Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)

ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.