Voina i mir

Valmis! Noin 1300 sivua vuoroin sotaa, vuoroin rauhaa. Yksitoista viikkoa, kaksi päivää ja joitakin tunteja; typistettyjä yöunia, lukulampun ääreen nukahtamisia, tenttikirjojen satunnaista laiminlyömistä, ajoittaista turhautumistakin; valtava määrä ajatuksia, joitakin postIt-lappumerkintöjä, paljon onnen ja elämääsuuremman ymmärryksen tunteita ja muutamia kyyneliä; inspiraatiota ja - mikä on uusvanhan vastakohta? - enemmän tai vähemmän ajankohtaisia ajatuksia historian opiskeluun.

Kiitos näistä isälle.

Sota ja rauha on yksi Leo Tolstoin (1828-1919) pääteoksista Anna Kareninan rinnalla. Hän kirjoitti usein neliosaisena julkaistua teostaan vuosina 1865-1869.

Historian ystävälle kirjalla oli sikälikin elinikäinen merkitys, että mielikuvat esimerkiksi Napoleonin olemuksesta tai merkittävästä Austerlitzin 1812 taistelusta näyttäytyvät tästedes mulle ainoastaan sellaisina, kuin Tolstoi ne kuvaili. Mutta vielä suuremmat ansiot Tolstoi saa ihmisyyden kuvaamisesta; elämänilo ja kuolemanpelko eivät koskaan ole musteena paperilla tuntuneet yhtä samastuttavilta. Jokaisen osan avaavat pohdinnat historiankulusta muistuttavat ihmiselon ja -ymmärryksen rajallisuudesta, kuitenkin vailla uhkailua tai nujertamisen meininkiä.

"S a t t u m a  on luonut aseman,  n e r o  on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. - Mutta mikä on s a t t u m a? Mikä on n e r o? Sanat sattuma ja nero eivät merkitse mitään tosioloista, ja sen vuoksi niitä ei voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät vain ilmiöiden käsittämisen tiettyä astetta. Minä en tiedä, miksi tapahtuu jokin ilmiö; ajattelen, etten voi sitä tietää; siitä syystä en tahdo tietää ja sanon että se on s a t t u m a. Kun näen voiman, joka saa aikaan sellaisen teon, joka ei ole missään suhteessa yleisiin inhimillisiin kykyihin, enkä käsitä, miksi niin tapahtuu, sanon: n e r o.

Näyttäkää minulle kirjailija, joka ei kadehdi Tolstoita hänen alastoman kauniista kielestään. Yhä uudestaan hän kuvailee mitä tavallisimpia ihmisluonnon keskeisimpiä tapahtumia ja tunteita sortumatta niiden satojen sivujen aikana kertaakaan tavanomaisuuksiin, jaaritteluun tai kliseisiin (jälkimmäisiä karttoi luultavimmin myös vuoden 1950 4. painokseni ansioitunut suomentaja J. A. Hollo).

Menen tänään katsomaan Q-teatterin Aivan kuin minua ei olisi. Luulisin, että Balkanin julmuuksista ja vankileirikuvauksesta tulee useaankin otteeseen mieleeni Pierren koettelemukset ranskalaisten vankina.

Nyt vasta Pierre käsitti ihmisessä piilevän valtavan elinvoiman ja tajusi, millainen pelastus on ihmisen kyky vaihtaa tarkkaavaisuuden kohdetta, kyky, joka on verrattavissa höyrykattilan varoventtiiliin: se laskee pois liian höyryn, jos paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.  Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kuinka jäljelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa oli saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja oli luultavasti kohta joutuva saman kohtalon uhriksi. Vielä vähemmän Pierre ajatteli itseään. Mitä tukalammaksi hänen olonsa tuli, sitä enemmän virtasi hänen mieleensä, hänen olotilastaan riippumatta, valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.

Vaikka välillä meinasin hermostua kun luettavaa-kasa sängyn vieressä kasvoi kasvamistaan, oli joka lukuhetki aina kuitenkin ihan tarpeeksi palkitseva - en päivääkään vaihtaisi pois!

Kuten huomaatte, olen lähes kritiikittömän vakuuttunut. Tolstoi oli nero, ehkä vertaansa vailla.  Jos kohta Tolstoin pohdinnat historiankirjoituksen kinkkisimmistä ristiriidoista ja haasteista ehkä olivatkin hieman eilispäiväisiä, niin minkäs teet - aikaa on kulunut! Kiinnostavaa se oli silti ajankuvana sekin. Kritiikkiä otetaan mielellään vastaan vaikka kommentteina tähän tekstiin, tällainen jalustallenostaminen kun ei ole ihan tervettä.