2011 Anticipations Vol. 1

Most media like to look back on past highlights today, so I thought I'd look forward into the New Year. 

I haven't got much time on my hands on this last day of 2010, so I'll make it short and concentrate  mostly on the immediate future.

I think I will kick off my 2011 with a small gallery tour on Sunday the 2nd. I want to see at least Ilari Hautamäki's solo exhibition Planet Paint in the gallery of the Finnish Academy of Fine Arts (Kasarmikatu 44), as well as Eija-Liisa Ahtila's new work, the three-channeled installation Marian ilmestys, in gallery Heino. If I have time, I'll try to visit Markus Kåhre's exhibition Pidot in Sculptor. Unless it's already been taken down? Check this at the Sculptor website...yes, Sunday is the last day of the show! Definitely worth visiting, I believe.

Eija-Liisa Ahtila is one of our most renowned artists working with moving image. You should not miss her previous work, Where is where?, either. It will be shown as part of Kiasma's ARS11 in the new exhibition space in Turku, European Capital of Culture from January 16th. Another plan for 2011 is obviously to travel there and see Where is where? again, together with a work from another wonderful artist, Isaac Julien, plus all the other cultural goods that the city will supposedly lay before us.

Once Turku has inspired us to cultural travels, the next destination is naturally Tallinn, also a European Capital of Culture 2011. Comparing websites, I have to hand it to Turku, but as far as actual content goes I have not had a deep enough look yet. I will probably come back to these as the year rolls ahead.

Returning to Helsinki and the more easily reached experiences, I am looking forward to seeing Sofia Coppola's new film Somewhere, even if I've heard the theme of hotel life in a foreign country is growing old with this movie and might pale in comparison to the pretty unforgettable thing Bill Murray and Scarlett Johansson got going in Lost in Translation... Still, I think I will prefer this flick over Rare Exports Inc. when next contemplating going to the movies, since I did not have the time to see the latter before Christmas - seems a little less necessary after the holidays, doesn't it?

My time is running out - it already ran out 15 minutes ago; I am forced to call this text vol. 1 and come back to the topic once the year has changed. Staying true to the looking-into-the-future theme, I'll end this with the poster from Somewhere and a few vague thoughts about the summer...

H A P P Y  N E W  Y E A R !  M A K E  I T  A  G O O D  O N E !

Oh, Holy Night: Alppilan Enkelit

Aika se on taas mennyt rientämään. Joulu tuli, se meni, muutaman päivän päästä on aika astua uuteen vuoteen. Angels in America -näytelmänkin näin jo kuukausi sitten, ja vaikka se on pyörinyt paljon mielessäni, en ole suvainnut muotoilla ajatuksiani lukukelpoiseksi. Lienee korkea aika yrittää. (Tietenkin on, kun oikeasti pitäisi jo istua kirjastossa lukemassa lähdekirjallisuutta opintoja varten.)

Kyllästyminen oli pahin pelkoni näin massiiviseen produktioon istuessa. (8 ja puoli tuntia intensiivistä teatteria uskonnosta ja kuolemasta. Useat mukaanpyydetyt jättivät väliin. Nyt niitä harmittaa.) Olen itse onnistunut välttymään Tony Kushnerin näytelmän kenties kuuluisimmalta versiolta, siltä minisarjalta jossa näyttelevät mm. Al Pacino, Meryl Streep ja Emma Thompson. Kyllästymisriski oli suurempi seurueellani, jonka useimmat muut jäsenet olivat nähneet sarjan. Kukaan kahdeksasta ei kuitenkaan myöntänyt missään vaiheessa odottaneensa esityksen loppua.

Alppilan Angels-produktion dynaamiset kohtaukset ryöstävät mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa rabbi (useita todella vahvoja rooleja näytelmässä tekevä Jaana Saarinen) mumisee Loun isoäidin arkun äärellä näytelmän ensimmäisen osan ("Vuosituhat vaihtuu") prologin, joka liittää sen selkeästi amerikkalaista kokemusta käsittelevien näytelmien kaanoniin (josta nimi sinänsä olikin jo vahva enne). Toisen osan ("Perestroika") alun sokea marxisti jatkaa samaa saarnaa tämän toisen historian kaltoin kohteleman, väärinymmärretyn ihmisryhmän nimissä.

Johanna Freundlichin ohjaus olisi useamman kunniamaininnan arvoinen. Päällekkäin nivotut kohtaukset toimivat kuin lempikirja jota ei voi laskea alas. Vaikka nämä kohtaukset ovat lyhyitä, ovat siirtymät niiden välillä harkittuja ja sulavia. Muistaakseni lähes poikkeuksetta. Ainoat keinotekoiset tauot saapuvat aina yllättäin, väliväliaikoina, joita oli vähän liikaa.

Olin todella otettu oikeastaan kaikista näyttelijäsuorituksista. Telkkarista/Salkkareista vähän liiankin tuttu Jaana Saarinen teki useasta näennäisen pienestä ja kaksiulotteisesta sivuhenkilöstä todella käsinkosketeltavaa draamaa. Onnetonta Harperia esittävä Elina Berg oli minulle aika uusi kasvo, ja olin hänen työstään tosi innoissani. Myös Al Pacinon kenkiin astunut Matti Onnismaa onnistui nähdäkseni melkoisen hyvin, ja kaikki neljä "nuorta miestä" olivat lopulta mielestäni hyvissä suorituksissaan tasavertaisia - kahden ja puolen vuoden harjoittelu (todella tervetullut kannanotto itsessään!) näkyi rooliinmenon syvyydessä joka näyttelijän kohdalla.

Harper (Elina Berg)

Päädyin lopulta – melkoisen epäyllättävää sinänsä – pohtimaan tekstiä melkein yhtä paljon kuin sen toteutusta. Ehkä juuri Onnismaan Roy Cohnin keskustelut nuoren Joen (Oskari Perkki) kanssa saavat suomennoksen kolahtamaan korvaan kaikkein kummallisimpana. (Harmittaa, että jätin kirjaksi painetun näytelmän lokakuussa sinne Brooklynin katumyyjän pöytään ja ostin vain Catcher in the Ryen ja The Lovely Bonesin.) Ilman todistusaineistoakin uskallan väittää, että näytelmä oli käännetty sanasta sanaan, kirjaimellisesti.

Hahmojen korostettu tapa lausua toistensa nimi joka toisen repliikin loppuun, ja painokkaasti, on amerikkalaista perusretoriikkaa (ja muuten mainio tapa - kuka suomalainen ei janoaisi kuulla omaa nimeään, kun sitä niin älyttömän harvoin kuulee?). Jos "minulla on kaikki aika maailmassa", tai jos pyydän sihteeriä puhelimessa "antamaan minulle ulkolinjan", niin enhän minä ihan täyttä suomea puhu. Mutta who cares? Tai varsinkaan teatterissa. Aluksi kieli hieman vieraannutti hahmoista, mutta totutteluaikaahan löytyi. Tajuttuani idean (?) olin tyytyväinen; kielestä kiinnostuneena arvostan kääntäjien pyrkimystä työllään sitoa näytelmä entistä tiukemmin alkuperäiseen ilmikontekstiinsa, ja etenkin tekstin tämänkertaista tulkintaa, joka töksähteleväisyydellään sitä entisestään korosti. Näytelmän teemat kun ovat niin yltiöuniversaaleja joka tapauksessa.

Sama harkittu fiilis lävisti koko eeppistä teatterikokemusta. En voi kuin toivoa lisää samankaltaista teatteria - hyviä tekstejäkin kyllä pitäisi löytymän. Tv-sarjan noste varmasti auttoi tässä, mutta ilmankin olisi ehkä pärjätty?

Lienen nyt muistanut mainita riittävästi huomioitani, ja ilmaissut niinikään riittävissä määrin tätä nimenomaista Angels in Americaa kohtaan tuntemaani arvostusta. Jäljelle jää enää kysymys, joka on jo viipynyt monien huulilla: Saadaanko lisänäytöksiä? Sopii toivoa; paikkoja katsomossa on hillityt 55, eli lisänäytöksinkään eivät kaikki halukkaat taida mahtua lauteille. Veikkaan itse, että ryhmä ryhdikästä linjaansa jatkaen viimeisessä näytöksessä 27.2. kiittää ja kumartaa, tyytyväisinä ja tyylillä, viimeisen kerran näissä lavasteissa.

 Louis (Jerry Wahlforss) ja Prior (Antti Lang)

P. S. Näytelmän mieleenpainuvuudesta kertoo myös hämmennys johon vajosin törmätessäni noin viikkoa myöhemmin aamulla kadulla näyttelijä Jani Toivolaan, jonka olemus kuitenkin on jo varsin tuttu Idolsista ja muistakin yhteyksistä. Intuitiivinen ajatusreaktio: "Mitä ihmettä hoitaja Belize tekee Helsingin lumisilla kaduilla?" 

P. P. S. For the record: Kyllä, näytelmä oli moninkertaisesti eheämpi ja sekä tekstiltään että tulkinnaltaan huomattavasti kiinnostavampi kuin Smedsin Mr. Vertigo Kansallisessa!

Vielä eräs aikuistumisromaani

Sain muutama tovi sitten vihdoin käsiini Anja Snellmanin uusimman romaanin Parvekejumalat. Sehän pisti aivan vastaansanomattomalla voimalla miettimään muutamia asioita:

Millaista on herätä teini-iässä omaan seksuaalisuuteensa, kun se on monen muun asian ohella niin haram, ettei saisi edes ajatella, ja hämärässä tulevaisuudessa - siinä joka on kaikkien muiden paitsi omassa päätösvallassa - leijuu epämääräinen silpomisen uhka? Voitko sinä, kristitty tai agnostikko suomalaislukija, edes kuvitella?

Miten lohduttavaa voi olla kaikesta sukupuolisuuteen liittyvästä luopuminen, jos on kokenut traumaattisia asioita siihen liittyen?

Mitä on vapaus? Niin, ja etenkin: mitä kaikkea on islam? Mitä se voi olla, voiko ihminen määritellä mitä sen tai minkä tahansa uskonnon pitäisi olla? Voiko valtauskontoihin vaikuttaa? Edes kansallisissa kehyksissä? Tästä voisi toki tahtoessaan koettaa vääntää ontuvaa analogiaa suomalaiseen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja post-Homoilta-keskustelun mahdollisiin tuloksiin. Käteen jäisi ehkä kuitenkin vain se vastaansanomaton fakta, että käsillä on kaksi hyvin erilaisista perinnettä ja seurakuntaa, ja luullakseni aivan erilaiset vaikuttamisen mahdollisuudet.

Näin kepeiden aiheiden läpi Snellman luovii taas tavalla, joka tekee vertailun aikaisemmassa tekstissä käsiteltyihin kehityskertomuksiin jokseenkin mahdottomaksi. Lähes ärsyttävää lahjakkuutta, johon on kyllä saanut jo tottua. Tulihan lukiessa mieleen jotain kritiikkiäkin, mutta nyt se on jo unohtunut tai tuntuu saivartelulta. 

P. S. Jos mietit joululahjakirjaa kenelle tahansa, niin tässä on ihan hyvä vaihtoehto. Jos ei tunnu nappivalinnalta, niin harkitse silti kotimaista kirjallisuutta - siitä on tänä vuonna ihana runsaudenpula.

Sosiaalisista verkostoista ja pelkotiloista

Kävin perjantaina katsomassa David Fincherin ohjaaman The Social Networkin. Kannatti. Elokuvassa oli paljon hyvää, näyttelijäntyö, ohjauskin. Ja suomalaisen korkeakoulutuksen kokeneelle jälleen paljon ihmeteltävää amerikkalaisesta kampuselämästä. Juoni oli kaukana monimutkaisesta mutta naseva dialogi riitti pitämään vireystilaa yllä. Kiinnostavaa olisi tietää, olisiko elokuva ollut vähemmän kiehtova jos en tuntisi Facebookia ja käyttäisi sitä päivittäin, ja kuinka paljon.

Itsehän liityin Facebookiin jo, muistaakseni, syksyllä 2006. Siis ihan aivan kerta kaikkiaan ekassa Suomen aallossa. Takana on toisin sanoen neljä vuotta jaettua henkilökohtaista tietoa. Kerran tosin jäädytin tilini. Kahdeksi kuukaudeksi.

Facebookista puhutaan nykyään niiiiiin paljon, etten oikeastaan jaksakaan kirjoittaa siitä kauheasti enempää. Tarkoitukseni oli hieman puhista siitä, miten elokuvassa korostettiin tuotteen cooliutta ja kieltäydyttiin topakasti mainostajista, mutta nykyään jokainen päivitys vie henkilökohtaisia tietojasi lähemmäksi mainostajia. Ärsyttää ihan suunnattomasti ne muka-omiin intresseihin kustomoidut sivupalkin ehdottelut. Tai, kuten hyvä ystäväni huomasi, se että uusilla täysin turhilla "kaverisivuilla" todetaan että meidän ainoa yhteinen mielenkiinnon kohteemme näyttää olevan liikuntakeskus Motivus. On meinaan herttaisen kaukana totuudesta...

Viime viikkoina olen keskustellut useaan otteeseen tästä puhisemisesta ja nk. kukkahattutädeistä, negatiivisuudesta ja sen talvisesta kukinnosta. Ilmoitettakoon siis, että minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa päättää tätä tekstiä positiivissävyisesti, ja vieläpä vilpittömästi.

Vaikka sisimmässäni, vanhanaikaisena ja aika yksityisenä ihmisenä pelkään että kaikki päättyy huonosti, niin pitää todeta että se on toistaiseksi pelkkää pelkoa. Tähän mennessä Facebook on vienyt lukemattomiin tapahtumiin jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta, välittänyt monta asuntoa ja mattoa ja vanhaa kännykkää, ylläpitänyt futisrinkiä, kulttuurijengiä ja yhteyttä sukulaisiin, yhyttänyt ulkomaiset ystävät, ja niin edelleen. Ja mahdollistanut sen että näen tänään Mr. Vertigon Kansallisessa!

Nothing wrong with that!

P. S. Jotkut minuakin kiltimmät edelleen miettivät, saako Facebookissa esitetyistä ystäväpyynnöistä kieltäytyä? Saa! Tietysti saa! Ethän naamakkainkaan ole velvoitettu jakamaan kaikkia omia asioitasi kenen tahansa etäisesti tutunnäköisen tai 15 vuotta sitten viimeksi tavatun hyypiön kanssa. Siitä vaan klikkailemaan nappia, jossa ei edes enää lue "Ohita", vaan korrektisti "Ei nyt". Ja myös sitä "Poista ystävä" -nappia kannattaa muuten paukutella silloin tällöin. Kyse on sinusta, ei hänestä.