Into Pieces

Street art is reeeeally slowly becoming more and more kosher in Finland. A few legal graffiti fences have been put up, first in the "big" cities and consequently in the neighbouring communities (e.g. Kirkkonummi!).

Sure enough the Stop Töhryille -campaign was an epic waste of money that should have been spent on health care, schools, for the benefit of the elderly (the list goes on) - but we could hope stupidities of that scale are in the past now. Couldn't we?

It sure was a pleasure watching these pieces come to existence in Kalasatama last Saturday.

 EGS

EGS detail

TRAMA

Both pieces, plus countless more, witnessed on the chilly end-of-the-summer Saturday August 28th 2010.

Lumeen viritetty nuora

"Maailman ensimmäinen pelkästään nuorallatanssia sisältävä nykysirkusesitys." Hmm. Tylsää? Siltä se jostain syystä omaan korvaan kalskahti - mutta sain korjata katsantoani.

Les Colporteurs -ryhmän Le fil sous la neige on ajaton show. Ja aika perinteinen, dramatiikassaankin, niin kuin myös saksofoni- ja urkuvetoisessa house band -musiikissaan. Kaikki toimi yhteen, ja lumosi helposti yli tunniksi. Ensi-iltayleisö oli vapautunut ja antoi paljon spontaaneja aplodeja, katsomossa oli helppo olla.

Sinun jälkeesi, Max -kirjan tunnelma tuli mieleen monta kertaa. Ihmisvartalon rajoista ja rajallisuudestahan esitys kertookin... Teema jäi mielen perukoille, oman vartaloni on tällä hetkellä  niin romukunnossa ja vajaakäytössä että nuorallatanssijoiden liikkuminen synnytti puhtaita kateuden tunteita, ohjaajan kuntoutuksen mahdollistama liikkuminen taas aitoa nöyryyttä. (Yksi nopeimmin katoavista luonnonvaroistamme.)

Vielä reilun viikon verran aikaa irrottautua ajasta, nöyrtyä ja lumoutua Suvilahden keskellä vaatimattomana tönöttävän teltan hämärissä.

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.

Ei jaksais!

Flow ja hipsterit. Joka vuosi samat natinat ja halpa hipster-ylenkatse. Älkää edes sanoko sitä sanaa enää. Ne on hyvät festarit, jonne jengi tulee, kuten Tuomas Kallio totesi, tapahtuman elämyksellisyyden vuoksi. Monet esiintyjätkin on iloisia yllätyksiä. Get over it.

Tervetuloa Flow 2011!

Lukupäiväkirjaa: erilaisia "Kevään heräämisiä"

Vanhuuden tuntoihin, vereslihaisten ja puoliksi piilotettujen muistojen verestämiseen, nuoruuteen likeisesti liittyvän herkkyyden tavoittelemiseen voin nyt suositella kolmeakin romaania. Luin nämä kasvutarinat toinen toisensa perään lähes sattumalta; niiden yhteiset teemat tulivat yllätyksenä.

Ian McEwan on aina hyvä. Sementtipuutarha (Cement Garden, 1978) oli esikoisromaaniksi järkyttävän hyvä. Ja hyvinkin järkyttävä. Kahteen muuhun romaaniin sen yhdisti ensi sivuista keskeinen teema: esiteinin elämään kuuluvat ilmiöt ja tunteet. Kuvaus tulee niin iholle, että omat yksityisimmät ja oudoimmat muistot pyrkivät ylös historiasta jonne luonto oli ne painanut. Tämä siitäkin huolimatta että tarina avautuu 15-vuotiaan, vain alkeellisimpaan itsetutkiskeluun kykenevän pojan näkökulmasta. Tämän siskot, kuten kai muutkin naiset (sanon "kai" syystä, jonka ymmärtävät vain kirjan lukeneet) ovat tälle mystisiä organismeja, joiden teoilla ei tunnu olevan loogisia vaikuttimia. Koko puistelevan tarinan ajan lukijan on tulkittava pojan kerrontaa, josta puuttuu kaikki analyyttisyys. Siitäkö tarinan sosiopaattinen sivumaku tulikin?

Nuori mies Bernhard Schlinkin Lukija-romaanissa kertoo tarinansa keski-ikäisen miehen jälkiviisaudella, ja on siksi analyyttisempi. Jotain yhteistä hänellä on silti McEwanin 15-vuotiaan kanssa, ajattelin. Yhteistä on ainakin se, etten ymmärtänyt kumpaakaan - siksikö että elin oman nuoruuteni tyttönä ja ajattelin ja tunsin sellaiselle nuoruudelle tyypillisempiä tunteita? Jotain tuttuutta silti nousi molemmista romaaneista, nimen omaan jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa, kenties mahdotonta. Nuoruuteen se liittyi. Tekisi mieleni tulkita sen liittyneen myös johonkin tuttuun sattumanvaraisuuteen, mutta asiaa ajateltuani tunnistan tuttuuden kiinnittyvän sittenkin McEwaniin ja vanhoihin lukukokemuksiini hänen tuotannostaan, ei niinkään omaan henkilökohtaiseen nuoruuteeni. (TJEU: McEwanin hieno pienoisromaani Rannalla.)

Lukijasta vielä - en ollut kovin vaikuttunut. Voi olla, että juuri lopetettu Sementtipuutarha oli vain liian hyvä.

Sitten alkoivatkin poikuusvuosien edesottamukset riittää. Tartuin Siri Hustvedtin Lumoukseen. Ja sanon nyt heti, että Kaikki mitä rakastin ei ollut mielestäni ihan niin nerokas kuin monesta lähteestä olisi saanut ymmärtää. Amerikkalaisen elegian luin alkukielellä ja sen hienoviresyys saattoi näin ollen kärsiä. Jos Kaikki mitä rakastin sai pettymään ja Amerikkalaista elegiaa lukiessani tunsin etten vain kuulu kohderyhmään (liian nuori), niin Lumouksen luin juuri oikeaan aikaan, oikeisiin vaatimuksiin. Se viihdytti, kiihdytti, mietitytti ja sai kaipaamaan 20-vuotiasta minua.

Vielä nuorempaa itseäni sain tavoitella kun paremman tv-viihteen puutteessa katsoin digiboksilta Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä. Minusta se oli hyvä! Okei, välillä kiusaannuttava, mutta silti hyvä! En ole lukenut vielä Kuukausiliitteen juttua vanhoillislestadiolaisista, joten en sano tällä erää enempää.

Sementtipuutarhasta on tehty elokuvakin. Muun muassa Charlotte Gainsbourgin tähdittämä. En ehkä siltikään voi katsoa sitä. Mutta näiden kolmen yhtä erikoisen bildungsromanin lukeminen peräkkäin oli hauska sattuma, jonka tietoista jäljittelyä voin siis tosiaan suositella. Tietysti, jos vaikkapa niinkin hyvä kirja kuin Sieppari ruispellossa on edelleen lukematta, kannattaa jatkaa suoraan siitä. Aikuistumisromaanit olisivatkin hyvä teema vaikka kokonaiselle kirjakesälle. Tai -syksylle?

Nyt ei oikeastaan ole aikaa kirjoitella enempää - eksyin äsken Rikhardinkadun kirjaston suomen- ja englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllyjen väliin ja toin yöpöydälle seuraaavat aarteet: Don De Lillon Putoava mies, Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (ajattelin lukea ensin sen, sitten vasta hehkutellun Kauimpana kuolemasta), Ann Patchettin Bel Canto ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Ja mamu-ystävälle Sofi Oksasta englanniksi, Purge. Tauko teinivuosiin, siis.

It's official: en tarvitse enää telkkaria. Vähään aikaan.

P. S. Luin myös Leena Landerin uuden teoksen Liekin lapset. Olin ihmeissäni: kirja oli minusta niin puinen! Harmi, kun aihe ja kuvattu aika ovat niin tärkeitä ja täynnä kertomattomia tarinoita. Parnasson mukaan kirja on ihan ansiokas. Puulta maistuu, siitä huolimatta. Sitten luin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon. En voi väittää että maku olisi ollut sama...