Picasso-näyttelyssä kuultua (vanhempi rouva selittää innokkaana ystävättärelleen):
"No entäpä sitten Amos Andersonilla, siellä se sellainen Stiina on piirtänyt ikään kuin lapsia, mutta niillä on renessanssinaisten vartalot ja sitten se on laittanut niille kaikille oman päänsä!"
Totta tosiaan, Stiina Saariston vaikuttava näyttely, noin kymmenen viime vuoden retrospektiivi Ein Kleines Monster (15.1.-8.3.2010) koostuu kyllä selvästi omakuvista. Hesarin haastattelussa Saaristo mainitsee muutamia tekniikoitaan; lapsihirviöt saavat poikkeuksetta Stiinan kasvot, mutta sellaisina kuin taiteilija on niitä tarkastellut peilillä oikein läheltä: korostaen ihohuokosia ja ryppyjä, vääristäen mittasuhteita. Miksi näin?
"Nykyään omakuvien tekeminen on roolin luomista", taiteilija toteaa. Kiehtova ja luullakseni hedelmällinen lähestymistapa. No, omakuvat ovat kai aina tarjonneet taiteilijalle herkullisia mahdollisuuksia itsensä kokemisen eri yksityiskohtien ja näkökulmien korostamiseen, mutta rooli-ajatus pitää sisällään trendikkään ajatuksen performatiivisuudesta - viime vuosina kun on tunnetusti käyty niin taiteen kuin yhteiskunta- ja ihmistieteidenkin aloilla lukematon määrä keskusteluja ihmisidentiteetin rakentumisesta ja sen osa-alueiden esittämisen tahdonalaisuudesta. Kuvan valmistamisessa tahdonalaisuus on aukikirjoitettua, mutta silti tai juuri siksi erityisen kiehtovaa.
Teos The Last Man Standing valmistui Ateneumin suureen Kalevala-näyttelyyn
vuonna 2008. Lyijykynä alumiinilla pohjustetulle paperille. 247x450 cm (!).
Kuva: Kuvataiteen keskusarkisto / Hannu Pakarinen
Saaristo liittää omakuvataiteeseen kulutus- ja kauneuskulttuurien kritiikin ja tekee mielestäni teoksistaan pamfletteja myös paneutumisen ja syventymisen puolustuksiksi: jokaisen teoksen valmiiksi saattaminen on vienyt kuukausia, jotkut ymmärtääksen jopa vuoden. Eipä näyttelyssä kovin montaa samalle vuodelle sattuvaa teosta näekään, mikä tuntuu olevan omakuvan esteettisiin ominaisuuksiin liitetty ilmoitus tai edes vihje omasta ei-kaupallisuudesta.
Pikkutarkkana ja normaalin rajoissa neuroottisena ihmisenä pidin töistä paljon, eikä niissä näkemäni ideologiakaan ollut vastenmielistä. Ainoa moite tulee töiden sanoman toistuvuudesta, ja tässäkin syy saattaa olla vain mielikuvituksettomassa katsojassa.
Kehuja ja moitteita ainakin Hesarin Valjakalta sekä Kymen ja Savon sanomien edustajilta löytyy Kritiikkiportista, Saaristoa verrataan kirjailija Tommi Melenderiin myös sivuston viime viikon erikoisessa pääkirjoituksessa.
P. S. Amos Andersonille päätyessäsi kannattaa toki katsastaa myös museon pysyvät kokoelmat, nykytaiteilijoiden kerroksissa ainakin oli esillä uusia töitä (sitten lokakuun). Erääseen huoneeseen, siihen jonne sai mennä vain yksi ihminen kerrallaan, kannattaa astua. Olisi vertailun ja itsekunnioituksen vuoksi kiva tietää, joutuiko joku muukin kerta kaikkiaan poistumaan ennen "teoksen loppumista"?
Kivaa, että postasit Saaristosta! Nuo ovat kuvia, jotka jostain syystä kolahtavat opiskelijoihini (lukiolaisiin) kovaa. Itselläni on Amos ollut viime aikoina vähän paitsiossa, täytyypä korjata tilanne helmikuun aikana...
VastaaPoistaKivaa, että kommentoit Saaristosta :) Teokset on tosiaan juuri "sellaisia", että voin kuvitella lukioikäisen kokevan tyydytystä kun pystyy niitä varmaan suht vaivatta kommentoimaan. Meinasin kirjoittaa että "verrattuna esim.", mutta itse asiassa siis verrattuna ihan melkein mihin vaan!
VastaaPoistaNiissä on niin paljon mihin uusikin taiteen katsoja voi tarttua (osasyy varmasti omaankin viehätykseen, kun en ole mikään konkari tai taidekielen taiten puhuja).
Taivalsin just kotiin läpi tuulen ja tuiskun Kaapelitehtaalta, Valokuvataiteen museosta Susanna Majurin näyttelystä Vedentutkijan tytär. Ah! Siinä lisää nerokasta ja/mutta helpostilähestyttävää taidetta. Postaus muhikoon mielessä pari päivää.