Kaunis paluu kapitalismin vaikutuspiiriin

Koitan pitää eettiset kulutuskysymykset etäällä tästä pitkän hiljaisuuden rikkovasta, hennosta pikku postauksesta. Pidempiä ja syvempiä juttuja odotellessa ajattelin vihjaista muutamasta hyvästä kohteesta, johon voit vaihtaa väärää sarjaa olevat joululahja-astiat tai epämieluisat korulahjat, tahi käyttää lahjakortit. Nimittäin:

Stupido Shopissa on tuhansia vinyylilevyjä 25 % alennuksella soittimen onnellista omistajaa odottelemassa. Samoin paljon ale-CD:itä. Nettikauppa toimii yhtä lailla.

Kirjakaupoista kannattaa ehdottomasti etsiä Lionel Shriverin kirjaa Syntymäpäivän jälkeen, alkukielellä The Post-Birthday World. Pisteet muuten Avain-kustantamolle melko nopeasta käännöksestä, itse luin kirjan englanniksi. Päähenkilöistä kaksi on Lontooseen asettuneita jenkkejä, joten kielellä ja sen kiemuroilla on iso rooli henkilöhahmojen rakentamisessa - voin vain kuvitella miten herkullista ja haastavaa käännettävää romaani on ollut.

Syntymäpäivän jälkeen on äärimmäisen mukaansatempaava kirja yhdestä elämän tärkeimmistä asioista - juuri siitä, josta kertovat teokset usein leimataan chick-litiksi tai romansseiksi, vaikka siihen liittyvät suuret kysymykset niin usein asuvat aivan etualalla lähes kaikkien mielissä. Kyseessä on ihan kirjaimellisesti rakkausromaani. Tunnetta ja sen seurauksia sekä ilmenemismuotoja pohtii tarkkaavainen naiskirjailija; Lionelin analyyttisen ja reippaasti etenevän kirjan ansiosta pärjäsin 7 viikkoa ulkomailla (juuri ja juuri) ilman tyttökavereitani, kun ilman kirjaa olisin saattanut nääntyä ihmissuhdeanalyysien janoon... Kaiken kehun jälkeen on myönnettävä että olen samaa mieltä The Guardianin kriitikon kanssa kirjan tietyistä vioista, mutta lukekaa te ensin kirja, sitten vasta kyseinen arvostelu.

Juonesta teaseriksi sen verran, että päähenkilö on eri sympaattinen lastenkirjojen kuvittaja Irina McGovern, joka asuu Lontoossa pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa. Ensimmäistä lukua on vain yksi, ja siinä taustoitetaan Irinan ja Lawrencen ystävyys snooker-tähti Ramsey Actoniin. Seuraavia lukuja on aina kaksin kappalein: toinen kuvaa näiden kolmen elämää erään tietyn suudelman tapahduttua, toinen elämää sellaisena kuin se jatkui ilman tuota suudelmaa. Ah.

Ja viimeinen tapa tuhlata joulurahoja ja veronpalautuksia (ihan kuin ne ei olis jo mennyttä) on nuo useat loppumaisillaan olevat näyttelyt! Taidehallin Nuoret 2009 loppuu loppiaisena (allekirjoittanut aikoo paikalle vain päivää ennen, eli käykää tekin vaan ihan itse katsomassa tulevaisuuden nimiä), Picasso sai jatkoaikaa 28.1. asti, ja Kiasman Ars Fennicassa viedään myös viimeisiä (10.1. asti). Kiasmassa käydessänne tsekatkaa myös hyvältä kevennykseltä (?) kuulostava Pilvi Takalan The Trainee. Kiasman mukaan teos "perustuu kuukauden mittaiseen oleskeluun Kiasman yritysyhteistyökumppanin Deloitten toimitiloissa. Siellä alun perin normaalilta vaikuttanut markkinointiharjoittelija alkaa soveltaa omaperäisiä työmetodeja". Täytyy itsekin yrittää ennättää Kiasmaan. Ja teille joulurahattomille: Valokuvataiteen museoon pääsee ilmaiseksi vielä kaksi päivää!

Jos taas tahdotte edes jälkikäteen fiilistellä erilaista, kulutushysterian kasvua torjuvaa tapaa viettää joulu, niin katsokaa hyvät ihmiset dokumenttielokuva What Would Jesus Buy? Jospa vain kaikki katsoisitte sen ennen ensi joulua.

Olemme Lomalla

Inspiraatiota ja informaatiota on haettava ensisijaisesti muilta tahoilta. Tuulet kun puhalsivat allekirjoittaneen kohti erilaisia seikkailuja ja world heritage -kohteita Kaakkois-Aasiassa.

Palaan asioihin joulun alla, kerrottavaa kertyy koko ajan.

Muistakaa:

Lens Politica ja muut leffafestarit

John Irvingin kirjan dramatisointi Kom-teatterissa

Tiina Lymin esikoisohjaus-kirjoitus Tampereella

Kauneimmat joululaulut kirkoissa kautta maan

...ja etenkin olla reippaita kaamoksen alla, ihan kohta on juhannus!

(Jes, kokonainen ilmoitus ilman suomen kielen erityisaakkosia...)

Ensimmäisistä ja kolmansista, sydäntä raastaen

Vanha haave dokumentaristin urasta on tänä lauantaina taas herännyt sohvaan käpertyneeseen mieleeni. Yle Teema esitti parin vuoden takaisen dokumenttielokuvan irlantilaisesta runoilijasta, joka on löytänyt privaatin paratiisinsa Nepalin Katmandusta. Avoimesti homoseksuaalinen, iirinkielinen runoilija Cathal Ó Searcaigh kutsuu ohjaaja Neasa Ní Chianáinin, hänen runouttaan vilpittömästi ihailleen naisen, tutustumaan Katmandun kotiinsa ja runoilijan moniin ystäviin / avustuskohteisiin, kirkasotsaisiin nuoriin nepalilaispoikiin joiden elämää Cathal on auttanut monin eri tavoin.

Voi että dokumentti onkin hienosti rakennettu! Voi miten hämilleen se katsojan saakaan. Monet palkinnot ja syystäkin suuren mediahuomion saanut dokumentti Fairytale of Kathmandu kuvaa kauniisti mutta viiltävästi eroa ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä, ja samalla onnistuu kertomaan paljon rakkauden ja hyväksynnän etsimisestä. Kaikki kiteytyy kysymykseen hyväksikäytön määritelmästä, kai. Ja uusin silmin näkemisestä. Tästä voit katsoa pätkän elokuvasta.

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole tehdä elokuva-arvostelua, tai edes kertoa siitä, vaan kehoittaa sinua ja teitä kaikkia katsomaan se. Tunti elämästä hyvin käytetty. Lopussa sydän on kyllä särkynyt.

Elokuvaa ei harmikseni voi näköjään katsoa Yle Areenassa, ainakaan tällä hetkellä, joten jäätte oman aktiivisuutenne varaan. Teeman Kolmas ulottuvuus -sarja on muutenkin huomionarvoinen, luvassa hienoja dokumentteja myös marraskuussa, ja näköjään osan niistä voi katsoa Areenassakin. Kyllä tästä laiskanpulskeasta elämästä, muka-kiireestä ja vähäpätöisistä asioista ahdistumisesta, on hyvä aika säännöllisesti yrittää herätä. Ja muistaa miten tärkeä asia ovat ihmisen perusoikeudet.

Idoleidensakin jalustoja on hyvä säännöllisin väliajoin kokeilevasti heilutella.

Valtionaiset

Suosittelen nyt ihan pikapikaa, tenttikiireen keskeltä, erästä eilen toimivaksi todettua kulttuurituotekombinaatiota, jonka kokemisen lopputuloksena olet takuuvarmasti elähtynyt, sivistynyt, inspiroitu, informoitu ja entistä tiedostavampi.

Lue ensin Leena-Maija Rossin kirjoitus Valtionaiseudesta (Naistutkimus-lehti 4/2004; en löytänyt tekstiä netistä eli vaatii pienen vaivannäön.) Tämä ei ole pakollista, mutta erittäin suositeltavaa, sillä Rossin tulkinta Anneli Jäätteenmäen mediakuvasta ja valtionais-representaation ylipäisestä mahdollisuudesta on aika mainio.

Sitten itse raakamateriaaliin: katso Yle Areenasta dramaattinen ja mielenkiintoinen Pääministeri, Timo Harakan ja Antti Karumon näkemys Anneli Jäätteenmäen noususta pääministeriksi, ja nimittämistä surullisenkuuluisan pian seuranneesta pakkolaskusta. HUOM: pätkä on nähtävissä enää 6 päivää.

Pohdi sitten tovin verran vaikkapa sitä, millaisia perinteisiä feminiinisiä piirteitä Jonna Järnefeltin sinänsä hienosti tulkitsemaan Jäätteenmäen hahmoon on elokuvassa liitetty, entä millaisia maskuliinisuuksia? Olisiko valtiomies kiihdyksissään vain lipsauttanut - oho - saaneensa salaiseksi luokiteltua tietoa? Entä käviköhän Annelille oikeasti noin? Vaikeaahan asiaa olisi ollut loputtomiin peitellä, mutta sen ilmi tulo lienee jutun mielenkiintoisin kohta. Yhtä mielenkiintoista on miettiä, miksi kukin poliitikko on saattanut tästä elokuvasta loukkaantua, ja oliko siihen aihetta. Hmmm. Niin tai sitä, että Harakka ja Karumo kuulemma kirjoittavat jo seuraavaa kohudraamaa state of the nationista. Mistä mahtaa kertoa?

No, pureskeltuasi hetken Suomen Pääministeriä, siirry Areenalla katsomaan eilen illalla näytettyä BBC:n lähes samannimistä, vuonna 2009 valmistunutta draamaa Margaret Thatcherin noususta ja tuhosta. Ja mieti samoja juttuja! Miten yksinkertaista, ja samalla palkitsevaa - parempaa historian oppituntia en ehkä keksi. Tätäkin näytetään enää 7 päivää, eli kiiruhda, kiiruhda!

Yhtymäkohtia ja valtionaisten tulevaisuutta on mielestäni niin jännä miettiä, etten meinannut saada yöllä unta...

Oh the Surface, the Dimensions

While Mr. Picasso is still looming somewhere in the near future, waiting for the minimum requirements of the perfect 3 hours all to myself and the consequent five or so hours for reporting the experience here in my blog, I had the chance to walk among a lot of painting the other day.

For a few more weeks, you see, the ground floor or the Amos Anderson Art Museum will continue to be home to Gottberg-Kåhre Project, a most beautiful and captivating piece - or pieces - of art. A Saturday morning before noon is always a good time to visit museums in order to avoid the crowds. With the Gottberg-Kåhre project, I’d say that avoidance was pretty much a precondition for grasping the installation in its entirety. There is no point in describing the experience with facts, as that would equal a spoiler for anyone still planning on visiting; suffice it to say it is an excellent example of interdisciplinary art collaboration between a painter (Susanne Gottberg) and a sculptor, (Markus Kåhre) something that invites the audience to consider the very fundamental qualities of each medium: dimensions of sculpture, surface of painting. Ah. I will have to go again before it closes; I only heard after we had left the museum that my companion spotted several, meaningful things that I had not, despite unhurried and careful observation, noticed.

Once you’re inside the museum, it’s well worth the while to take the elevator up to the top floors that still contain much of Mr. Anderson’s home décor, together with paintings and sculpture from the turn of the 20th century onwards - you’ll spot plenty of Magnus Enckell, the occasional Helene Schjerfbeck, and many others, and all this will further nourish your recent contemplations on painting and sculpture as traditional yet contemporary media - it is quite an excellent combination really! And further fulfilled with a) the middle floors’ exhibition ‘Modernin kahdet kasvot’, a collection of Finnish modern art, curated by Timo Valjakka, and b) finally the refreshing, colourful and often seemingly abstract contemporary paintings (and plastic arts) by artists such as Anna Retulainen, Liisa Lounila and others, all recent purchases to the Museum’s permanent collections, exhibited on the second floor.

What made my Saturday even fuller, was an additional visit to Gallery Heino, where Samuli Heimonen’s saturnine paintings were shown. All but one had already been bought, even if the exhibition “Kaikessa on murtumansa” (from L. Cohen’s line “There’s a crack in everything/---”) is on until the 25th of October. I really liked many of the paintings, such as the dog embraced with several hands, or the bird that is held in someone's hand, whereas others gave me an uneasy feeling I would not like to get in my living room - especially the biggest painting, Laulu, in which a stranded seal is singing a melancholy tune from bottom of its lungs. Or the eerie Yhteinen historia (if I remember the name correctly), in which two people standing on thin ice become the feet of an enormous bat, hanging upside down below the surface. That really made me shiver.

Generally, I am a big fan of ‘new’ media such as moving image and site-specific art, too, but this Painting Saturday somehow came to mean more than the sum of the paintings I saw. The kick-off with Gottberg-Kåhre Project opened my thoughts to the elaboration of light, surface, colours and dimensions, therefore everything that followed was like a new, relevant piece of information. I strongly recommend that whenever you go see an exhibition or a work - make sure you see something else immediately after that, too! If you’re not sure what to see right now, I would go to the brand new Ars Fennica exhibition in Kiasma, to the aforementioned exhibitions in Amos and Heino, and probably to Kalhama & Piippo Contemporary to see the works of Antti Ruuhela (as I’ve been told he is What’s Hot Right Now).

And, honestly, what could be better than wandering around galleries and museums on an unhurried Saturday, sipping some sparkling wine in museum cafés in between? You tell me that.

These friends are an allusion to Picasso, but can anyone tell me how?

Festariheiloja pimeneviin syysiltoihin

Hyvät ystävät & herra Jestas,

kunpa saisin tänne kirjoittelusta opintoviikkoja tai palkkaa. Olen nyt todella ymmärtänyt, viimeistään Muodin huipulla Extra -ohjelmasta, että itseään kunnioittava bloggari julkaisee uusia tekstejä vähintään kerran päivässä. Kerran päivässä! Hyvä kun ehdin kerran viikossa jalostaa tekstiä suunnilleen julkaisukelpoon kuntoon. Ja nyt kun tunnustin katsoneeni Muodin huipulla Extraa, en voi edes väittää etteikö minulla olisi ollut hetkeäkään aikaa. Kyse onkin siitä, ettei minulla ole ollut...resursseja! Aiheiden puolesta materiaalia riittää, mutta niiden työstämiseen tarvittavia skarpeimpia tunteja ei päivittäin tälle harrastukselle jouda uhrata.

Syvällisempiä tekstejä odotellessa ajattelin julkaista pari juttua helpossa lempiformaatissani, listoina! Suunnitelmani on seuraava: tänä iltana listaan viimeisen kuukauden aikana näkemäni kymmenkunta elokuvaa lyhyine kommentteineen, ja seuraavassa listassa muistutan teitä tulevista tärpeistä joita olen kaupunkikuvasta bongannut.

Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaali muodostui puolivahingossa tärkeäksi tapahtumaksi minulle jo vuosituhannen alkumetreillä - vai olikohan vielä edellisen rippeitä - jolloin festarin muutamia näytöksiä vielä katseltiin Kiasma-teatterin kovilta penkeiltä. Muistan vielä mm. korealaisen (?) elokuvan maailman viimeisestä päivästä, en niinkään tarinana kuin tunnelmana ja elokuvissakäyntikokemuksena. Ainakin kuuden vuoden ajan olen odottanut tietoa ohjelman julkistamispäivämäärästä jo heinäkuusta lähtien, ja raivannut aina lipunmyynnin aukeamisaamun kalenteristani vapaaksi. Kirpeät syyskuun alun aamut jonossa Bio Rexin edessä höyryävän kahvin ja eväiden kanssa, yksin tai kaverin seurassa, joka tapauksessa satojen ystävällisten kanssa-entusiastien joukossa, ovat voimakkaita muistoja, samoin kymmenet elokuvat.

Muutama vuosi sitten R&A:n lipunmyynti sähköistyi eikä lipunostotapahtuman kylkiäisinä siten enää ole tarjolla aitoa yhteisöllisyyden tunnetta, mutta perinteen muut osat ovat onneksi juurtuneet syvälle omaan vuosikellooni syyskuun kohdalle. Näin se menee:

1) Hae R&A-tabloidilehti heti sen ilmestyttyä painosta, lue se läpi, mieluiten yksin lounaalla esim. Kiasman kahvilassa;

2) samoin hae oma festarikatalogi ja sarjalippu heti niiden tultua myyntiin (nykyään n. viikko ennen festivaalin alkua);

3) lue koko katalogi huolellisesti läpi festariaikataulun kanssa rinnan ja merkkaile alustavasti kaikki kiinnostavat elokuvat;

4) synkronoi elokuvavalintoja ystävien ja perheenjäsenten kanssa pitkien puheluiden tai tapaamisten ja monimutkaisten suttupaperien ja tukkimiehen kirjanpidon avulla (esim. Excelin käyttäminen ei todellakaan ole sallittua), ja

5) suunnittele festivaalien (tänä vuonna 11 päivää) ajaksi leffakalenteri;

6) jonota lippuja, livenä tai verkossa, muutama tunti ennen niiden myyntiin tulemista (se, että esimerkiksi tänä vuonna lähes jokaista elokuvaa esitettiin sinänsä ilahduttavan monessa näytöksessä, on tässä vaiheessa täysin epäolennaista);

7) varaa ja osta lippuja näytöksiin, itsellesi ja läheisillesi, vähintään yhden sarjakortin verran (viime vuonna meni jopa kaksi!) ja

8) ala malttamattomana odottaa niistä ensimmäistä.

Tänä vuonna näin itse seuraavat leffat, tässä järjestyksessä:

Just Walking (Solo quiero caminar) on espanjalais-meksikolainen (nais)voimannäyttö, jota sivusin myös edellisessä blogimerkinnässäni. Englanninkielinen nimi ei kerro elokuvasta juuri mitään; alkuperäinen nimi (’tahdon vain kävellä’) viittaa Paco de Lucian samannimiseen flamencokitara-kappaleeseen, jonka rytmeihin elokuva loppuu. Biisi kuvaa melankolisessa mutta kiihkeässä kulussaan aika ihanasti elokuvan naisten määrätietoista pyrkimistä parempaan elämään ja asemaan machomaailmassa jossa heitä on vähintäänkin kohdeltu kaltoin. Ohjaaja Agustín Díaz Yanes näkyy olevan Tarantino-fani, mitä edellisessä kirjoituksessani ounastelinkin. Inglourious Basterdsin jälkeen väittäisin, että Díaz Yanes tekee ’Tarantinoa’ paremmin (tai ainakin minusta merkityksellisemmin) kuin Quentin itse.

Latina-actionin jälkeen parastaan sai pistää Intia. Aurinkoisesta syyslauantaista vietin 205 minuuttia Kinopalatsin hämärissä Jodhaa Akbarin seurassa. Kyseessä oli eka bollywood-elokuvani ikinä, ja seuralaisteni mukaan aloitus oli ihan oivallinen muttei lainkaan tyypillinen pätkä. 1600-luvun Hindustaniin sijoittuva sotahistoriallinen rakkausdraama tavoitteli yllättävän poliittista ajankohtaisuutta kuvaten kahden uskonnon - islamin uskon ja hindulaisuuden - yhteensovitusprosessia ja näiden rajat ylittävää rakkautta. En nyt edes lähde vertaamaan elokuvaa mihinkään, sillä sen ansiot voi periaatteessa laskea yhden käden sormilla. Toisaalta oli miellyttävää huomata kykenevänsä kaiken hektisyyden keskellä hyväksymään, että tässä sitä nyt ollaan katsomassa hassua elokuvaa, jonka kohtaukset ovat uskomattoman ylipitkiä eikä tarina oikein pysy kasassa. Sai vain istua penkissä kahvin ja suklaan kanssa, ja miettiä välillä omiaan. Hatunnosto niille tutuille ja tuntemattomille, jotka altistivat takamuksensa ja verenkiertonsa Kesäkino Engelin ”penkeille” tämän elokuvan koko keston ajaksi eräässä myöhäisemmässä näytöksessä! Tai no, saivathan he kuitenkin viiniä kompensaatioksi.

Syvä kiintymykseni Brasiliaan kaikkine lieveilmiöineen vei minut yksin katsomaan Antôniaa, joka oli elokuva São Paulon favelassa svengaavasta tyttöbändistä. Antônian naisnelikkoa näyttelevät maan ammattimuusikot, eli päällelaulamista ei joutunut kuuntelemaan. Eikä minua haitannut elokuvan kotikutoisuus, ei edes omituiset moraalikäsitykset, kun sain kuunnella maailman kauneinta kieltä ja taas kerran miettiä, miten erilaisista lähtökohdista meitä ihmisiä täällä eteenpäin elämissään ponnistelee. Elokuvan energiset räppibilekohtaukset toivat sitten mieleen suomalaisen Tyttö sinä olet tähti -elokuvan, eli erilaisuuskin on lopulta aina suhteellista.
Älkääkä vaan tulko väittämään vastaan kun sanon, että Brasilian portugali on kauneinta ääntämistä maailmassa. Tai kuunnelkaa sitä ainakin ensin esimerkiksi täältä elokuvan kotisivulta.

Uruguaysta lähetetty elokuva Gigante oli hauska kokemus jo siksi, että Maxim 2 tuntui olevan täynnä uruguayanoja, ja tunnelma oli ennen loppuunmyydyn näytöksen alkua ihanan epäsuomalainen. Kelpasi töistä väsyneen ja syksyyn nuutuneen suomalaisen siinä lämpimässä hengessä käpertyä penkkiinsä. Elokuvakin oli oikeastaan hauska yhdistelmä eksoottista ja tuttua. Päähenkilö Jara on introvertti myymälävartija joka kuuntelee hevimusiikkia. Aika perussuomalaista? Lisäksi elokuva on erityisen hidastempoinen, ja replikointi on ihan Kaurismäkeä. Montevideokin näyttää erilaiselta; eurooppalaiselta, ja seesteisemmältä kuin se tuulinen kalastajakaupunki jossa minä olen käynyt. Itse asiassa eksotiikan nimiin ei nyt lopulta siis jääkään kuin espanjan kieli. Kyllä se oli erikoisen suomalainen elokuva, uruguaylaiseksi.

Takaisin Eurooppaan. Seuraavana päivänä vuorossa oli nimittäin oh-so-karismaattisen Vincent Casselin tähdittämä elokuvatupla Mesrine I ja II. Tositapahtumiin perustuva elokuvatupla kertoo ranskalaisen antisankarin Jacques Mesrinen tarinan Algerian sodasta 1970-luvun loppuun. Soderberghin Che-elokuvien tapaan Mesrine I on perinteisempää sankarimyyttiä, perustuu päähenkilön itsensä kirjoittamaan ’omaelämäkertaan’ ja antaa varsin kiillotetun kuvan, kun taas Mesrine II kertoo, mitä tapahtui elämäkerran kirjoittamisen jälkeen, esittäen rosoisemman ja inhimillisemmän miehen jolle ei tietenkään lopulta käy kovin hyvin.

Mesrine-elokuvissa on paljon vanhojen Bondien tyyliä ja toimintaa, rankasta naisten esineellistämisestä kasinoihin ja näyttäviin vankilapakoihin. Niin hyvin ne oli käsikirjoitettu, että putkeenkin katsottuina elokuvat jaksoivat viihdyttää minua ja kolmea seuralaistani mainiosti. Toivon, että viime ja tänä vuonna ensi-iltansa saaneet elokuvat tuodaan vielä Suomeen yleiseen levitykseen, jotta tekin saisitte osanne. Ihan erinomaista treffimatskua, ja kuten sanottu, V. Casselissa on jotain kieroa karismaa jonka seuraaminen valkokankaalta nyt vaan tuottaa sitä visuaalista mielihyvää, josta naiskuvien katsomisen yhteydessä edellisessä kirjoituksessanikin mainitsin...

Viimeinen R&A-leffani oli festivaalin päätöselokuva Bright Star. Pääsin vihdoin äidin kanssa samaan leffaan, vaikka hän taisi tänä vuonna käydä jopa useammassa elokuvassa kuin minä. (Saa kommentoida ja kertoa, äiti.) Nuorena nukkuneen runoilija John Keatsin ja neiti Fanny Brawnen rakkaustarina on Jane Campionin uusimman elokuvan aiheena. Ja miten ihanasti ja realistisesti hän osaakaan nuorta rakkautta kuvata. Samalla tuulettuvat Jane Austen -filmatisointien synnyttämät kaikkein kliseisimmät mielikuvat jäykistä sukupuolirooleista ja etiketistä: kyllä mies voi - ainakin runoilija- ja naisseurassa - puhua tunteistaan, ja nainen viisastella (tosin jälkimmäisenhän jo Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tiesimmekin).

Ennen kaikkea muuta Bright Star on  k a u n i s  elokuva. Kaikki vuodenajat näyttäytyvät värikylläisinä ja ikään kuin muistojen kultaamina, ja tunnelma on joka kohtauksessa niin hienovaraisesti rakennettu ettei katsojan auta kuin astua sisään. Lisäksi lähes kaikki näyttelijät näyttelevät poikkeuksellisen hyvin. Erityisesti Keats (Ben Whishaw) ja Ms. Brawne (Abbie Cornish) saavat todella ihastumaan, ja lopulta särkevät sydämen. Tämänkin elokuvan tahdon teidän kaikkien näkevän!

Tulisipa taas syyskuu ja Rakkautta & Anarkiaa! Onneksi sitä odotellessa elokuvia näyttävät vuoden aikana muutkin instanssit: ihan kohta pyörähtää käyntiin yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali Lens Politica, joka tuo todella mielenkiintoista materiaalia sekä elokuvateattereihin että gallerioihin, tammikuussa vuorossa on Doc Pointin dokkarit. Huhtikuussa viimeksi järjestetty Artisokka Woman Film Festival on jo muutaman vuoden ajan esittänyt erinomaisia elokuvia joiden tekijät tai aihe ovat (aika löyhästi määritellen) naisten asialla, Vinokinossa näytetään (ihan pian!) lesbo- ja homoelokuvaa, Cinemaíssissa lattareita, Kettupäivillä lyhäreitä, ja kauhuelokuvaa voi ihmetellä läpi yön Night Visionsissa (niin ikään ihan pian). Kyllä näillä yhden vapaa-ajan täyttää! Lisäksi monet suurlähetystöt järjestävät kotimaansa elokuvatarjonnan teemaviikkoja, ja mm. Helsingin Juhlaviikoilla on aina erilaisia tematiikkaansa liittyviä kesänäytöksiä.

Nämä festarit siis vain Helsingin rajojen sisällä - onhan sitten vielä ainakin Espoo, Tampere, Jyväskylä ja Sodankylä, sekä epäilemättä kymmeniä muita. Hyvä Suomi! Kaiken kaikkiaan syksy tuntuisi olevan elokuvafestarien aikaa, ja muistilista elokuvasyksyyn löytyy blogimerkinnän lisäksi täältä.

Vapaita naisia ja tunnustuksia

Viime kuukausina silmieni eteen on päätynyt niin paljon liikkuvaa kuvaa voimakkaista naisista, etten ole voinut välttyä pyörittelemästä mielessäni “sukupuolikysymyksiä”. Ensin heinä-elokuussa tuli Ylen esittämänä telkkarista oiva maanantai-iltojen ajatustenherättelijä, kuusiosainen dokumentti Vapaan naisen tunnustuksia. Sarjaa esitettiin viikko viikolta kuin puoli-huomaamatta, kuten usein käy Ylen hyvien ohjelmien kanssa nykyään kun totumme (vai minäkö vain totun?) huomioimaan vasta ja ainoastaan räikeillä mainoksilla toistuvasti meille kaupallisten kanavien kautta tyrkytetyn hutun. Onneksi ensimmäisen, ohi menneen jakson saattoi tuijotella Yle Areenasta (nyt niitä ei enää siellä näytetä, nyyh).

Sarjassa nelikymppinen Jennifer Fox kuvasi omaa ja kymmenien muiden naisten elämää useamman vuoden ajan, yhteensä 17 eri maassa. Fox on työnsäkin puolesta kosmopoliitti, lisäksi hänellä on ”sarjan alussa” sveitsiläinen miesystävä ja Etelä-Afrikkalainen rakastaja (pitäydyn toiveuusintoje toivossa enemmiltä spoilereilta). Maailmalla kiertäessään Fox pohtii kameralle omaa elämäänsä, suhdettaan miehiin, itseensä, äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etsii tasapainoa omaan tulevaisuuteensa, ja haastattelee tuttuja ja tuntemattomia naisia suorasukaisesti mutta tilaa antaen - kamerakin kiertää haastattelutilanteissa kädestä käteen. Ihmeellisellä tavalla kronologiseksi kirjoitettu dokumentti onnistuu kokoamaan jokaisen jakson selkeäksi teemaksi, vaikkei ohjaaja-kuvaaja Fox ole elämäänsä voinut käsikirjoittaa, ei ainakaan kaikkia sarjan puitteissa tapahtuvia käänteitä.

Mikäli onnistuu jättämään tietyn määrän kiintiöskeptisyyttään vaikka parvekkeelle tuulettumaan, dokumentti ottaa heti valtaansa. Tässä onkin nyt viimeistään koittanut se hetki, kun bloggaajan sukupuoli ei enää voi pysyä salaisuutena, vaikkei se sitä ehkä kenellekään ole ollut alun perinkään. Leikittelin aluksi ajatuksella pyrkiä kirjoittamaan ”sukupuoletonta” kieltä, mutta niin on maailmamme kielellä jäsennetty ettei moinen taida olla tarkoituksenmukaista jos samalla tahtoo saada ajatuksensa välitettyä mahdollisimman puhtaina ja oikein.

Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!

Ja tiedättekö mitä? Vasta nyt, herran vuonna 2009, minulle selvisi, että Ms. Fox oli dokumenttisarjansa kanssa Suomessa kaksi vuotta sitten, jopa yleisön tavattavissa, dokumentistaan keskustelemassa, DocPointin järjestämässä illassa! Kerrassaan harmillista! Jos tunnette ketään paikalla ollutta, niin minua todella kiinnostaisi tietää mistä ja miten silloin keskusteltiin. Opin tässä guuglaillessani myös Foxin aiemmista dokumenttisarjoista, jotka alkoivat heti kiinnostaa yhtä lailla.

Monet naisystäväni ovat olleet tosi otettuja Foxin sarjasta. Eräs ystäväni on mm. kutsunut minuun naisten iltaan, jonka vieraslistalla on sarjasta innostuneita ihmisiä, emännän ystäviä eri yhteyksistä - kivaa! Miesten reaktioita sarjaan en ikävä kyllä ole juurikaan saanut kuulla. Tai no: löytyihän tällainen blogimerkintä...

Laura Mulveyn klassikkoartikkeli "Visual Pleasure and Narrative Cinema" vuodelta 1975 esitti, että vain tietynlaiset naiskuvat sopivat mieskatseelle. Mikäli mies muistaa naista katsellessaan, että nainen edustaa ”kastraatiouhkaa” (ja tämä termi on nyt otettava mahdollisimman symbolisella tasolla), hän kiusaantuu, jopa ahdistuu. Edellä mainittu mieskirjoittajan blogi on ehkä hyvä esimerkki tällaisen Angstin valtaan joutumisesta, vai mitä mieltä olette?

Mulveyn provokatiiviset kirjoitukset sopivista naiskuvista nousivat mieleeni myös istuessani R&A -festarien Just Walking -elokuvan (eli myös Espoo Cinéssä esitetty: ”Solo Quiero Caminar”) näytöksessä. Miten röyhkeästi elokuvassa esitetään naisia miesten puuhissa! Ja miten miellyttävä sitä oli seurata! Kyllähän lukemattomat nykyelokuvat perustuvat, joskus surullisenkin pitkälti, sukupuoliroolien sekoittamiseen, mutta jotenkin tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin ohjaaja oikein ilkikurisesti kokeilisi kepillä (mieskatsojien) jäätä. Tarjottiinko siinä ihan oikeasti uusia mahdollisia naisasemia, vai tuliko mielihyvä fantasian kautta? Ja mistä se tunne oikein tuli? Kokonaiskuvasta vai yksityiskohdasta, kuten siitä kun machoin nainen soitti rankan duunikeikan jälkeen itselleen hotellihuoneeseen maksullista seksiä, jonka kuittasi välittömästi orgasmi(e)n jälkeen toteamalla rahojen löytyvän pöydältä? Vai siitä, että elokuva melkein loppuu romanttisen onnellisesti, muttei lopukaan? Vai oliko se se kun nämä lainsuojattomat nais-Robin-Hoodit olivat niin cooleja ja vaitonaisia työskennellessään? Siis ihan niin kuin elokuvien miehet.

Taisi olla mies ohjaajakin - onneksi niistä on nykyään moneksi. (Satun tietämään, että isänikin piti elokuvasta, mikä tässä valossa on tietysti erityisen hauskaa.)

Mielenkiintoinen keskustelunpätkä tuli tässä taannoin käytyä naisten kesken: puhuimme näistä ”kielletyn” aktiivisista naiskuvista, em. elokuvan espanjattarista sekä mm. Tarantinon elokuvien trademark-kovista mimmeistä. Ja mitä selvisikään: muutamat naiset kertoivat ärsyyntyvänsä tämän tyyppisistä sankarittarista - sillä ne ovat niin epärealistisia!

Mietin sitten jälkikäteen, että ei kai asiat ole vieläkin niin ikävästi että antoisan ja voimia antavan samastumisen sijaan naiskatsojat joutuvat kiusaantumaan katsoessaan naisia elokuvan toimijarooleissa. Että tällaiset naiskuvat tuntuvat ”epärealistisilta”!

Eivätköhän mainitussa Just Walkingissa, puhumattakaan Tarantinosta, mieshahmot ole vähintäänkin yhtä epärealistisia. (Oletteko esimerkiksi jo nähneet Inglourious Basterdsin? Koko sinänsä ihan viihdyttävä elokuvahan perustuu stereotypioihin.) Muttei naiskatsoja mieshahmojen todenmukaisuusarvoistaan osaa ahdistua, no sir.

Antakaa meille mielenrauha samastua vahvoihin naisiin! Onneksi minua on kai siunattu tarpeeksi vahvoilla naisesikuvilla tosielämässä, sillä muistan kyllä vieläkin sen puhtaan voiman tunteen ja adrenaliinisyöksyn jonka vallassa pyöräilin kotiin Tarantinon Death Proof -elokuvasta (ylempi kuva). Hyvin ei maa silti makaa niin kauan kun samanlainen kuvasto saa useamman korkeasti koulutetun, tiedostavan nuoren naisen ahdistumaan. Sorron yöstä, siskot, sorron yöstä!

P.S. Satun tässä kirjoitellessani kuuntelemaan The Gossipin Music for men -albumia. Sen vuoksi täytyy tähän loppuun vielä tehdä virtuaalista kunniaa lempparirokkarilleni, ko. kokoonpanon laulaja Beth Dittolle, joka ei todellakaan edusta hegemonisen käsityksen mukaista ”sopivaa” naiskuvaa. Varsin tukeva, tietääkseni homoseksuaalinen Ditto näytti koko sopivan naiskuvan ajatukselle ja cover girl -perinteille keskaria poseeraamalla alasti Love- ja NME-lehtien kannessa. Ditto vie poliittista korrektiutta dynaamisesti uudelle aikakaudelle, kohti tuloksellisempaa keskustelua syyttämällä laihuusihanteista yliampuvasti muotialalla toimivia homomiehiä. In your face...everybody?

My kind of Turku, and it's in English!

Arjen kiinnityttyä syksyn myötä niin tiiviisti tänne Helsinkiin, ajattelin jatkaa blogissa nostalgiaosastolla ja fiilistellä vielä yhtä Itämeren satamakaupunkia. Ja koska tarkoituksenani on tehdä tästä blogista kaksikielinen, olkoon tämä ensimmäinen tekstini jonka kirjoitankin englanniksi. Sanoista sanoihin:

Hello and welcome to my blog Inspiration Information, English-speaking friends and strangers! As I noted above, my idea has been to publish this blog in both Finnish and English, depending on the topic and my activity levels on time of writing. In the earlier note (Note? Or? I am very insecure in my English blogger vocabulary, I notice) I already had an "international" topic, if you will, as I was sharing my nostalgy for the Tallinn Museum of Modern Art KUMU. Unfortunately times of day were such that I couldn't deliver in English (not sure I should have said anything in Finnish either...).

Now I'm back, all energetic and with a new, borderline international topic, the same amount of nostalgy and another Baltic Sea Port destination: the city of Turku!

Rather than an expert's report, this note will be a little travel diary in retrospect, of my most recent trip to our previous capital (until 1812) - now, thanks to the new highway (Cheers Mr. Kanerva!), only 1,5 hrs from Helsinki!

In August, I was recovering from an action-packed and tad stressful week around a certain beaaauuutiful wedding. Narrowing my social contacts to my most closest ones I was driving around Western Finland and its archipelago. After a few nights we wound up in Turku (with a really cheap hotel room from City Börs!), our old friend.

I need to rewind here a little, because it is absolutely necessary that all the fine people and congenial readers who are taking their time to read my blog know about the adorable place we stayed in before Turku: Faffas B&B on Korppoo island, two big bridges and two car ferry rides from the mainland. If you're looking for a weekend getaway or a stop during summer cruising, I suggest you take a room OR a shed (see picture) here. Their sauna is awesome and I'm pretty sure the BBQ shed and sunflower field work pretty well until late autumn. 

 Faffas, our cute little aitta

You can try and connect Faffas to a larger Saariston rengastie (the archipelago route) plan. We had bad luck because the ferry from Nauvo, via the infamous Seili island to Rymättylä, could not take its route that day due to "technical difficulties." So we had to proceed by land to

Turku. Here follows a list of what I've found fun, recommendable and/or inspiring in the city:

- Best things first: Club Dynamo has a good thing going on almost every night I guess, with various live acts and theme clubs (such as the C-Cassette Club! I was once in a C-Cassette Party...). As it happened, Dynamo's Levyraati, returned from summer break on the Thursday we were there. Which was (super) nice. The deal is: one Thursday each month, club clientele brings CDs, MP3s (and vinyls I think?), really good and really crappy, out of which the dj picks at least 10 songs which are then played and rated one by one by a 5-member panel, interviewed by the Dynamo host. I don't know about regular members, but on this August Thursday the panel was formed with dj Jori Hulkkonen, singer-songwriter Samae Koskinen, this producer man of Ilmiö-festari, and two ladies whose names we missed.

Levyraati @ Dynamo

Music played included some sketchy 80s Finnish Rap, the new Phoenix single, something heavy, the Finnish fresh-and-hot Vuk, and one nice curiosity from Kid Hytönen. The winner of them all was a recent, really pleasant acquaintance who seduced all of Dynamo: gorgeous Bill Callahan got the highest score from almost everyone, including majority of the audience (who also get to vote - fun!). Listen to him and weep - you cannot NOT click this link. Seriously. His album Sometimes I Wish We Were An Eagle, to me, is one of my most welcome new iPod inhabitants. 

The next Dynamo Levyraati will be held on Oct 7th. With panel members such as Kauko Röyhkä! Makes me wanna just go and forget all my duties (oh yeah)...

- Before Dynamo, we (and half of the crowd who went to Dynamo later) were in Bar Kuka, the name inspired I think by The Who although it wasn't manifested in their atmosphere or decor, except for the one lamp with the band's logo in it. We sat on the tiny terrace (in Turku the terraces stay open for longer, too!) before hearing adorable singing from inside. This girl called Vilja (in the distance in the picture) was singing old jazz classics and pop, accompanied by an acoustic guitar played, apparently, by a guy called Partamies. I know nothing more of Vilja, but she really touched me!

- After Dynamo, a local "friend" took us (once again) to Klubi, where we got to hear the last songs of a Swedish trucker rock (?) band, name of which I've forgotten. Klubi is a totally okay place to be in; there's three different floors, out of which the downstairs bar called Kolo is most to my liking (mind your step though).

- Our culinary Turku experiences this time 'round included Panini, which has never let us down (pizzas, salads and the beef panini, pictured, all nam nam. And the desserts too!). The biggest kebab roll I've ever seen, not mention tried to down, was purchased from the joint opposite Hotel Hamburger Börs.

What else, Turku? 

* Visit the medieval Turku Castle. 

* Check out brand new architecture (plus the news and your e-mails) in the City library, just off the market square. Very cozy & lively!

* Browse the myriad local designers' shops and boutiques - I love everything I've seen from KUI design, for instance.

* Into Arts? There is the impressive up-on-the-hill building of Turku Art Museum, which despite it's relatively small size had many memorable and interesting works when I last visited. Also, it doesn't leave you exhausted. Might have energy left for Aboa Vetus & Ars Nova, too. Oh yes and the Wäinö Aaltonen museum.

*Act local and spend endless evenings drinking beer in the river boats along the Aura river. At least that's my impression. The name "Donna" tends to come up a lot.

*If it happens to be the first weekend of July, go to Ruisrock. If it's late July, maybe Turku Modern?

Okay, it's starting to seem like this is another blog text that I can't bring myself to finish. So I'll gather up some indifference and just do it.

One P.S. is allowed: I'm pretty sure loads and loads of other things are bubbling under the surface, as Turku will be a European Capital of Culture in 2011. Looking forward to it!

Nopeaa nostalgiaa (vai ostalgiaa?)

Tänään oli niin kaunis ja kuulas ja auringonlaskun hetkillä jotenkin niin toiveikas syyspäivä, että lukuhommat vaihtuivat monta kertaa haaveiluksi ja muisteluksi.

Muistelin muun muassa lämmöllä suunnilleen tasan vuosi sitten perheen kesken tehtyä Suomenlahden ylitystä, ja ensi vierailuani Tallinnan modernin taiteen museoon KUMUun. Blogikirjoittajan elämään totuttelun nimissä päätin välittömästi laittaa aiheesta pienen maininnan myös tänne.

KUMU on nimittäin erityisen kiva museovierailukohde. Voit kävellä keskustasta tai tulla raitiovaunulla hieman lähemmäs, mutta joka tapauksessa ehdottomana suosituksenani on kävely Kadriorgin puiston läpi. Syyskuun ruska-aika toimii hyvin, puisto lienee romanttinen myös lumisena talvipäivänä, ja niin varmasti myös kahtena muuna vuodenaikana. Itse asiassa pelkkä puistokin sopii nähtävyydeksi, jos kaipaat päiväristeilyltäsi Tallinnalle vanhankaupungin ja Merekeskuksen lisäksi jotain toista, ajattomampaa puolta. Pietari Suurikin on siellä 1700-luvulla käyskennellyt; hän rakennutti puistoon aikoinaan linnan kesäasunnoksi, nimesi sen ja ympäröivän puistoalueen Katariina-vaimonsa mukaan. Puistoa museoineen ja linnoineen kunnostetaan entistä ehommaksi vuotta 2018 varten, jolloin se täyttää juhlavat 300 vuotta.

Puiston itäpäätyyn vuonna 2006 avattu Pekka Vapaavuoren suunnittelema museorakennus on hieman kuin ulkoavaruudesta laskettu kolossi, erityisesti amfiteatteripiha on kai monien mielestä hieno mutta minusta aika vieraannuttava. Sisätiloissaan museo muistuttaa yllättävän paljon monia muita uusia modernin taiteen museoita (Kiasma, MACBA, yms.). Tärkeintä on kuitenkin huoneiden sisältö.

Vuoden 2009 vaihtuvat näyttelyt pitävät sisällään mm. pop-taidetta sekä Malmön taidemuseosta saapuvan Pohjoismaisen taiteen vierailunäyttelyn. Vaikkei muistaisikaan etukäteen tarkistaa, kiinnostavatko vierailuajankohdan vaihtuvat näyttelyt, niin erityisen antoisa on minusta ollut molemmilla vierailukerroillani nimenomaan museon pysyvä kokoelma, johon on kerätty virolaista taidetta 1700-luvulta 1990-luvulle (tai oliskos nykyään jo ihan 2000-lukuakin?) asti. Sadan vuoden takainen maalaustaide tuo mieleen aika ihmeellisen selvästi muutamia suomalaisen kansallis-romanttisen kulta-ajan tekijää, näin käy etenkin kun saavutaan huoneisiin joissa on esillä Kalevipoeg-kansallisrunon kuvituksia.Toisen maailmansodan jälkeinen taide taas on mielenkiintoista melko suorassa poliittisuudessaan - puolesta ja vastaan.

Ettei teksti taas venyisi loputtoman pitkäksi, niin todettakoon lopuista teoksista ainoastaan että erityisen paljon minua miellytti Villu Jaanisoon tilaustyönä tekemä puhuvien historiallisten päiden installaatio (nimi on unohtunut), joka toivottavasti on esillä pitkään (kuva alla). Mikäli menette KUMUun (ja menkää!) niin älkää lähtekö näkemättä tätä.

Virolainen V. Jaanisoo on muuten aloittanut vähän aikaa sitten Kuvataideakatemiassa kuvanveiston professorina, ja hänen virkaanastujaisnäyttelyään ripustetaan varmaankin paraikaa Kaiku-galleriaan (Kaikukatu 4, sisäpiha, Helsingin Sörnäinen). Näyttely on esillä 24.9.-11.10., ja on epäilemättä näkemisen arvoinen. Suosittelen vierailua, ja sen yhteydessä ehkä lounasta Kuvataideakatemian Kasvisbaarissa, joka tarjoaa joka päivä edullista kasvis-/vegaani-luomu-lähiruokaa, opiskelijakortin omaaville edullistakin edullisempaan opiskelijahintaan. Nam!

Ja siis tallinnanmatkalaiset - muistakaa KUMU ja miettikää sukukansasiteitä.

Älä unohda anarkiaa!

Hei hei hei hei hei, älkää sitten vaan antako tämän syyskuun keskivälin viikon lipua ohitse käymättä yhdessäkään R&A-elokuvassa! Vaikka leffafestareille pääsee Helsingin seudulla nykyään ilahduttavan monta kertaa vuodessa, niin näillä on ainakin minulle pisimmät juuret. Vaikka hommia olisi 30 tunniksi vuorokaudessa, niin piti se sarjakortti tälläkin kertaa ottaa.

Aloitin maratonin tänään espanjalais-meksikolaisella Solo quiero caminar -pätkällä (käännetty festareille Just Walkingiksi). Koviksikeitetyt, ihanat latinat painaa siinä duunia asenteella, ja Diego Luna on aika symppis leuakkaaseen pääpiruun verrattuna.

Listalla vielä ainakin: ensimmäinen bollywood-kokemukseni Jodhaa Akbarin parissa, uruguaylainen Gigante, Vincent Casselin tähdittämä Mesrine -tupla, ja hieman brasilialaista fiilistelyä Antonian kanssa. Niin ja Ricky, The Girlfriend Experience ja ehkä Mermaid... Näistä siis ehkä muutama sana viikon päästä.

Täältä saa skannailla tarjontaa, ja ostaa lippuja kans!

Inspiraatioksi: R&A 2009 traileri

Mielenmaisemaa muutamille aisteille

 

Suomalainen mielenmaisema. Mietin vaan, että siitä mieli- ja kielikuvastahan Kristian Smeds vissiin lähti luomaan Mental Finlandiaan, vai lähtiköhän vai mitä mahtoi mies mietiskellä? Nopea guuglaus säästää enemmältä pohdinnalta, ja jos perimmäiset kysymykset ja niiden vastaukset aiheesta kiinnostavat, saatat löytää vastauksia esimerkiksi tästä Teatteri-lehden haastattelusta.

No, Smedsin edesottamusten parissa nyt kuitenkin työskentelee näinä päivinä todennäköisesti jo sen verran monta aivolohkoparia, että säästelen omiani muuhun käyttöön ja keskityn näkemääni. Koitan myös kirjoittaa lyhyesti, todettuani etten itsekään ehkä jaksaisi lukea kahta ensimmäistä blogipostaustani.

Brysseliä helmikuussa kohautellut näytelmä Mental Finland saapui siis vihdoin Suomeen fyysisestikin. Ainutlaatuisen aktiivisen isoäitini ansiosta meillä oli liput Helsingin ensi-iltaan jo noihin aikoihin. Kun produktio vihdoin tänne tupsahti, niin se tuntui tulleen salaa ja vaivihkaa - näinä yhteisen Euroopan aikoina kun arvostelut tehtiin jo belgialaisten kriitikoiden seassa alkuvuodesta, ja telkkaristakin tuli keväällä useampi show show'hun liittyen. Tämä perussuomalainen suuremmitta kohuitta kotiutuminen sopi minulle yleisönä paremmin kuin hyvin, mediakohu altistaa helposti ylikypsymiselle jo ennen itse kokemusta.

Ensi-ilta alkoi teknisten ongelmien takia noin vartin myöhässä. Nostolaitteita ei saatu korjattua, ja tervetulosanat ylimääräisiä konjakkeja nauttineelle, Syksyn Näytelmää kirkkain silmin odottavalle yleisölle lausui selvästi hieman harmistunut Smeds. Varmasti jotain hienoa extra-symboliikkaa jäi meiltä kokematta, mutten kyllä osannut mitään ylimääräistä kaivata. Kauko-ohjattavat helikopterit ja leikkitankit kun kuitenkin toimivat, ja näyttelijäsuorituksissakin riitti katsomista. Jos joku muu on onnistunut saamaan lipun johonkin Suomen kymmenestä esityksestä, niin kertokaapa mitä sieltä katosta tippui.

Mutta ihan muutama sana elämyksestä. Näyttelijät olivat mielestäni tasavahvoja, joskin Reinikainen-Korpela -yhteistyö toi etenkin inkkarijaksossa vähän liian vahvasti mieleen sinänsä aina tervetulleen Studio Julmahuvin (katsokaa nyt tota kuvaa). Virolaiset Eva Klemets ja Juhan Ufsak eivät jääneet tuntemattomampina yhtään aina erinomaisen H-P Björkmanin tai muiden kansansuosikkien varjoon. Viimeksimainitun arabimies oli muuten, etenkin kohtauksensa alkupuolen ajan, parasta tragikomiikkaa pitkään aikaan.

Videokuvaajien hääriminen lavalla toi koko ajan mieleen Smedsin Tuntemattoman - taitaa rakennella ihan omaa genreä - mutta oli, kuten kotimatkalla keskusteltiin, ehkä jopa perustellumman oloista tässä näytelmässä. Onko syy niin yksinkertainen kuin kuvattuun aikakauteen liittyvät mielikuvat - en tiedä.

Ja olihan se kokeellinen ja naurattihan se monta kertaa (sekä banaalilla pieruläpällä että monisyisemmällä maahanmuuttajakomiikalla), mutta kaiken kaikkiaan itse tarina oli sisällöltään vähän yllätyksetön. Loppujen lopuksi siinä vaan dramatisoitiin Kotikatsomoiden rankimmat tarinat koskettavien human interest -lehtireportaasien kanssa, ja kaikki oli sitten höystetty parilla absurdimmalla mielleyhtymällä. Ja sinänsä oikein viehättävillä, mutta välillä hieman pitkillä nykytanssiosuuksilla. Mykkä tanssiryhmä oli ehkä voimakkain yksittäinen elementti.

Pituudesta olisi muissakin kohtauksissa voinut leikata vielä, vaikka esitys olikin yksinäytöksinen, tai ainakin vailla väliaikaa. (Call me a sceptic mutta se väliajattomuuskin tuntui muuten vähän varman päälle pelaamiselta...)

Jotenkin oletan, että Smeds ryhmineen tahtoo sanoa monta suurtakin ajatusta kansakuntien tulevaisuudesta, mutta kyllä Mental Finland minulle jäi lähinnä viihdyttäväksi show'ksi joka ei herättänyt uusia ajatuksia, mutta antoi toki vanhoille ajatuksille ja pohdinnoille uusia ulkoasuja. Onhan rimakin kyllä oman tekstin kanssa aika korkealla, kun edellisen kerran samalla lavalla on ohjannut Väinö Linnan mestariteosta.

Sitä on kyllä hieman vaikea ymmärtää, että ne siellä Brysselissä oli niin hämillään tahi kauhuissaan. Vai onko teatteri siellä ihan oikeasti niin lapsenkengissä? En usko. Uskon, että siellä oli helmikuussa virkamiesten ja -naisten keskuudessa in käydä katsomassa this Mental Finland piece, vaikkei teatteria olisi muuten juuri harrastanutkaan. Saattaahan se blockbuster-leffojen vuokraajaa tai pelkkien klassikkojen lukijaa hieman hätkähdyttää. Korjatkaa jos olen väärässä, tarkoitukseni on kyllä välttää ylenkatsetta noin yleisesti.

Täytynee mennä lukemaan niitä helmikuisia arvioita, ja tsekata onko kukaan ollut samaa mieltä. Ehdottamasti suosittelen siis kuitenkin näytelmän näkemistä. Tänään perjantaina näyttäisi siltä, että torstaille saisi vielä lippuja muiden näytösten pysyessä loppuunmyytyinä. Peruutuspaikkoja voi kysellä Kansallisteatterin lipputoimistosta.

Toivottavasti joku ehtii vielä katsomoon ja tahtoo vaihtaa lisää ajatuksia. Produktiolla on muuten myös oma blogi, jos jotakuta kiinnostaa.

"What  the  f u c k  was that?!"

P.S. Olisi pitänyt lukea tämäkin näytelmä ensin tekstinä (vrt. Kuningatar K -kokemukseni edellisessä tekstissä), jälkikäteen yritys on turha kun mieli on jo muistikuvilla väritetty.

P.P.S. Tästähän tuli taas ylipitkä kirjoitus. Mutta saa sitä omassa blogissaan jaaritella! Please bare with me (i.e. one of my brother's favorite puns).

Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)

Inspiration! Information! Oh là là!

Vau. Pitkään harkittu blogin aloittaminen ei tarkoittanutkaan siirtymistä sanoista tekoihin, vaan päinvastoin. Kaksi pitkänpuoleista alkuyötä, yksi kuntosalikäynti sekä viimeiset kaksi opiskelulle tarkoitettua tuntia oikealta tuntuvan nimen keksimiseen kului. Käytännönläheisenä ihmisenä minun oli pakko löytää nimi joka toimisi mahdollisimman monella kielellä ja kattaisi varmasti kaikki tulevat kirjoitukset.

Olen nimeen nyt aika tyytyväinen (joskin, Taiskaa lainaten, on uusi päivä huominen). Oli lähellä, ettei blogista tullut ”TV Off”, ”Oh là là!” tai ”Aplodeja/Applause”, mutta niistä olisi kyllä lopulta tullut helposti väärät vibat. Vai mitä? Kyllä.

Inspiration Information on (mm. Shuggie Otisin biisi, sekä) tästedes erään ihmisen valikoituja muistiinpanoja. Netissä ajatusten ja tuntemusten julkaiseminen rajattoman potentiaalisen lukijakunnan nähtäville kai kaihertaa edelleen meistä monien käsitystä yksityisen ja julkisen rajapinnasta, kun kaikkia mahdollisia reaktioita ja seurauksia on vaikea ennakoida - edes omiaan. Leikkiin ryhtyvän pitäisi puhella itsensä kanssa puhki kysymys omien esiintymishalujen tasosta, tarpeista ja ilmenemismuodoista. Oma huomionkipeyteni on luullakseni korkeintaan keskitasoa, ja pääsyy bloggaamiseeni on halu kirjoittaa ja antaa kehuja niitä ansaitseville. Vaan ei kai kukaan blogissa, facebookissa tai muussa sosiaalisessa mediassa esiintyvä voi totaalikieltäytyä exhibitionistin leimasta.

Merkinnät tässä blogissa tuskin kauheasti kohahduttavat saati antavat aihetta hakkerointiin tai keltaisen lehdistön skuuppeihin. Ne seurailevat kirjoittajansa kokemuksia asioista ja hetkistä jotka helpoimmin kai niputettaisiin kulttuurin alakategorioissa tapahtuviksi elämyksiksi. Kulttuuri-sana on kyllä aika altis inflaatiolle; pelkästään sen etymologiaa (lat. colere → cultura, eng. cultivate, suom. viljellä maata, jne. jne. jne.) on kirjattu niin lukemattomiin teksteihin ja pohdiskeluihin, että heti haukotuttaa. Teenkin tässä, ihan ex tempore, itselleni haasteen olla käyttämättä sanaa jatkossa. Lipsahduksista saa huomauttaa, mutta toisaalta mikäli sanan käyttäminen nyt olisi ehdottoman tarkoituksenmukaista niin ei aleta saivarrella. Se on jo paljon ärsyttävämpää.

Aikaa ei sitten ole kovin moninkertaiselle oikoluvulle, ja pidätän itselläni oikeuden olla myöhemmin eri mieltä kaikesta.

Tästedes siis mahdollisimman lyhyin väliajoin tiedossa: kriitikon perustelupaineista vapaata innokkaan harrastajan kokemusperäistä kirjoittelua teatterista, kirjallisuudesta, festareista, levyistä, aatteista, keikoista, leivästä ja sirkus- sun muista kansanhuveista. Jalona tarkoituksenani on - hello - inspiroida ja informoida. Koitan jaarittelun lomassa antaa tarjonnan mukaan taustatietoja ja hyviä ideoita, sekä rohkaisevia lauseita, suosituksia, välillä myös varmaan varoituksia. Nöyränä haaveenani olisi myös aloittaa jonkinlaisia vapaita keskusteluja, jotka saattavat ja saavat inspiroida, informoida, referoida, provosoida...no niin, ja hienot sanat alkoivat kuulostaa portugalilta!

Olkaa hyvät ja kivat ja olkaa aktiivisia, reagoikaa, esittäkää eriäviä mielipiteitä ja kertokaa, mitä muuta kannattaa kokeilla. Kohderyhmään kuulutte kaikki te, joilla edes joskus on kalenterissa tyhjä kohta, joka huutaa täyttämistä. Koitan resurssien mukaan kirjoittaa kansainvälisistä ilmiöistä välillä myös englanniksi.

Pitemmittä puheitta (uh-oh, tästähän tuli jo aika pitkä): Tervetuloa mukaan, miten m u k a v a a että olette päässeet paikalle! Luulenpa, että ainakin yksi ensimmäisistä blogiteksteistäni käsittelee ihmeellisen ihmisen, surullisen hahmon ritarin, Kuningatar Kristiinan inspiroimia tekstejä ja tekoja - niitä ei olekaan aivan vähän. Myös Mental Finland on tällä viikolla kalenterissa, katsotaan tuleeko siitä sanomista. Sanoista sanoihin, palaan pian!

P.S. Miten ihmeessä tähän saisi liitettyä useampia kuvia vierekkäin, vaikka sarjakuvaksi? Vinkin lähettäneille 100% vastaus.