Joululeffojen Top 5 tänään

1. Love, Actually (Iso-Britannia, 2003)

2. Home Alone 1 & 2 (Yhdysvallat, 1990 & 1992)

3. Un Conte de Noël (Ranska, 2008)

4. Kolme viisasta miestä (Suomi, 2008)

5. Rare Exports Inc. (Suomi, 2003, alla)

Kaunokirjallisuus, jota kannattaa odottaa

Seuraa muutama sekalainen huomio ja todistus englanninkielisen kirjallisuuden maailmasta, inspiraationa eiliset viimeiset sivut ja uusimman TIME-lehden Books-osio, sekä eräs eilen jaettu kirjallisuuspalkinto. Lyhyesti siis, eilinen.

Luin eilen loppuun Jonathan Franzenin uusimman romaanin Freedom. Se ilmestyi kirjailijan kotimaassa Yhdysvalloissa vuosi sitten, jolloin toin uunituoreen painoksen ystävän pyynnöstä mukanani Union Squaren Barnes&Noble-kirjakaupasta. Luin itse ensin Franzenin aiemman kirjan, The Corrections (2001), ja nyt sitten tämän uuden järkäleen, jota odotettiin edellisen romaanin julkaisemisen jälkeen peräti yhdeksän vuotta. 

Olin yllättynyt, miten isosti kirjailija joka kuvasi ihmiskuntaa niin karsastaen ja pessimistisenä vuonna 2001 oli leppynyt yhdeksässä vuodessa. Voin hyvin kuvitella, että lasien vaihtaminen aiheutti monille uutta romaania odottaneille pettymyksen, mutta omasta mielestäni kirjan sanoma menee perille yhtä hyvin sopuisammankin maailmankatsomuksen saattelemana - kunhan ongelmat tunnistetaan ja niitä käsitellään, ja juuri tätä on suuri osa Freedomin 600 sivusta. Romaanissa viitataan usein Sotaan ja rauhaan; esikuvana se on selviö. Romaanissa vuorottelevat ihmissuhteiden ja perhedynamiikan kiemuroille omistetut osuudet ja  yhteiskunnallisten teemojen pallottelut. Käsitellyksi tulevat ajankohtaiset aiheet Israelin tukemisesta ekosysteemien haurauteen, ja etenkin valta, joka suuryrityksillä on yli koko amerikkalaisen, edelläkävijyyttään yhä epätoivoisemmassa tilanteessa puolustavan systeemin (think Occupy Wall Street).

Tänä samana vuonna jona itse tein tuttavuuteni Franzenin kanssa tehtiin Siltalalla hyviä kustannuspäätöksiä: molemmat romaanit ovat nyt saatavilla myös suomennoksina, Freedom aivan uunituoreena, kuten ehkä Hesaristakin toissa viikolla huomasitte (jostain syystä arvostelua ei löydy nettihesarista, eli en voi sitä tähän linkittää). The Correctionsia kannattaa etsiä nimellä Muutoksia. (Äiti tykkäsi ainakin, ja olen koettanut tuputtaa nyt muillekin jotta saisin keskustelukavereita.)

Johtui luullakseni muun muasssa Freedomin koukuttavasta rakenteesta, sen päähenkilöiden inhimillisyydestä joka oli täydellinen yhdistelmä erehtyväisyyttä ja (tosielämään kuitenkin, kuten todettu, ehkä hieman liian usein onnistunutta) oikeiden ratkaisujen lopulta-tekemistä, taustalla piilevästä Sota ja rauha -allegoriasta sekä Franzenin miellyttävästä kielenkäytöstä, että ikävöin kirjaa jo eilen illalla, kun viimeisen sivun lukemisesta oli kulunut vain kaksi tuntia.

Mihin siis tarttua seuraavaksi? Vaihtoehtoja on onneksi useita. Vaikka Booker-voittaja-hankkeeni ei olekaan varsinaisesti menestynyt (White Tiger on vieläkin kesken, enkä todellakaan ole päässyt lähellekää Rushdieta), on syytä mainita, että tämän vuoden voittaja valittiin eilen illalla. Julian Barnesin The Sense of an Ending kuulostaa kieltämättä peribrittiläiseltä, mutta 150 sivua tekstiä neljästi ehdolla olleelta kirjailijalta kiinnostaa. 

Lisää peribrittiläisyyttä, odotettua sellaista, tarjoilee epäilemättä Alan Hollinghurstin odotettu uusi teos The Stranger's Child. En ole ehtinyt etsiä muita kritiikkejä kuin TIME-lehden Lev Grossmanin näkemyksen (hän mukailee Katherine Mansfieldin tuomiota E. M. Forsterin kirjallisuutta: "perhaps slightly lacking in tea"), mutta Hollingurstin edellinen romaani, Booker-voittaja The Line of Beauty (2004) vakuutti minut aikanaan niin täysin, etten voi olla tämänkään kirjan suhteen etukäteen kovin skeptinen.

Ja ikään kuin kyseessä olisi laajempikin teema, haluan mainita vielä kolmannen kirjan jota yleisö on saanut odottaa niin pitkään että moni lienee luopunut toivosta: Jeffrey Eugenideen kolmas romaani on vihdoin valmis!  The Marriage Plot rikkoo hiljaisuuden, jota Eugenides on piinallisesti pitänyt yllä vuodesta 2002, jolloin rakastuin Middlesexiin ja ymmärsin (mielestäni) kymmeniä uusia kirjallisuuden mahdollisuuksia. Virgin Suicidesia en ole koskaan lukenut, ainoastaan elokuvana ihmetellyt, mutta Middlesexin maalaamat henkilöhahmot pysyvät matkassani varmaan aina. Pitäisiköhän muuten sittenkin lukea se ensin uudestaan...? 

Useampia suurten odotusten aiheuttamia pettymyksiä siis riskinä tulevaisuudessa, mutta toivotaan että käy kuten Freedomin kanssa, ja iloitaan siitä että valinnanvaraa todellakin on!

P. S. Franzenista vielä: luettuani nämä kaksi tulevaa klassikkoaan, olen ehkä liiankin kiinnostunut Franzenin omista perhesuhteista; täytynee seuraavaksi etsiä käsiin kirjailijan muistelmat The Discomfort Zone vuodelta 2007. Ymmärrätte kun olette lukeneet romaanit. Itse tutustuin Franzenin ensi kerran hänen päädyttyään TIME-lehden kansikuvapojaksi viime vuoden elokuussa.

List away!

I love lists, categories, sub-categories and all other forms of being organized. Yes, I am aware that this could be interpreted as lack of creativity and a problem with thinking outside the box. I do not see the two as mutually exclusive, however, only useful in different situations. 

Personally drafted lists are unbeatable as a format for remembering things (my memory is one of a 90-year old); lists by other people are an excellent pastime.

Surely you cannot disagree after diving into TIME magazine's endless Top Tens, e.g. Top 10 Reasons Why Clueless Is Still Awesome, Top 10 Forgettable Presidents, or the annual Top 10 Everything -lists.

Time to start drafting your own Top 10 Everything 2011. I know I will.

(Picture from www.singleblackmale.org)

Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Elämänpolut

Ihana on ollut, tämä kesä 2011. Ja jatkuu vaan. Kirjoittaminen on jäänyt vähälle, kokeminen ei. Korjataan satoa syksyllä ja kuljeskellaan siihen asti näitä polkujamme auringon paahteen alla. Viereistä inspiraatiopalstaa koetan aina pikaisesti päivittää, vaikken uusia tekstejä saakaan sommitelluksi. Nyt matka vie taas mökille, tietoverkkojen ulottumattomiin. Kaupungissakin tapahtuu elokuussa jo kaikkea, ja tulevan yltäkylläisyyden ajattelu saa kehräämään: Flow, Espoo Ciné, AGK, Viapori Jazz ja Juhlaviikot, R&A, uudet taidenäyttelyt kesäripustusten jälkeen...

Kaarina Kaikkonen: Elämänpolkuja 

(Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteys, kesän ilahduttavin taideteos)

Kesä ja telkkari

Kesäaikaanhan on joidenkin melko yleisten käsitysten mukaan vähän syntistä katsoa telkkaria, tai ylipäänsä olla sisällä jos ulkona sattuu vallitsemaan säätila, jota voi väittää esim. "poikkeuksellisen kauniiksi" tai "epäsuomalaiseksi helteeksi", tms. epätotuuksia. 

Sorrun itsekin usein tähän sisätilojen syrjintään, enkä kyllä ihan oikeastikaan kaipaisi telkkaria kesämökille. Silti, kun komboa kesä ja telkkari alkaa omien muistojen kautta fiilistellä, niin onhan sitä tullut katsottua. Onnellisena, ja ikimuistoisia ohjelmia! Tarjonta ei mitenkään kesästä kärsi - jos on oikeanlainen maku. Hämärässä ja viileässä lepääminen on kesäpäivän jälkeen ihan ihanaa. 

Varhaisimmat voimakkaat muistot aiheesta liittyvät vuoteen 1990, jolloin koko päivä ja ilta leikittiin naapurin lasten kanssa rannoilla ja metsissä, kunnes puoli kahdeksalta kotiportailta kiiri huuto: "Tenavatähti alkaa"!

Kesällä kuuluu myös sekä lukea että katsoa telkkarista dekkareita. Pelottaa paljon vähemmän, kun ulkona ei ole ihan pimeää. Tämän vuoden alkukesän kuningas oli Uusi Sherlock, jonka jäätyä (liian) lyhyeksi sunnuntaisin on sittemmin saanut kuitenkin ihastella Poirot'n ja Hastingsin samantyyppistä dynamiikkaa.

Puolen tunnin kuluttua alkaa tämän tekstin varsinaisesti inspiroinut ohjelma, uudelleen filmatisointi - mistäs muusta kuin - Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Osa kaksi. Henkilöt puhuvat englantia - pelkkää englantia, eivät edes vuoroin ranskaa kuten kirjassa venäjän rinnan - ja suurin osa kirjan muustakin viisaudesta on leikattu pois, draaman nimissä kai. Näistä huolimatta on jo pelkkä juonikin mulle niin rakas että olen kyllä minisarjasta eri onnellinen. Kiitos isälle viime tiistaina annetusta vinkistä, jonka ansiosta ensimmäinen osa ei mennyt sivu suun. Mutta nyt kello onkin melkein yhdeksän. Davai!

Kansainvälisen tuotannon (2007) neljä osaa, joista tänään esitetään toinen, löytyvät jokainen viikon kerrallaan myös Areenasta. Ei korvaa kirjan lukemista, mutta ilahduttaa kesäiltana.

Uusi koti muumeille

Antikvariaatit on ihana asia vuoden ympäri, ja etenkin kesällä niihin kuuluu poiketa usein ja spontaanisti. Tänään kauppareissulla uusien perunoiden ja tillin kaveriksi kassiin sujahti kaksi  ikkunasta bongattua, iskemätöntä Muumilaakso-äänikirjaa: lähes ajankohtainen, ihanista ihanin Vaarallinen juhannus ja mainio muistelmateos Muumipapan urotyöt. 

Saisipa jo ajella kesämökille!

Muumien kohdalla mielessä on auttamatta oman fiilistelyn lisäksi tulevat lapset. Mulla ei ainakaan tule mieleen montakaan tv-ohjelmaa tai elokuvaa, jotka muistaisin lapsuudesta yhtä elävästi kuin maratonikuunnelman Sittiäinen lentää hämärässä, tai satukasetin Lintu Sininen, joita kuunneltiin sisarusten kanssa majoissa ja patjakasoissa pitkinä kesälomapäivinä. Pitääkin muuten alkaa keräillä kuunnelmiakin, onhan niissä draaman laatu ihan toinen kuin "pelkässä" ääneenluvussa.

Joka tapauksessa olen eri tyytyväinen päivän löytöihin - Muumipapan muistelot  menee cd-soittimeen heti seuraavalla automatkalla. 

Muistakaa antikvariaatit!

"Kirjava kesäinen Kiesus"

Joulun ohella juhannus on lempijuhlani. Molempien kokemiseen liittyy aina vähintään mielessä, ja usein myös käytännössä, perinteet joita molemmat merkkipäivät ovat ihanasti tulvillaan. Näin juhannuksen alla palasin taas niistä lueskelemaan.

Juhannus, joka on vanha ääntämismuoto Johannes-nimestä, eli lounaissuomalaisittain mittumaarja tai mettumaari - keskikesä - on vanhastaan ollut kukkien ja tuoreiden lehvien juhla.

Kautta maan on ollut ja on edelleen monin paikoin tapana pystyttää koivuja porraspäähän kahta puolta ulko-ovea. Länsi- ja Pohjois-Suomessa on tehty pihalle nuorista koivuista myös erityisiä lehtimajoja eli tarhoja. Eräässä vanhassa Luvialta saadussa muistiinpanossa sanotaan: "Talo kaunistetaan lehtimajoilla ja kukkaisseppeleillä, kahvi juodaan lehtimajoissa ja ollaan iloisia suven suloisuudesta, nuoret ja vanhat kiittävät Jumalaa hänen hyvyydestään."

Huoneiden lattioille on ripoteltu lehtiä, tavallisimmin lujia ja raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä, jotka saivat avaran pirtin puhtaaksi pestyn, puunvalkoisen lattian tuntumaan värikkäältä matolta, josta nousee kesän parhaan kasvukylläisyyden väkevä aromi sekoittuen lattian puhtauden ja ikkunasta tulvivan ulkoilman raikkauden henkeen.

Merkittävin juhannusaattoillan tapaus on koko Itä- ja Pohjois-Suomessa ollut kokon polttaminen. --- Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio, -aho tai -mäki, jonne kokkotarpeet tuotiin jo päiviä ennen. Karjalan kannaksella, jossa rakennettiin kirkontornimaisia kokkoja, rakennustyöt aloitettiin jo pari viikkoa aikaisemmin. Polttamisesta siellä muodostui suuri kansanjuhla lauluineen ja tansseineen. Tukiriukujen palamisesta katsottiin kylän tyttöjen naimisiinpääsymahdollisuuksia. Jos riukuja jäi puoleksi palaneina pystyyn, jäi kylään vanhojapiikoja. Savossakin yksityisen talon kokolla seurattiin napapuun kohtaloa talon tyttären kohtalona. Jos se paloi ja kaatui, häät tuli.

Juhannus oli muutenkin lemmentaikojen yö. Kokolta palatessa naimakuntoiset ja -haluiset tytöt vierittelivät itseään alastomina poikatalon ruispellossa, niin että yökaste tarttui ihoon. Siitä lempi nousi myös poikiin. --- Kun vihdoin käytiin nukkumaan, tehtiin varsin monenlaisia kokeita, jotta yöllä olisi nähnyt unissaan sen oikean. Tyynyn alle pantiin joko nelilehtinen apila, yhdeksällä heinällä sidottu kukkaseppele, Maarian kämmekkä, saunavasta ilman sidettä, virsikirja, kupariraha, tai käännettiin vasemman jalan sukka nurin.

Tulevan sulhasen haamunkin saattoi nähdä, jos keskiyöllä kiersi kolmasti saunan ja katsoi sitten luukusta sisään, tai kiersi kaivon, tietyn ruispellon, pohjoiseen virtaavan lähteen, jne. Tällöin sulhasen haamu tuli vastaan, ja tytöllä piti olla jotakin käteen annettavaa, muuten kävi huonosti. Myös lähteestä näki ylkänsä, jos kurkisti sinne alastomana kello 12 yöllä, samoin jos istui koskessa vesikivellä vain oljenkorsi vyönä.

Siitä vaan valitsemaan, tytöt! Otteet ovat Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto, joka kerää yhteen suomalaisia merkkipäiväperinteitä ja niiden eri versioita. 

Tänä juhannuksena aion itse erityisesti ajatella neljää vuodenaikaa, ja miten ne mahdollistavat keskikesän juhlimisen niin vilpittömin sydämin ja mitä ilmeisimmin vuosisadasta toiseen. Moni viettää edelleen juhannuksen maaseutumaisemissa. Koska kansanperinteet ovat yhteistä perimää, olisi mielestäni kuitenkin korkea aika vakiinnuttaa kaupunkeihin jääville urbaani vaihtoehto mm. ruispellolle. Parkkipaikka? Saunan voinee korvata vaikka ostarilla, ja lähteitä löytyy kyllä, kun käyttää mielikuvitusta.

Hyvää juhannusta 2011!

Gil Scott-Heron - the Death of a Bluesologist

I won't even pretend having known much about the life or music of Gil Scott-Heron, until his death last week at 62. I have always loved "Lady Day and John Coltrane", and appreciated "The Revolution Will Not Be Televised" (which he wrote when he was 19), but I'd be lying if I said I knew "Home Is Where the Hatred Is" before Kanye used it in his hit.

Therefore, let me just say his existence has been meaningful in many ways, and direct you to my favorite song for his music, and a decent epitaph of sorts published in The New Yorker for his life. The text is written by an Alec Wilkinson who apparently knew Scott-Heron personally. Although I can't decide whether his profile story of the artist from a year back comes closer to voyerism or journalism. The epitaph, however, is informative and respectful, as they should come. Enter the The New Yorker's blogpost "Gil Scott-Heron's Scornful Brilliance" from here, and his musical legacy from below.

Man Booker -voittajista

Vanhemmista kirja-aiheisista teksteistäni käy ilmi, että tilasin Hilary Mantelin romaanin Wolf Hall nettikirjakaupasta heti kun se oli voittanut vuoden 2009 Man Booker -palkinnon. Minulle postitettu kovakantinen teos on aikamoinen tiiliskivi, joten kirjan aloittaminen venyi aina tämän vuoden kevääseen. Päästyäni kirjassa kunnolla vauhtiin selailin pääsiäisen jälkeen erästä lukematta jäänyttä hesaria (kurkkaan aina vähintään A3- ja C1-sivut) ja löysin Kulttuuriosasta etusivun kokoisen jutun Mantelista ja Wolf Hallista: Teos kustantaa kirjan suomennoksen! 

Tunnustan kirjallisen lyhytjänteisyyteni - en ole tullut lukeneeksi loppuun vielä yhtäkään Teoksen Baabel-sarjassa ilmestynyttä käännöstä vaikka kaksi löytyy omasta hyllystäkin (Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä lähti kyllä hyvään alkuun, enkä muista miksi tyssähti ennen loppuun pääsyä. Lisätään kesäkirjalistaan.) Toivon todella, että Mantelin teos, Kaisa Siveniuksen suomennoksena Susipalatsi, löytäisi monen suomalaisen kesäkirjalistalle. Mantelin kieli on niin vikkelää ja nokkelaa, että tahdon kyllä itsekin aikanani lukea myös suomennoksen.

Ai miksi? No, en ole vielä ihan lopussa itsekään, eli säästän arvostelut ensi tekstiin, mutta uskallan kyllä silti jo sanoa (Booker-tuomarit ja Teoksen kustannustoimittajat tukenani): se on mestariteos! Ihan omaa luokkaansa - kukaan ei ole kuvannut 500 vuoden takaista Eurooppaa Mantelin tavoin. Lainaan kirjan takakannesta The Observerin kriitikkoa: "A beautiful and profoundly humane book, a dark mirror held up to our own world." Eikä tuo 'darkness' kuvaile kirjan sävyä sinänsä, vaan viittaa lähinnä niihin hienovaraisiin analogioihin joita Mantel on kutonut Thomas Cromwellin ja Henrik VIII:n tarinan ja nykypäivän välille. Mutta tosiaan, lisää itse teoksesta sen loppuun asti luettuani. Englanninkielisen painoksen haasteena on sen massiivinen koko, joka ei tee siitä täydellistä puisto-/bussi-/torikahvikirjaa.

Kesäkirjalistoista yleisesti: keksin tätä tekstiä kirjoittaessani mainion punaisen langan tämän kesän kirjojen prosessiolle. Huomasin, että hyvistä aikeista huolimatta olen lukenut viimeisten 30 vuoden Booker-voittajista vain nolot kuusi kappaletta, Mantel mukaanlukien: John Banvillen The Sea (2005; ehkä vähän liiankin English makuuni), Alan Hollinghurstin The Line of Beauty (2004; loistava kuvaus Thatcherin ajan Englannista, odottaa edelleen suomennostaan, luulen...), Yann Martelin Life of Pi (2004; vaihteeksi kanadalaista), Ian McEwanin Amsterdam (1998; en keksi miksi juuri tämä teos McEwanilta), ja Arundhati Royn The God of Small Things (1997). Kesäkirjalistaan siis puuttuvia teoksia, joista monet jo olivatkin must-read-listallani.

Viime vuonna "the Lost Man Booker Prizen" jälkijunassa saanut J. G. Farrellin Troubles (vuodelta 1970) on odottanut hyllyssä jo pitkään, ja aion tarttua siihen seuraavaksi. Sen jälkeen aion yrittää lukea ainakin vuosien 2008 ja 2007 voittajat, Aravind Adigan The White Tiger ja Anne Enrightin The Gathering. Kesäklassikon paikka luovutetaan täten Salman Rushdien Keskiyön lapsille (1981), ja myös australialainen kirjallisuus kiinnostaisi, eli ehkä viidenneksi listalle Peter Careyn True History of the Kelly Gang (2001).

Suurin osa Booker-voittajista on käännetty myös suomeksi. Jos kaipaat inspiraatiota omaan kesäkirjalistaasi, niin valitse omat Booker-kirjasi täältä. Kuten sanottu, suosittelen kyllä aloittamaan Susipalatsista. Voit tutustua teokseen kahden artikkelin (toinen Mantelista ja toinen kirjasta) kautta, mutta muista että Hesari haluaa aina esiintyä niin kaikkitietävänä, että lähes joka arvosteluun kuuluu kurjia juonenpaljastuksia. Jos Tudorien valtataistelut ja uskonpuhdistus ovat jo lähellä sydäntäsi, niin tiedät toki juonen jo etukäteen. Susipalatsissa juoni onkin ihan sivuosassa.

P. S. Tänä vuonna jaettiin myös kansainvälisen elämäntyön Man Booker -palkinto,  jalosti Commonwealthin ulkopuolelle. Palkinnon sai amerikkalaisen keskiluokan äänitorvi Philip Roth; osuvaa keskustelua aiheesta Avaimen uudessa, tervetulleessa kirjallisuusblogissa Café Voltaire. Olen lukenut Rothilta vain kirjan American Pastoral, mutta eronneen juryn jäsenen Calillin kommentti kuvaa hyvin tunnustettuja ennakkoluulojani kolmikkoa Roth, Auster & DeLillo kohtaan (kenenkään heistä kirjallisia ansioita sinänsä kiistämättä - American Pastoral oli hyvä mutta hivenen misogynistinen mun makuun, ja varsinkin Austeria luen edelleen, joskin ehkä vähemmällä innolla kuin aluksi).

P. P. S. Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, näin jälkikäteen. Se oli ehkä tiistaina. Tai sitten ei ollut, mutta silloin sitä täällä meillä vietettiin. Ota tuosta enää selvää. Sain Rautatientorilta ruusun, jonka vein kummitytölle, hain miehelle Bukowskin haastatteluja yksissä kansissa (Auringonvalo, tässä olen, Sammakko, 2010), ja ostin kotiin kaikkien iloksi ja lainakirjojen tulevaksi kuninkaaksi Jonathan Franzenin Correctionsin suomennoksen Muutoksia. Senkin voisit muuten lisätä kesäkirjalistallesi. Franzen on vähän niinkuin edellämainitut Roth, Auster ja DeLillo, mutta tosiaan ripauksella Tolstoita...

Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.

Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!

Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.

Povaa hyvää elokuuta

Ensin ei ehdi kirjoittaa mitään viikkokausiin, ja sitten kun kirjoittaa niin päätyykin promotoimaan estoitta jo mainstreamiin vakiintunutta tapahtumaa, joka muutenkin varmasti myy loppuun. Hoh. Näköjään yksi niistä asioista, joita ylikiireisen bloggaajan on katsottava sormien välistä, on kirjoitustensa indie (leli harkittu riippumattomuus kulttuurin kaupallisuudesta).

Nimittäin: kun sopiva kirjoitushetki nyt kerran saapui kevätflunssan ei-tervetulleessa asussa, tahdon jakaa iloni tänään julkistetusta Flow Festivalin line-upista. Vaikka ohjelmasta avattiin vasta osanen, vaikka edellisvuosista viisastuneena osaan odottaa ainakin kolmea peruutusta, vaikka en ole tänä vuonna ehtinyt seuraata musiikkimaailman tapahtumia ja tähdenlentoja lainkaan niin tiiviisti kuin olisin tahtonut, ja vaikka listassa on vasta yksi varsinainen lempibändi, niin kyllä näistä tiedoista sopii silti jo iloita:

Kanye West, Lykke Li, Janelle Monáe, Midlake, Iron & Wine! Kaikki mun kotikaupungissani 12.-14.8.2011! Kreisiä. Varmasti myös mm. Q-Tip täyden livebändin kera ja mieletön synkkä Mirel Wagner sykähdyttävät, kukin omalla tavallaan. Ja Shantel on kuulemma takuuvarma bileiden räjäyttäjä, kertovat viime vuoden Huvilakeikalla joranneet sekä muut Balkan Fever -aktiivit.

Jatkoksi jos saataisiin vielä vähän lisää jazzia ja muuta rytmimusiikkia, niin joutuisin ehkä vielä kerran harkitsemaan kolmen päivän lippua (115e), vaikka se himokalliiden festariruokien ja -juomien kanssa viekin joka vuosi vararikkoon ja saa vannomaan: ensi vuonna korkeintaan kaksi päivää.

Kuka päästi Iron & Winen riikinkukon kanssa 
meidän vierashuoneeseen?

For Women and their Rights

Does reality shape language, or the other way around? Does the answer to previous question make a difference to how language is related to gender equality? Yes it does.

One way of elaborating could be to read what I have copied below: a unique instance of language organized into incredible, terrible beauty and sense by one of my favorite poets.

"What Language Did" by Eavan Boland

The evening was the same as any other.
I came out and stood on the step.
The suburb was closed in the weather

of an early spring and the shallow tips
of washed-out yellows of narcissi
resisted dusk. And crocuses and snowdrops.

I stood there and felt the melancholy
of growing older in such a season,
when all I could be certain of was simply

in this time of fragrance and refrain,
whatever else might flower before the fruit,
and be renewed, I would not. Not again.

A car splashed by in the twilight.
Peat smoke stayed in the windless
air overhead and I might have missed: 

a presence. Suddenly. In the very place
where I would stand in other dusks, and look
to pick out my child from the distance, 

was a shepherdess, her smile cracked,
her arm injured from the mantelpieces
and pastorals where she posed with her crook.

Then I turned and saw in the spaces
of the night sky constellations appear,
one by one, over roof-tops and houses, 

and Cassiopeia trapped: stabbed where
her thigh met her groin and her hand
her glittering wrist, with the pin-point of a star.

And by the road where rain made standing
pools of water underneath cherry trees,
and blossoms swam on their images, 

was a mermaid with invented tresses,
her breasts printed with the salt of it and all
the desolation of the North Sea in her face.

I went nearer. They were disappearing.
Dusk had turned to night but in the air—
did I imagine it?—a voice was saying: 

This is what language did to us. Here
is the wound, the silence, the wretchedness
of tides and hillsides and stars where

we languish in a grammar of sighs,
in the high-minded search for euphony,
in the midnight rhetoric of poesie.

We cannot sweat here. Our skin is icy.
We cannot breed here. Our wombs are empty.
Help us to escape youth and beauty.

Write us out of the poem. Make us human
in cadences of change and mortal pain
and words we can grow old and die in.

I could think about this poem for days without sleep. With it, I am wishing a great and hopeful international Women's Rights Day to everyone, irrespective of gender!

A few more, for those who felt what I feel.

It's Terrible, Love

Kestipä jälleen radiohiljaisuutta. Tämä saattaa hyvinkin olla toistaiseksi voimassaoleva ilmiö, sillä eräs keskisuuri akateeminen ponnistus vie tällä hetkellä kaiken huomioni, aivokapasiteettini, aikanikin.

Melkeinpä harmittaa sitäpaitsi viime kuukausina julkaistujen tekstien tietty tyhjänpäiväisyys - odotan oikein motivoituneena aikoja, jolloin ehtisin hieman miettiä näitä blogiin istuvia aiheita hieman syvemmin ja analyyttisemmalla otteella. Kivojen juttujen listaus toimii ehkä muotiblogeissa, mutta näitä matalaluotaavia "Olipas kiva kirja - kannattaa lukea!" -tuotoksia en lukisi pitkään itsekään.

Noita parempia aikoja odotellessa, sallikaa minun sittenkin tässä aivan vailla analyysia jakaa vielä kaksi hienoa kokemusta. Yksi mennyt, yksi vauhdilla - vihdoin - lähestyvä:

Joann Sfarin (mikä pettymys, hän olikin mies) elokuva Gainsbourg - Vie Héroïque on - etenkin taiteilijan lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvilta osiltaan - tosi miellyttävä elämys.

Tänään ja huomenna Helsingin Kulttuuritalolla konsertoiva, tähteyteen vaivihkaa noussut The National on aina, kaikissa muodoissa, niin ikään miellyttävä elämys. Osanottoni teille jotka jäitte lipuitta - onneksi Ruisrockissa on mahdollisuus korjata tilanne. Yllättävän hyvin sopivat telttalavalle ainakin Alligatorin ja Boxerin biisit kesällä 2008. Kumpaan tahansa keikkaan voi orientoitua katsomalla ylläolevan dokumentaarivideon hienolle (joskin jo vähän inflaatiosta kärsineelle) biisille "Terrible Love".

Muutaman tunnin kuluttua pääsen toivottavasti hyräilemään (itselleni ja em. ponnistuksilleni, tietty) näitäkin värssyjä.

Your mind is racing like a pro, now
oh my god it doesn't mean a lot to you
one time you were a glowing young ruffian
oh my god it was a million years ago...

Pahan mielen parantaja

Eilisaamu koitti liian aikaisin ja henkilökohtaisesti hieman heikoissa kantimissa. En edes Hesaria jaksanut lukea. 

Onneksi kotini jakaa kiltti sielu, joka oli juuri aloittamassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Ensimmäiset kolme tai neljä katkelmaa rauhallisesti ääneen luettuina tekivät olon jo paljon paremmaksi, ja mielen kerrassaan hyväksi.

No, Kyrön teksti on hauskaa ja oivaltavaa, mutta ei mitään runoutta. Mielen jo muikistuttua lauantaini suorastaan täydellistyi muutamaa tuntia myöhemmin. Kuvataideakatemian galleriassa. Jussi Niskasen näyttely koostuu kaiken kokoista näennäisen abstrakteista maalauksista, joista monia tekisi mieli tuijotella tuntikaupalla. Sunnuntaihin 13.2. asti jatkuvassa näyttelyssä kannattaa käydä vähän väsyneenä, hämmentyneenä ja ehkäpä elämän tarkoitusta etsiskellen.

Tämä jäi vähän epäselväksi, mutta mahdollista on, että ylläolevan teoksen nimi on:  

Katselin ikkunaani peittävän
laudoituksen raosta, kun
taivaanrantaan kasvoi
 massiivinen
sienipilvi. Radio hiljeni melko pian
sen jälkeen. Kuuntelin sen
jälkeen
Leevi and the Leavingsia
vanhoilta kaseteilta. Saludoa oli varastossa
vuosiksi.

(Jussi Niskanen)

 

DocPoint on täällä tänään

Mietityttääkö USA:n talouskriisi?

Tahtoisitko räppistaraksi? Vai haaveiletko ennemmin bändistä? Sinfoniaorkesterista?

Oletko miettinyt, millaista lappalaisten elämä nykyään on? Vai pikemminkin millaista se oli kauan sitten?

Oletko Scorsese-fani? Diggaatko Uudesta Fantasiasta ja/tai Palefacesta ja/tai merenelävistä?

Festareilla mm. Martin Scorsesen Public Speaking

Katsottavaahan taas riittää: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint 25.-30.1.2011, Helsingissä.

Rikos ja rangaistus ja rakkaaksi käynyt 1800-luvun kirjallisuus

 Onpa itsetyytyväinen ja sivistynyt olo, kun on vihdoin saanut suoritettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Paitsi ettei se mitään suorittamista ollut. Edes alku ei tehnyt tiukkaa, toisin kuin esimerkiksi Sodan ja rauhan seurapiirijuorut aikoinaan.

Viime aikoina on tuntunut aika vahvasti siltä, etten osaa arvostaa modernia tai sitä uudempaa kirjallisuutta yhtä korkealle kuin edeltäjiään. (Tämänhän tunnustin osittain jo vuoden ekassa kirjoituksessa.) Nämä 1800-luvulla kirjoitetut, avoimesti ja pystypäin suurten kysymysten äärellä viipyilevät ja henkilöidensä mielen sisään pyrkivät suurteokset antavat paljon enemmän ajattelemisen aihetta, minkä lisäksi ne saavat lukijassaan aikaan oikeita, syviä tunteita. Ote kolmannen osan luvusta kolme:

...jälleen kävi hänelle täysin selväksi, että oli vastikään lausunut suunnattoman valheen, ettei hän milloinkaan enää voi puhua kaikesta, ja mikä pahempi: ettei hän enää milloinkaan voi kenellekään edes puhua. Tämän kiduttavan ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän tuokioksi melkein unohti itsensä ja ympäristönsä, nousi paikaltansa ja aikoi lähteä huoneesta.

Toki on välillä varsin hauskaa ja viihdyttävää pohtia sisällön sijaan vaikka kirjoittamisen muotoseikkoja; näin viihdyin esimerkiksi talven hittituotteiden, Aleksandra Salmelan (27 eli kuolema tekee taiteilijan) ja Riikka Pulkkisen (Totta) romaanien parissa. Uskallan kuitenkin ennustaa, että Dostojevskin hajuja ja äänimaisemaa myöten tarkalleen kuvattu, inhorealistinen 1860-luvun Pietari jäi mieleeni pysyvästi, mieleenpalautettavasti, toisin kuin Salmelan kuvaus suomalaisista nykymetsäläisistä tai Pulkkisen steriilihkö, keväinen Helsinki. (Oliko siinä kevät? Tämäkin on enää hatara muistinpilkahdus, vaikka luin kirjan marraskuussa.) 

 Ajattelen, että tämä olisi se silta jolta Raskolnikov on hypätä, ja jolta 

onneton nuori nainen hyppääkin ennen kuin R. ehtii tuumastaan toimeen. 

(Kuva: Wikimedia Commons)

Sama koskee henkilöhahmoja, enkä usko että kyse on pelkästään kuvailun määrästä, vaan ennen kaikkea sen laadusta. Marmeladovin omaelämäkerrallinen jutustelu tuopin äärellä oli ahdistavampaa luettavaa kuin yksikään viime vuosien addiktiotilitys, Raskolnikovin uni hautuumaasta ja hevosen rääkkäämisestä sai voimaan pahemmin kuin Puhdistuksen inhottavimmat, yksityiskohtaiset kohtaukset. Lasten kirkassilmäisyys oli - noh, äärimmäisen kirkasta. Razumihinin  nousuhumalainen itsevarmuus ja sitä seurannut morkkis ovat riemastuttavan tunnistettavia nuorille juhlijoille 150 vuotta myöhemmin. 

Romaanin esiin nostamat eettiset kysymykset ovat sitä kokoluokkaa, etten tahdo tai edes uskalla käsitellä niitä täältä käsin, vaan toivon eksyväni livekeskusteluihin aiheesta. Ehkä Ryhmiksen näytelmän jälkeen, tai jo väliajalla...

Yhteenvetona: 150 vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallisuus näyttää maistuvan minulle tällä hetkellä uutta aaltoa huomattavasti paremmin. Tässä kai tunnustin itseni joko vanhanaikaiseksi tai yksinkertaiseksi. Mutta eipä lukeminen lopu siltikään ihan heti kesken! Täytyy harkita Project D:n kelkassa pysyttelemistä: siellä luetaan vielä Riivaajat, Idiootti sekä Karamazovin veljekset.

P. S. Vielä lukukokemuksen voimakkuudesta: olen Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen yrittänyt lukea kirjaa nimeltä Siilin eleganssi. Se on luullakseni ihan hyväkin romaani, ranskalainen uusi hittikirja, mutta tuntuu vertaillessa niin laimealta että olen jo monta iltaa jättänyt illan viimeiset lukuhetket väliin ja siirtynyt suoraan unta odottelemaan... 

Laatukirjallisuuden sivuvaikutuksia.

Toinen maailmansota telkkarissa

Yle Teema näyttää tulevina perjantaina tosi hienoa dokumenttisarjaa toisesta maailmansodasta. Ensimmäinen Maailmansodan kurimuksessa -sarjan kuudesta osasta näytettiin viime viikolla. Se on katsottavissa kuukauden verran Yle Areenassa (tässä suora linkki), kuten tulevatkin jaksot ensiesityksensä jälkeen.

Kuva Yle Teeman sivuilta

 

En tiedä miten arkistomateriaali on saatu noin eläväksi - jotain sille on selvästi tehty! Lähes kaikki materiaali on liikkuvaa värikuvaa, ja tarkkuus on niin suuri että Hitleriä ja Stalinia katsellessa tuli kylmät väreet. Tekstissä kertojaääni käy keskeiset tapahtumat ja ilmapiirit läpi kronologisesti, melko niukasti ja ensimmäisen jakson perusteella neutraalisti.

Dokumentti on alun perin ranskalainen - tämän voi pitää mielessä ja tarkkailla millaisena kotimaa sarjassa esitetään. Dokumentit ovat aina kaukana objektiivisesta totuudesta (vaan eipä siihen kyllä yllä mikään muukaan historiana esiintyvä kertomus).

Kannattaa ehdottomasti katsoa, joko Areenasta tai perjantai-iltaisin suoraan vanhasta kunnon tv:stä. Sarjaa näytetään klo 20.05; uusinnat sunnuntaisin klo 21.25.

P. S. Älä katso lasten kanssa - materiaali on siloittelematonta eikä se kaihtele sodan kauheuksia.

Levylahja

Levykauppa Äxässä on ilmeisesti meneillään aika hyvä tammiale. Sain sieltä tuliaisen, joka muokkaa parhaillaan sunnuntaistani entistä mieluisampaa.

Kiitos 

[levyn antajalle, jolle en tätä hienoa kappaletta kovin kirjaimellisesti voi kuitenkaan omistaa]

Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua:
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

(san. Paula Vesala)

Onnea Turku ja Suomi. Vai Eurooppa?

Tänään se saapuu: Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011, Suomen Turkuun. Tervetuloa!

 Kuva: Turku2011/Jenni Erkintalo, Petri Summanen

Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelma syntyi vuonna 1985 osana EU:n enemmän ja vähemmän (p)onnekkaita yrityksiä yhteisen, eurooppalaisen identiteetin luomiseksi. Meillä suomalaisillakin on takana EU-kansalaisuutta jo reilut 16 vuotta - kärjistetyllä logiikalla Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pitäisi siis lämmittää ainakin meitä helsinkiläisiä ihan yhtä paljon kuin Turun. Ei taida vielä toteutua käytännössä, vai mitä? Väittäisin että tämä kertoo muun muassa kielen yhteydestä identiteettiin. Ja ennen kaikkea kansallisen identiteetin mielettömästä staminasta. 

Ajatelkaa, mikä psykologinen apparaatti ihmiskuntaan on kehittynyt vain 200 vuodessa! Ei ennen Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumouksia tajuttu olla näin hanakasti vastakarvaan uusien, monikansallisten liittoutumien edessä. Kansallisen identiteetin yli ajoivat yleensä paikallinen ja luokkaidentiteetti (jos niitäkään ehdittiin pärjäämisen ohessa omaksua). Vieraita kieliä puhuttiin paremmissa piireissä kansankieltä mieluummin. Kulttuuri oli aidosti kansainvälistä, vaikka uusien teosten leviäminen syntypaikkansa ulkopuolelle kesti viikkoja, kuukausia, vuosia (vertaa vaikka siihen, kuinka kauan kaikuu huoneessa se 'klik' kun tänään painat Lähetä-nappulaa).

EU tarvitsisi kansalaistensa yhteenkuuluvuuden tunnetta tänään enemmän kuin koskaan. Talouskriisit ja epämääräinen laajentumistilanne syövät unionin legitimiteettiä samalla kun se ylimmän tason päättäjiensä voimalla ja useampia kansanäänestyksiä ignoroiden harjoittaa yhä syvemmälle vievää integraatiopolitiikkaa. Syvyydellä en tässä kuitenkaan tarkoita syvällä pulassa tai väärässä suunnassa olemista, vaan ainoastaan syvempää integraatiota, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa etunenässä. Tavallaan ollaan taas yllä mainittujen vallankumousten aatteiden äärellä: Kuinka hyvin kansa tietää? Kuka päättää? Ihan ensimmäiseksi pitäisi mielestäni kysyä, kulkeeko informaatio ylhäältä alas ja alhaalta ylös, demokratian ihanteiden mukaisesti.

No, kultturipääkaupunki on luullakseni joka tapauksessa lähestyttävämpi ja näin ollen tehokkaampi identiteettituotannon valmiste kuin virallinen hymnimme Beethovenin "Oodi ilolle" tai joskus suunniteltu EU-leima (!?). Ja tiedonkulun tukoksista huolimatta kaikki tuki kulttuurille täytyy toivottaa tervetulleeksi. (Aina senkin käytöstä ja kanavoimisesta syntyy paikallista napinaa ja eriäviä mielipiteitä, eli jälleen: kuka päättää?)

P. S. Jo vuonna 1985 nk. Adonnino-komitea ehdotti EU:n väreissä pelaavien eurooppalaisten urheilujoukkueiden perustamista. Ketäköhän vastaan he pelaisivat?

P. P. S. Turku 2011 -tiedotus on ainakin toiminut. Avajaisten kynnyksellä hankkeen nettisivut eivät suuren suosion takia pysyneet pystyssä. Kokeile, mikä on tilanne nyt.

Project D

I tend to be suspicious of all new inventions and technological progress. I can't help it. Whenever I am offered or introduced a new gadget or appliance, I am opposed to it, by default. At the same time, I am eternally enthusiastic about all novel means of communicating and making a connection between people (hence the blog). This is why I am particularly thrilled every time I arrive at something meaningful and with a genuinely personal feel while I am surfing this world wide web of ours.

This week, I was glancing through what was new at Publishing Perspectives, a cool blog itself, when I incidentally spotted a banner for a reading blog: Project D.

Project D is a blog edited by writer, journalist and blogger Dennis Abrams. It is devoted to the reading of four Dostoevsky novels, starting with Crime and Punishment. So convenient! I am already halfway through my Finnish translation, but reading Abrams' carefully gathered and thematized (albeit at times even too detailed) background info is the perfect companion to the reading itself. An added bonus will be the other readers' comments once they start to appear (the first chapters of Part I were only assigned for this weekend).

What better cure for my inherent suspicions than imagining a global readership with their respective copies and translations of for instance Crime and Punishment, reading in their homes and rush hour buses and park benches, and then logging on to something like this blog to share their thoughts.

P. S. If your new year's promise was related to Marcel Proust's In Search of Lost instead of Dostoevsky, as my 2012 promise might be, you might enjoy checking out Abrams' previous reading group, The Cork-Lined Room.

2011 Anticipations Vol. 2

Happy this year! Time to add a third line to this blog's year-tracking blogroll... Having experienced a wonderful, high-spirited turn of the year, and consequently caught some kind of a wicked flu to balance the amount of cheerfulness in my life I guess, I'll continue my list of things I'm looking forward to this year. (I've almost beat that flu and the sun is shining brightly right to where I am sitting, so I am most cheerful and expectant again.)

This flu jumped right between me and my gallery tour plans, so I missed that Markus Kåhre's exhibition. Luckily there's still time to catch the other two mentioned in the previous post. Another exhibition that I am very much looking forward to is Terike Haapoja's next solo exhibition in Gallery Kalhama & Piippo, 11.2.-6.3.2011. Her art is truly multidisciplinary, multimedia, and multi-many more things – some of the most insightful works I have encountered in a while. I am not familiar with the works of the coming exhibition, though, but was impressed with her previous exhibition in 2008. As she is preparing her doctorate for the Finnish Academy of Fine Arts, I predict there is some continuity in these shows that form major parts of that doctorate. If you want to learn more about Terike Haapoja's work, provided you know Finnish, here is a link to a text about her previous exhibition by critic Otso Kantokorpi; it is the latter text on this page.

A detail from Terike Haapoja's 2008 exhibition Suljettu joukko - avoin kesto. 

Picture from Gallery Forum Box's website.

Okay, that was a lot more advertisement for something I have not yet seen myself, than I usually deem appropriate. Let's hope the exhibition meets my expectations. By the way, in between these Anticipations, I have organized that visit to Turku 2011. In addition to the co-exhibition of Eija-Liisa Ahtila and Isaac Julien, we will see Anna Karenina in Turun kaupunginteatteri - a play I was afraid I would miss as it was sold out for so long. There appears to be tickets available to most of its additional spring shows, and even if you could not find many happenings to your taste in the official Turku 2011 programme for your chosen theatre date, there is still an awful lot of sympathetic places and things to see. If in doubt, do check my older Turku-post, one of the very first posts in this still-searching blog.

What else, 2011? Books? Lately I have had way too little time to read non-research-related literature. With a stack of books from 1866-2010 awaiting, exploring the coming treats in publishing is misguiding at best. Before any newer masterpieces, I intend to get lost in Crime and Punishment (1866) – my current read, in preparation for its dramatization in Ryhmäteatteri in February – and J. G. Farrell's Troubles, a novel depicting the troubled 1919 Ireland, that recently won the "Lost Man Booker prize of 1970" in retrospect. 

I have contemplated reading Jonathan Franzen's Freedom, labelled among Books of the Year in many an American medium. A fellow novel-devourer says this book is one of the best he's ever read – and he has read plenty – but recommends reading Franzen's previous work Corrections first. I have not been convinced I want to read another white American literary intelligent's woes of the state of the nation and its middle class, especially in such lengths. But this was before I read an essay about Franzen and American avant-gardism in the most recent Parnasso magazine by Tommi Melender. I hold Melender in high regard after reading (this far only) his recent novel Ranskalainen ystävä. Melender does not necessarily hold Freedom in too high a regard: he appears disappointed in its conventionalism, maintaining the novel is built on the same premises as the classics of the 19th century: psychological character depiction and linear plot development, entirely ignoring the inventions of both modernism and postmodernism. The obvious next step in the essay is where he gives me his cue – comparing Freedom to Tolstoy's War and Peace (and only if this is your first or second visit to my blog can you have missed the fact that I admire War and Peace to the point of uncriticalness...). Consequently, I have found the same comparison from the heart of numerous reviews of Franzen's book – apparently there are in fact numerous direct allusions to Tolstoy in the novel (which makes me wonder whether Mr. Melender's argumentation hasn't been slightly superficial?). In any case: I think it has been decided. Must read Freedom (and Corrections?) in 2011.

 Wow, I am afraid that last section on Freedom got out of hand to the point where virtually no-one aside from Franzen or Melender fans has had the stamina to get through it. Better call it a day and proceed from words to action: with the last moments of precious daylight I will return to young Raskolnikov and the last Christmas chocolates. Hopefully, I will return to most works discussed here before we've arrived at 2012.

P. S. I'm very happy to receive other noteworthy suggestions for the 2011 agenda!

P. P. S. Two more things about Freedom: it will be published in Finnish translation by Siltala next fall, and apparently its movie rights have been sold already, too.