen vuokraajaa tai pelkkien klassikkojen lukijaa hieman hätkähdyttää. Korjatkaa jos olen väärässä, tarkoitukseni on kyllä välttää ylenkatsetta noin yleisesti.

Täytynee mennä lukemaan niitä helmikuisia arvioita, ja tsekata onko kukaan ollut samaa mieltä. Ehdottamasti suosittelen siis kuitenkin näytelmän näkemistä. Tänään perjantaina näyttäisi siltä, että torstaille saisi vielä lippuja muiden näytösten pysyessä loppuunmyytyinä. Peruutuspaikkoja voi kysellä Kansallisteatterin lipputoimistosta.

Toivottavasti joku ehtii vielä katsomoon ja tahtoo vaihtaa lisää ajatuksia. Produktiolla on muuten myös oma blogi, jos jotakuta kiinnostaa.

"What  the  f u c k  was that?!"

P.S. Olisi pitänyt lukea tämäkin näytelmä ensin tekstinä (vrt. Kuningatar K -kokemukseni edellisessä tekstissä), jälkikäteen yritys on turha kun mieli on jo muistikuvilla väritetty.

P.P.S. Tästähän tuli taas ylipitkä kirjoitus. Mutta saa sitä omassa blogissaan jaaritella! Please bare with me (i.e. one of my brother's favorite puns).