Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.
Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.
Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)
Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)
Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?
Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy. En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)
Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti