Jos Sä Tahdot Niin

Viime vuosina tehdyt musiikkielokuvat Chicago, Mamma Mia ja Dreamgirls, muiden amerikkalaisten jättituotantojen ohella, ovat saaneet allekirjoittaneen julistamaan nykymusikaalifilmatisoinnit lajina rappioituneeksi, ennen kaikkea tylsäksi.

Pettymys selittyy sitä edeltäneellä suurella kiintymyksellä ko. genreen. Kyseessä on nähkääs ihminen, jonka lempielokuvia ovat Some Like It Hot, My Fair Lady ja The Commitments; ihminen joka sai vielä 20-vuotiaana Disneyn kokoillan piirrettyjen (jotka olivat poikkeuksetta musikaaleja 80- ja 90-luvuilla, ovat kai edelleenkin - oon pudonnut kärryiltä) laulukirjan syntymäpäivälahjaksi, ja osaa edelleen ulkoa mm. tietyt Kaunottaren ja Hirviön tarttuvat sävelet ja useimmat kertsit.

(..."Ooooooleeeet nasta, Gaston, tykkään susta, Gaston, jokainen tahtois tollaisen leuan Gaston --- Olen itseeni taas hyvin tyyyyytyväinen..." jne.). Ah - nämä piirretyt yhdessä Aku Ankka -sarjisten kanssa: Mr. Disneyn koneisto on aikoinaan päässyt melko reippaasti muokkaamaan nuorta mieltäni. Missäköhän se tänään näkyy, muualla kuin satunnaisessa hyräilyssä?

Suomessa ei juuri ole tehty musikaalielokuvia. Hypen VHS-versiota säilytän kyllä kuin suurta aarretta (ja soundtrack-CD:tä, enkä muuten ole ainoa), mutta näyttämöltä filmiksi muutettua teosta ei nyt lasketa. Ei vissiin Neil Hardwickinkaan mielestä, sillä tällä viikolla ensi-iltaan tullutta Jos rakastat -elokuvaa mainostettiin laajalti ensimmäisenä suomalaisena musiikkielokuvana.

(Muistin juuri katsoneeni vähän aikaa sitten telkkarista elokuvan 8 päivää ensi-iltaan, joka itse asiassa taisi myös vähän yrittää olla musiikkielokuva. Se, ystävät hyvät, ei yrityksessään onnistunut.)

Kotimaisen kulttuurin kannatuksen nimissä (ja koska eilen ei mennyt mitään muuta mielenkiintoista mitä emme olisi jo nähneet) istahdimme ystävän kanssa Jos rakastat iltanäytökseen. "Chicagon ohjaajan uuden mestariteoksen", elokuvan Nine trailerin aikana kuiskasin kaverille: "Mä en pidä musiikkielokuvista". En missään nimessä odottanut, varsinkaan joitain arvostelujen otsikoita silmäiltyäni, että musiikkielokuva vakuuttaisi eikä kyllästyttäisi.

Ehkä asiaan vaikutti se, että meidän lisäksemme koko Kinopalatsi 1 oli täynnään 17-vuotiaita, jotka olivat tulleet isoilla meluisilla jengeillään katsomaan elokuvaa, jossa varmaan esiintyi paljon frendejä ja joka kertoi saman ikäisten helsinkiläisten rakkaustarinasta - miten siis-tii. Ne oli ihania! Kaikkien pitäisi katsoa Jos rakastat siinä seurassa. Ne mesosi ja tekstaili ja kikatteli kaikelle, huuteli välillä tyhmiä, ja aina musiikkikohtausten aikana puhkesi puhumaan kavereilleen. Humoristinen Jägermeisterryyppy-kohtaus sai ne purskahtamaan spontaaneihin aplodeihin. (Tiedän, probably only in Finland.) Sellainen vellova ADHD-massa, ja me nostalgiaa puhkuen sen keskellä.

Ja ehkä eläytymiseen vaikutti myös se, että leffakaverina oli ystävä jonka vierellä elin aikoinaan läpi samat vapaudenhuumaiset ikävaiheet. Ja näin ollen, jos leffan eka biisi on vanhaa Maija Vilkkumaata ja seuraava Tuomari Nurmiota, molemmat sekä hyvin että hauskasti esitettyjä, niin oli vaikea olla muuta kuin suopea. Ehkä se siis oli vaan aika hyvä elokuva! En katsonut kelloa tai odottanut leffan loppumista kertaakaan, ja joidenkin musiikkikohtausten jälkeen (Rusketusraidat!) meinasin jopa refleksinomaisesti alkaa taputtaa.

Kolminkertainen Hurraa-huuto, siis: vanha rakkauteni melodraamaa kohtaan on tainnut taas herätä henkiin! Tästä muutama kiitos: ensinnä Neil Hardwickille ja Katja Kalliolle ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, sekä näyttelijöille työstään. Etenkin päähenkilö Ada/Anna (eteerinen Elli Vallinoja) ja hoitsuystävä Mervi (ihana Jenni Hakala) olivat huippuja, ja kohtaukset soljuivat dialogista laulantaan luontevasti. Pakollinen bedroom scene tuntui aluksi ylimääräiseltä, mutta pääpari on niin söpö ja käsikirjoitus liikuttava, ettei voinut kuin fiilistellä.

Kiitos myös kymmenille suomalaisille muusikoille menneiltä vuosikymmeniltä ihanista biiseistä, ja näyttelijöille sekä sovittajille niiden uudesta esityksestä. Jos sä tahdot niin ja Joka päivä ja joka ikinen yö olivat esitetyistä biiseistä ehkä suosikkejani, lukijaraati saa mielellään käydä valitsemassa omansa ja mainita ne täällä. Ja kiitos kuvaajalle hienoista otoksista, ja hassuille taustatanssijoille - no - hassuudesta, jota taitava kuvaus tuki. Ja Helsingille taas kiitos sen iki-ihanuudesta.

Leffan jälkeen, puolen yön perjantaisporassa joka oli niin ikään täynnä elinvoimaisia parikymppisiä, olin nääntyä nostalgiaan, mutta näin seuraavana aamuna se on jo silittynyt pieneksi hymyksi suupielessä.

P.S. Tässä taitaa olla ensimmäinen julkinen teksti, jossa leimaan itseni ei-nuoreksi. Pakko vielä alleviivata, että vaikka olimme ehkä vanhimmasta päästä siellä elokuvasalissa, niin eihän tässä nyt ihan varsinaisesti keski-ikää vielä koetella, kuten Maija Vilkkumaa-, Hype-, sun muut maininnat paljastavatkin... *hymiö!*

Tarpeeksi vanha muistelemaan haikeana 18. ikävuottaan nyt kuitenkin.