Tampereen Wolfman

Teatterimatka Tampereelle on esimerkiksi helsinkiläiselle ihan mahtava konsepti. Muutaman ystävän, riittävien eväiden ja valtavien noutokahvien kanssa treffit lauantaiaamuna rautatieasemalla, parin tunnin junamatka kuulumisia vaihdellen ja päivän ohjelmaa fiilistellen. Iltapäivänäytös jossain Tampereen monista teattereista, ja illaksi jotain muuta ohjelmaa. Yöpyminen kaverin tai kaverin kaverin luona, tai huippuedullisessa ja -siistissä Omenahotellissa. Jos kyseessä on jonkun synttärit, vuosipäivä, tai muuta spessua, niin miksei voisi ihan revitellä ja asua sellaisessakin hotellissa, jossa on henkilökuntaa.

Meille Omenahotelli toimi tosi hyvin, kuten koko suunniteltu ohjelma. Aikojaseuraava ystäväni N oli jo syksyllä tarkannut saako Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama Susi sisällä lisänäytöksiä keväällä, kun syksyn näytökset myivät loppuun. Saihan se. Tiina-fanit odottivat innolla, mitä tuleman pitää. Tapahtuman luonteesta johtuen sen koko paino ei kuitenkaan ollut näytelmän varassa, mikä oli ehkä ihan hyväkin.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Tampereen Työväenteatteriin. Tyhmästi ajattelin nimen viittaavan johonkin pienimuotoisempaan instituutioon, vaikka Ryhmiksen kokoluokkaan, mutta punaisella Tampereella työväen teatteri on tietysti yksi pääteattereista, oikein iso ja historian havinaa hienosti kuiskiva kompleksi. Taisi ulottua kahteen rakennukseenkin; näyttämöiden lisäksi siellä toimi, kas vain, Lenin-museo.

Tiesin näytelmästä etukäteen vain sen, että se kertoo avioerosta joka johtuu petollisesta miehestä.  Näytelmän käsiohjelman ensimmäiset kuvat lupasivat rankasti KOM-teatterin Aina joku eksyy ja muiden perhedraamojen värittämää kerrontaa, ainakin mitä kuvakieleen tulee. Oli osaksi tottakin, muun muassa sinänsä ihan hyvien lapsihahmojen replikoinnit ja näyttämöllä oleminen tuntuivat nasevuudessaan vähän liiankin tutuilta. Ansa-tyttö oli lähes identtinen Tiina Lymin oman Liisa-hahmon kanssa, em. näytelmästä 12 (!) vuoden takaa. Kuvien lisäksi käsiohjelma tuntui haluavan lunastaa sen vakavuuden, joka itse näytelmästä puuttui mutta jonka aihe ansaitsisi: siihen oli ladottu ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia valheesta, hieman Herman Hessen Arosutta, tutkimustekstiä naisten aggressiosta ja avioeron luomasta kriisistä, sekä - ja tässä vaiheessa meni minusta viimeistään vähän överiksi - lainaukset Jungilta ja Barthesilta. Loppuun "kevennyksenä" vähän ohjeita valheenpaljastukseen...

Ansa (Miia Selin) ja Petteri (Janne Kallioniemi) laittaa silmät ja korvat kiinni, taas.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Okei, muutama rivi itse näytelmästä, liikoja paljastamatta. Näyttelijöistä muut paitsi pääosaa esittävä Jarkko Pajunen ja tämän vaimon ystävää Sannaa esittävä Wanda Dubiel olivat teatterin omia kiinnityksiä ja näin ollen minulle uusia tuttavuuksia, mistä olinkin jo etukäteen iloissani. Roolityönsä oli keskimäärin ihan hyvää, muttei joukosta mielestäni suuria Koomikkoja tai Tulkitsijoita löytynyt. Jos yksi suosikki pitäisi valita, nostaisin ehkä perheen poikaa, kustannustoimittajaa sekä muutamia muita pikkurooleja tehneen Janne Kallioniemen, huolellisesta ja ajoin aidosti liikuttavasta työstä - vaikken ihan tajunnutkaan miksi juuri hänen maneerinen, estoinen kustannustoimittajansa ansaitsi spontaanit aplodit. (Muutenkin tamperelainen yleisö oli todella vastaanottavaista huumorijengiä, nauru raikasi lähes tauotta - eikä minua naurattanut kuin ehkä kolmasosalla niistä kerroista. Pitääkö tutkia itseään? Tosikko?) Wanda Dubiel oli myös hyvä, niinkuin yleensä.

Petokseen perustunutta eroa kokemattomana on vaikea sanoa, kuinka hyvin Lymi oli onnistunut poimimaan keskeiset tuntemukset, tai kuinka hyvin näyttelijät niitä välittivät. Toisaalta tuntemuksia on kuvattu kymmenissä ellei sadoissa lukemissani kirjoissa ja lehtijutuissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja tunnistin toki samoja kuvioita. Tuli mieleen tilanne, jossa rakoilevassa avioliitossa elävä pari tulisi katsomaan näytelmää tuntematta sen sisältöä etukäteen. Voisi olla raastavaa, mutta voisi kyllä myös avata patoja ja keskustelua. Etenkin, kun Lymi oli valinnut tyylilajiksi haastavan komedian - jos nauroin tälle teatterissa niin voin nyt ehkä ottaa sen puheeksi kotonakin? No, en tiedä. Luulen kuitenkin, että Lymi on itsekin ajatellut tätä puolta taiteen tuottamisessa.

Päähenkilö Vesan haaroilla ajatteleminen oli mielestäni nostettu vähän liian suurelle sijalle tekstissä. Joo, varmasti täällä on paljonkin miehiä jotka ovat jääneet elämässään metsästysvietin vangeiksi, surku surku, mutta itse eroprosessi on kuitenkin mielenkiintoisempi ja aika paljon moniulotteisempi aihe. Molemmat ehkä kuluneita, mutta vain ensimmäinen loppuun.

"Kivikaudella mä olisin ollut laumanjohtaja, tänä päivänä mä olen selkeesti mulkku."

Jep, sillä on se susi sisällä.

Vesa-pololla on susi sisällä.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Vaikka näytelmä ikävästi välillä lipsui aika kammottaviin kliseisiin (Johnny Cashin Hurt? Oikeesti. Ja ne ihan viimeiset pari minuuttia...), näyttelijätyö ei ollut ehkä koko ajan terävimmillään, ja dynaamiset kohtaukset ennen väliaikaa eivät olleet oikein sukua väliajan jälkeen tuleville, niin oli Susi sisällä silti mielenkiintoinen ja hauska tapa viettää iltapäivä Tampereella. Ja luulenpa, että hankalan eron juuri, äskettäin, joskus kokeneelle se olisi antanut vielä enemmän.

Tampereen hengenravintomme sai jatkoa illemmalla, kun hyppäsimme Tomaatteja! Tomaatteja! Stand Up -festivaalin huumoribussin kyytiin ja vietimme tunnin elämistämme kuuntelemalla Sami Hedbergin enimmäkseen ihan luokattomia vitsejä ajellen ympäri kaupunkia. Tomaatti-nomen est omen? Mutta taas kaikki hirnuivat lähes kritiikittöminä. Paitsi meidän ekskursioryhmä. Ollaanko tässä oikeasti tosikkoja? Ehkä vähän, voi ei. No, oli Samilla läski- ja homojuttujen - niin ja ikkunasta nähtyjen lenkkeilijöiden pilkkaamisen - lisäksi muutama hyväkin juttu, ja oli ihan hauskaa nähdä tunnin sisään Pyynikin hieno omakotitaloalue, Pyynikin kesäteatteri (jossa bongattiin ehkä seuraavan reissun teema ja tarkoitus: Häräntappoase 11.6. alkaen!) ja Pispalan harju Vastavirtaklubeineen - ikävä kyllä A painoi stop-nappulaa liian myöhään - ja hahmottaa hieman kaupungin suuntia.

Tampere on kyllä miellyttävä. Illaksikin löytyi monta mukavaa luuhauspaikkaa, ja tunnelma on kaiken kaikkiaan kiva. Olisin mieluusti jäänyt sunnuntaipäivääkin viettämään, ellei järkky norovirus olis iskenyt... Pitää siis mennä pian uudestaan - joko Häräntappoasetta tai ehkä Puhdistusta katsomaan. Sofi Oksasen kirja on mielestäni yksi parhaista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista, mutta alkuperäinen näytelmä jäi aikoinaan näkemättä. Nyt se menee Tampereen Teatterissa ainakin toukokuun puoleenväliin. Voi kun menisi vielä kesäänkin. Paljon on syitä palata Hämeeseen...

P. S. Ehkä voisi jo alkaa hahmotella syksyistäkin visiittiä: TTT:n ohjelmistoon on tulossa näköjään syyskuussa dramatisointi Hotakaisen edellisestä romaanista Huolimattomat, jonka ahmin aikoinaan yhdessä yössä. Oliskohan näytelmäversio yhtä ahmittava?