Tampereen Wolfman

Teatterimatka Tampereelle on esimerkiksi helsinkiläiselle ihan mahtava konsepti. Muutaman ystävän, riittävien eväiden ja valtavien noutokahvien kanssa treffit lauantaiaamuna rautatieasemalla, parin tunnin junamatka kuulumisia vaihdellen ja päivän ohjelmaa fiilistellen. Iltapäivänäytös jossain Tampereen monista teattereista, ja illaksi jotain muuta ohjelmaa. Yöpyminen kaverin tai kaverin kaverin luona, tai huippuedullisessa ja -siistissä Omenahotellissa. Jos kyseessä on jonkun synttärit, vuosipäivä, tai muuta spessua, niin miksei voisi ihan revitellä ja asua sellaisessakin hotellissa, jossa on henkilökuntaa.

Meille Omenahotelli toimi tosi hyvin, kuten koko suunniteltu ohjelma. Aikojaseuraava ystäväni N oli jo syksyllä tarkannut saako Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama Susi sisällä lisänäytöksiä keväällä, kun syksyn näytökset myivät loppuun. Saihan se. Tiina-fanit odottivat innolla, mitä tuleman pitää. Tapahtuman luonteesta johtuen sen koko paino ei kuitenkaan ollut näytelmän varassa, mikä oli ehkä ihan hyväkin.

Tämä oli ensimmäinen vierailuni Tampereen Työväenteatteriin. Tyhmästi ajattelin nimen viittaavan johonkin pienimuotoisempaan instituutioon, vaikka Ryhmiksen kokoluokkaan, mutta punaisella Tampereella työväen teatteri on tietysti yksi pääteattereista, oikein iso ja historian havinaa hienosti kuiskiva kompleksi. Taisi ulottua kahteen rakennukseenkin; näyttämöiden lisäksi siellä toimi, kas vain, Lenin-museo.

Tiesin näytelmästä etukäteen vain sen, että se kertoo avioerosta joka johtuu petollisesta miehestä.  Näytelmän käsiohjelman ensimmäiset kuvat lupasivat rankasti KOM-teatterin Aina joku eksyy ja muiden perhedraamojen värittämää kerrontaa, ainakin mitä kuvakieleen tulee. Oli osaksi tottakin, muun muassa sinänsä ihan hyvien lapsihahmojen replikoinnit ja näyttämöllä oleminen tuntuivat nasevuudessaan vähän liiankin tutuilta. Ansa-tyttö oli lähes identtinen Tiina Lymin oman Liisa-hahmon kanssa, em. näytelmästä 12 (!) vuoden takaa. Kuvien lisäksi käsiohjelma tuntui haluavan lunastaa sen vakavuuden, joka itse näytelmästä puuttui mutta jonka aihe ansaitsisi: siihen oli ladottu ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia valheesta, hieman Herman Hessen Arosutta, tutkimustekstiä naisten aggressiosta ja avioeron luomasta kriisistä, sekä - ja tässä vaiheessa meni minusta viimeistään vähän överiksi - lainaukset Jungilta ja Barthesilta. Loppuun "kevennyksenä" vähän ohjeita valheenpaljastukseen...

Ansa (Miia Selin) ja Petteri (Janne Kallioniemi) laittaa silmät ja korvat kiinni, taas.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Okei, muutama rivi itse näytelmästä, liikoja paljastamatta. Näyttelijöistä muut paitsi pääosaa esittävä Jarkko Pajunen ja tämän vaimon ystävää Sannaa esittävä Wanda Dubiel olivat teatterin omia kiinnityksiä ja näin ollen minulle uusia tuttavuuksia, mistä olinkin jo etukäteen iloissani. Roolityönsä oli keskimäärin ihan hyvää, muttei joukosta mielestäni suuria Koomikkoja tai Tulkitsijoita löytynyt. Jos yksi suosikki pitäisi valita, nostaisin ehkä perheen poikaa, kustannustoimittajaa sekä muutamia muita pikkurooleja tehneen Janne Kallioniemen, huolellisesta ja ajoin aidosti liikuttavasta työstä - vaikken ihan tajunnutkaan miksi juuri hänen maneerinen, estoinen kustannustoimittajansa ansaitsi spontaanit aplodit. (Muutenkin tamperelainen yleisö oli todella vastaanottavaista huumorijengiä, nauru raikasi lähes tauotta - eikä minua naurattanut kuin ehkä kolmasosalla niistä kerroista. Pitääkö tutkia itseään? Tosikko?) Wanda Dubiel oli myös hyvä, niinkuin yleensä.

Petokseen perustunutta eroa kokemattomana on vaikea sanoa, kuinka hyvin Lymi oli onnistunut poimimaan keskeiset tuntemukset, tai kuinka hyvin näyttelijät niitä välittivät. Toisaalta tuntemuksia on kuvattu kymmenissä ellei sadoissa lukemissani kirjoissa ja lehtijutuissa, elokuvissa ja tv-sarjoissa, ja tunnistin toki samoja kuvioita. Tuli mieleen tilanne, jossa rakoilevassa avioliitossa elävä pari tulisi katsomaan näytelmää tuntematta sen sisältöä etukäteen. Voisi olla raastavaa, mutta voisi kyllä myös avata patoja ja keskustelua. Etenkin, kun Lymi oli valinnut tyylilajiksi haastavan komedian - jos nauroin tälle teatterissa niin voin nyt ehkä ottaa sen puheeksi kotonakin? No, en tiedä. Luulen kuitenkin, että Lymi on itsekin ajatellut tätä puolta taiteen tuottamisessa.

Päähenkilö Vesan haaroilla ajatteleminen oli mielestäni nostettu vähän liian suurelle sijalle tekstissä. Joo, varmasti täällä on paljonkin miehiä jotka ovat jääneet elämässään metsästysvietin vangeiksi, surku surku, mutta itse eroprosessi on kuitenkin mielenkiintoisempi ja aika paljon moniulotteisempi aihe. Molemmat ehkä kuluneita, mutta vain ensimmäinen loppuun.

"Kivikaudella mä olisin ollut laumanjohtaja, tänä päivänä mä olen selkeesti mulkku."

Jep, sillä on se susi sisällä.

Vesa-pololla on susi sisällä.

Kuva: TTT/Andreas Janett.

Vaikka näytelmä ikävästi välillä lipsui aika kammottaviin kliseisiin (Johnny Cashin Hurt? Oikeesti. Ja ne ihan viimeiset pari minuuttia...), näyttelijätyö ei ollut ehkä koko ajan terävimmillään, ja dynaamiset kohtaukset ennen väliaikaa eivät olleet oikein sukua väliajan jälkeen tuleville, niin oli Susi sisällä silti mielenkiintoinen ja hauska tapa viettää iltapäivä Tampereella. Ja luulenpa, että hankalan eron juuri, äskettäin, joskus kokeneelle se olisi antanut vielä enemmän.

Tampereen hengenravintomme sai jatkoa illemmalla, kun hyppäsimme Tomaatteja! Tomaatteja! Stand Up -festivaalin huumoribussin kyytiin ja vietimme tunnin elämistämme kuuntelemalla Sami Hedbergin enimmäkseen ihan luokattomia vitsejä ajellen ympäri kaupunkia. Tomaatti-nomen est omen? Mutta taas kaikki hirnuivat lähes kritiikittöminä. Paitsi meidän ekskursioryhmä. Ollaanko tässä oikeasti tosikkoja? Ehkä vähän, voi ei. No, oli Samilla läski- ja homojuttujen - niin ja ikkunasta nähtyjen lenkkeilijöiden pilkkaamisen - lisäksi muutama hyväkin juttu, ja oli ihan hauskaa nähdä tunnin sisään Pyynikin hieno omakotitaloalue, Pyynikin kesäteatteri (jossa bongattiin ehkä seuraavan reissun teema ja tarkoitus: Häräntappoase 11.6. alkaen!) ja Pispalan harju Vastavirtaklubeineen - ikävä kyllä A painoi stop-nappulaa liian myöhään - ja hahmottaa hieman kaupungin suuntia.

Tampere on kyllä miellyttävä. Illaksikin löytyi monta mukavaa luuhauspaikkaa, ja tunnelma on kaiken kaikkiaan kiva. Olisin mieluusti jäänyt sunnuntaipäivääkin viettämään, ellei järkky norovirus olis iskenyt... Pitää siis mennä pian uudestaan - joko Häräntappoasetta tai ehkä Puhdistusta katsomaan. Sofi Oksasen kirja on mielestäni yksi parhaista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista, mutta alkuperäinen näytelmä jäi aikoinaan näkemättä. Nyt se menee Tampereen Teatterissa ainakin toukokuun puoleenväliin. Voi kun menisi vielä kesäänkin. Paljon on syitä palata Hämeeseen...

P. S. Ehkä voisi jo alkaa hahmotella syksyistäkin visiittiä: TTT:n ohjelmistoon on tulossa näköjään syyskuussa dramatisointi Hotakaisen edellisestä romaanista Huolimattomat, jonka ahmin aikoinaan yhdessä yössä. Oliskohan näytelmäversio yhtä ahmittava?

A Thousand Times (Good Morning)

Oh tidings of comfort and joy! This morning my blog is 4 clicks away from having hosted a thousand guests! You might not have any idea how happy I am for that. I'll celebrate by playing my new-ish Midlake: The Courage of Others vinyl extra loud. It was finally carried home by the mailman after a fair wait a while ago. Remind me to write that post about online vinyl shopping in the near future; I think I'll do it by interviewing a certain expert dear to me.

My boyfriend recently made a pretty accurate observation: I like what he calls "beard music". Midlake, The National, Bon Iver and Fleet Foxes all sound like (and many of them are, too) music made by men with thick and messy beards. Should I analyze this further? Probably not.

 Sweet Beard Music

But with Midlake, especially Acts of Man that is at least currently the first song on the Myspace playlist, I want to  THANK ALL OF YOU loyal and new visitors so much for coming, and promise I'll try to keep up and improve my blogging.

"Great are the sounds of all that live / And all that man can hold..."

Voina i mir

Valmis! Noin 1300 sivua vuoroin sotaa, vuoroin rauhaa. Yksitoista viikkoa, kaksi päivää ja joitakin tunteja; typistettyjä yöunia, lukulampun ääreen nukahtamisia, tenttikirjojen satunnaista laiminlyömistä, ajoittaista turhautumistakin; valtava määrä ajatuksia, joitakin postIt-lappumerkintöjä, paljon onnen ja elämääsuuremman ymmärryksen tunteita ja muutamia kyyneliä; inspiraatiota ja - mikä on uusvanhan vastakohta? - enemmän tai vähemmän ajankohtaisia ajatuksia historian opiskeluun.

Kiitos näistä isälle.

Sota ja rauha on yksi Leo Tolstoin (1828-1919) pääteoksista Anna Kareninan rinnalla. Hän kirjoitti usein neliosaisena julkaistua teostaan vuosina 1865-1869.

Historian ystävälle kirjalla oli sikälikin elinikäinen merkitys, että mielikuvat esimerkiksi Napoleonin olemuksesta tai merkittävästä Austerlitzin 1812 taistelusta näyttäytyvät tästedes mulle ainoastaan sellaisina, kuin Tolstoi ne kuvaili. Mutta vielä suuremmat ansiot Tolstoi saa ihmisyyden kuvaamisesta; elämänilo ja kuolemanpelko eivät koskaan ole musteena paperilla tuntuneet yhtä samastuttavilta. Jokaisen osan avaavat pohdinnat historiankulusta muistuttavat ihmiselon ja -ymmärryksen rajallisuudesta, kuitenkin vailla uhkailua tai nujertamisen meininkiä.

"S a t t u m a  on luonut aseman,  n e r o  on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. - Mutta mikä on s a t t u m a? Mikä on n e r o? Sanat sattuma ja nero eivät merkitse mitään tosioloista, ja sen vuoksi niitä ei voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät vain ilmiöiden käsittämisen tiettyä astetta. Minä en tiedä, miksi tapahtuu jokin ilmiö; ajattelen, etten voi sitä tietää; siitä syystä en tahdo tietää ja sanon että se on s a t t u m a. Kun näen voiman, joka saa aikaan sellaisen teon, joka ei ole missään suhteessa yleisiin inhimillisiin kykyihin, enkä käsitä, miksi niin tapahtuu, sanon: n e r o.

Näyttäkää minulle kirjailija, joka ei kadehdi Tolstoita hänen alastoman kauniista kielestään. Yhä uudestaan hän kuvailee mitä tavallisimpia ihmisluonnon keskeisimpiä tapahtumia ja tunteita sortumatta niiden satojen sivujen aikana kertaakaan tavanomaisuuksiin, jaaritteluun tai kliseisiin (jälkimmäisiä karttoi luultavimmin myös vuoden 1950 4. painokseni ansioitunut suomentaja J. A. Hollo).

Menen tänään katsomaan Q-teatterin Aivan kuin minua ei olisi. Luulisin, että Balkanin julmuuksista ja vankileirikuvauksesta tulee useaankin otteeseen mieleeni Pierren koettelemukset ranskalaisten vankina.

Nyt vasta Pierre käsitti ihmisessä piilevän valtavan elinvoiman ja tajusi, millainen pelastus on ihmisen kyky vaihtaa tarkkaavaisuuden kohdetta, kyky, joka on verrattavissa höyrykattilan varoventtiiliin: se laskee pois liian höyryn, jos paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.  Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kuinka jäljelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa oli saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja oli luultavasti kohta joutuva saman kohtalon uhriksi. Vielä vähemmän Pierre ajatteli itseään. Mitä tukalammaksi hänen olonsa tuli, sitä enemmän virtasi hänen mieleensä, hänen olotilastaan riippumatta, valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.

Vaikka välillä meinasin hermostua kun luettavaa-kasa sängyn vieressä kasvoi kasvamistaan, oli joka lukuhetki aina kuitenkin ihan tarpeeksi palkitseva - en päivääkään vaihtaisi pois!

Kuten huomaatte, olen lähes kritiikittömän vakuuttunut. Tolstoi oli nero, ehkä vertaansa vailla.  Jos kohta Tolstoin pohdinnat historiankirjoituksen kinkkisimmistä ristiriidoista ja haasteista ehkä olivatkin hieman eilispäiväisiä, niin minkäs teet - aikaa on kulunut! Kiinnostavaa se oli silti ajankuvana sekin. Kritiikkiä otetaan mielellään vastaan vaikka kommentteina tähän tekstiin, tällainen jalustallenostaminen kun ei ole ihan tervettä.

On the Streets of...

Here's a blog post the concept of which is copied (w/ permission) from Liisa Mirjami's beautiful 00530 Helsinki blog. Seeing her post made me go nostalgic about my past travels, and the street styles (not the Hel Looks kind!) I've documented on them.

My favorite sticker. Berlin, Rosenthaler Platz, 2009.

Immigrant ostalgia? Toronto, 2006.

Lifesize loving pandas in a Berlin wall, 2009.

Forever growing downtown Bangkok, 2009.

Hasidic themes in Marais, Paris, 2008.

I've witnessed the traces of painter-gone-fashion-designer Ms. Claw in a couple of cities, not "yet" in Finland. That day might not come, but speaking of Claw and graffiti, check out the documentary Infamy in which she and a couple of other painters are properly introduced. It was screened a couple of years ago at HIFF, and if I remember correctly it was a fun film to watch.

Claw in Berlin, 2009.

And home town NYC, 2008.

Hmmm-kay, I think I'm close to exceeding the limits of reader-friendly amount of pictures one above another, I'll stop here for now. I might have to publish an entirely other post on the Tats Cru sightings from New York, 2008. They're so skillful, albeit eventually their style is a bit too clean to my taste, missing the rawness I for some reason appreciate. But thumbs up I'd get the chance to go scout for fresh Tats pieces in NYC soon, so I'll save that collection for later.

Liisa Mirjami is blessed with a real fresh touch with her camera,  don't forget to check her  awesome blog. Following her example on this topic was a bit of an anti-climax, but lately I've been wanting to post some of my own photos instead of using ones taken by other people. Despite the vague moral guidelines on picture borrowing I follow, it still sometimes feels sketchy, and definitely very impersonal. I'll try and keep my camera with me more often in the future and document the things I am going to write about. (Would be heaps easier if only I knew it already by the time I see it!)

These heartsick babies grew by quite a few buildings

in Ottawa, 2006. Hopefully still do.

P. S. One thing I'd sure like like like to spot from Helsinki street sides is LM's infamous dog sticker!

Puhtaat vaatteet, ihan yksinkertaiset aatteet

Mitä opin tänään: kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan Suomen yksikkö Puhtaat vaatteet julkaisi maanantaina raportin suomalaisten vaate- ja urheilukauppiaiden yhteiskuntavastuun ja kehitysmaiden tuotantoyksiköidensä valvonnan tilasta. Voisi se 2010-luku näyttää aika paljon paremmaltakin. 

Valvontaa ei ole useammassa vuodessa ilmeisesti lisätty juuri lainkaan, ja monien suomalaisten yritysten myymistä vaatteista jopa yli 80% saattaa tulla riskimaista kuten Kiinasta tai Burmasta, täysin kontrolloimatonta Pohjois-Koreaakin on harkittu joissain toimistoissa ja kokoushuoneissa tavarantoimittajaksi. Raportti on mielenkiintoinen, kannattaa lukea.

Clean Clothes Campaignin kuvapankista: Bangladeshilainen Najma on

masentunut, sillä hän joutui jättämään työnsä vaatetehtaassa, kun 

luvattua, säädettyä hoitopaikkaa lapselle ei järjestetty. 

Raportin yhteenvedossa todetaan, että boikotoiminen ei ole oikea ratkaisu kuluttajilta eikä varsinkaan  tilaajilta; rivien välistä voi lukea, että epäinhimilliset työolot on siis kuitenkin todettu työttömyyttä paremmaksi vaihtoehdoksi. Tärkeintä olisi siis levittää, vahvistaa ja mainostaa tiedostavuuttaan kuluttajana. Etenkin niille joita se oikeasti kiinnostaa - en siis tarkoita oman erinomaisuuden mainostamista esim. Facebookissa vaikka Puhtaiden vaatteiden tiedotteen voikin sinne mielellään linkittää. Voimme tiedusteluin painostaa kauppiaita, suomalaisia tuottajia ja jälleenmyyjiä kiinnittämään enemmän huomiota yhteiskuntavastuuseensa. Älkää nyt ainakaan enää ostako mukisematta tuotetta, jossa alkuperämaata ei edes ilmoiteta; sellaisiakin on edelleen tarjolla. 

Olihan muuten taas kerran laji jossa hävisimme reilusti mm. ruotsalaisille. Nyt pää pystyyn, tuntosarvet aktiivitilaan, ja askel parempaan, uljaampaan uuteen vuosikymmeneen!

P.S. Ja kun nyt kerran paasaamaan ryhdyttiin, niin kehottaisin hyvinkin painokkaasti että kävisit allekirjoittamassa Amnestyn vetoomuksen Suomen seksuaalirikosten lainsäädännön muuttamisesta; jos jokin on täällä räikeä epäkohta niin tämä. Lisätietoja, aika järkyttäviäkin,  tuohon linkitetyiltä Amnestyn sivuilta. Ole hyvä ja käytä tähän seuraavat 6 sekuntia!

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Broideja Brothers Brødre

Miten tämä on mennyt multa ohi? Vai onko elokuva ameriikanversiona niin huono, ettei siitä ole pidetty mitään melua? Kai sekin on mahdollista.

Viime vuosikymmenen ehkä paras elokuvaohjaaja on Susanne Bier, jonka kaikki elokuvat ovat lisäksi olleet erinomaisesti käsikirjoitettuja. Tanskassa tehdyt Häiden jälkeen (Efter brylluppet, niinköhän se tanskaksi meni), rohkea Brødre, Jeg elsker dig for evigt ja sitten Hollywoodissa tehty sydäntäraastava The Things We Lost in the Fire, ovat oikeastaan kaikki lempielokuviani.

Kun näin the New York Timesin julkaisemassa hienon hienossa näyttelijäpotrettien kavalkadissa kuvan Jake Gyllenhaalista ja Tobey Maguiresta, ja teksti kertoi heidän esiintyvän elokuvassa nimeltä Brothers, arvasin jo että nyt on oltava kyseessä viime aikoina jälleen hieman yleistynyt elokuvamuoto: re-make. Minkäs teet, jos Pohjoismaissa vaan tehdään niin hyvää draamaa ettei niille tunnetasoille Hollywoodin aivoriihissä pinnistämälläkään ylletä.

Ymmärtääkseni amerikkalaiset eivät Halle Berryn ja Benicio del Toron hienoista roolisuorituksista huolimatta oikein ymmärtäneet The Things We Lost in the Firen hienoutta. Oliko aihe liian rankka, rytmi liian hidas, tuliko raja vastaan liian intensiivisissä lähikuvissa, vai siinä että David Duchovnylla oli onnellinen "mixed marriage" ja söpöjä mulattilapsia? Itse olen nähnyt elokuvan useamman kerran, siskoni katsoo sen niin usein että olisi varmaan pitänyt jo ostaa leffa sille omaksi. 

Suosittelen  ihan kaikkia edellämainittuja elokuvia todella lämpimästi. Samoin kuin tanskalaista elokuvaa ihan yleensä (Mifune, Festen, Dansen...); jään etsimään Veljesten uudelleenfilmatisointia, jos en muuten niin pelkästään Gyllenhaalin surusilmien vuoksi. Sotatilanteesta palaavan perheenisän rajusta traumasta kertovan tanskalaiselokuvan bongannut jenkkituottaja on varmasti hykerrellyt eri tyytyväisenä - mikä aihe koskettaisikaan syvemmin amerikkalaista kansakuntaa, joka on elänyt trauman kanssa viimeiset 40 vuotta. Samaa aihetta, sodan tuomia traumoja koskettelevia elokuvia on viime vuosina tehtailtu monia myös amerikkalaisvoimin: In the Valley of Elah, The Hurt Locker (mikäli olen oikein ymmärtänyt?), se yksi jonka nimeä en nyt saa päähäni, se tositapahtumiin perustuva missä Angelina Jolien sotakirjeenvaihtajamies katoaa, ja monen monta muuta. Muistutan jälleen taiteen parantavasta potentiaalista.

P.S. Näitä leffapostauksia syntyy näköjään näin sattumalta Oscarien alla (ne jaetaan tulevana sunnuntaina). Vannon etten saa niiltä mitään sponssia.  The New York Timesin Arts-sivut ovat mahdollisesti maailman miellyttävin ja inspiroivin tapa treenailla englannin kieltään ja pysyä kärryillä viimeisimmistä ensi-illoista, uutuuskirjoista, sekä tietysti New Yorkin teatteriskenestä. Kuvat ovat myös upeat, tsekkaa ylle linkitetty kuvakavalkadi jos et usko.