Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.