Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.