Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.

Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!

Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.

Povaa hyvää elokuuta

Ensin ei ehdi kirjoittaa mitään viikkokausiin, ja sitten kun kirjoittaa niin päätyykin promotoimaan estoitta jo mainstreamiin vakiintunutta tapahtumaa, joka muutenkin varmasti myy loppuun. Hoh. Näköjään yksi niistä asioista, joita ylikiireisen bloggaajan on katsottava sormien välistä, on kirjoitustensa indie (leli harkittu riippumattomuus kulttuurin kaupallisuudesta).

Nimittäin: kun sopiva kirjoitushetki nyt kerran saapui kevätflunssan ei-tervetulleessa asussa, tahdon jakaa iloni tänään julkistetusta Flow Festivalin line-upista. Vaikka ohjelmasta avattiin vasta osanen, vaikka edellisvuosista viisastuneena osaan odottaa ainakin kolmea peruutusta, vaikka en ole tänä vuonna ehtinyt seuraata musiikkimaailman tapahtumia ja tähdenlentoja lainkaan niin tiiviisti kuin olisin tahtonut, ja vaikka listassa on vasta yksi varsinainen lempibändi, niin kyllä näistä tiedoista sopii silti jo iloita:

Kanye West, Lykke Li, Janelle Monáe, Midlake, Iron & Wine! Kaikki mun kotikaupungissani 12.-14.8.2011! Kreisiä. Varmasti myös mm. Q-Tip täyden livebändin kera ja mieletön synkkä Mirel Wagner sykähdyttävät, kukin omalla tavallaan. Ja Shantel on kuulemma takuuvarma bileiden räjäyttäjä, kertovat viime vuoden Huvilakeikalla joranneet sekä muut Balkan Fever -aktiivit.

Jatkoksi jos saataisiin vielä vähän lisää jazzia ja muuta rytmimusiikkia, niin joutuisin ehkä vielä kerran harkitsemaan kolmen päivän lippua (115e), vaikka se himokalliiden festariruokien ja -juomien kanssa viekin joka vuosi vararikkoon ja saa vannomaan: ensi vuonna korkeintaan kaksi päivää.

Kuka päästi Iron & Winen riikinkukon kanssa 
meidän vierashuoneeseen?

DocPoint on täällä tänään

Mietityttääkö USA:n talouskriisi?

Tahtoisitko räppistaraksi? Vai haaveiletko ennemmin bändistä? Sinfoniaorkesterista?

Oletko miettinyt, millaista lappalaisten elämä nykyään on? Vai pikemminkin millaista se oli kauan sitten?

Oletko Scorsese-fani? Diggaatko Uudesta Fantasiasta ja/tai Palefacesta ja/tai merenelävistä?

Festareilla mm. Martin Scorsesen Public Speaking

Katsottavaahan taas riittää: dokumenttielokuvafestivaali DocPoint 25.-30.1.2011, Helsingissä.

Levylahja

Levykauppa Äxässä on ilmeisesti meneillään aika hyvä tammiale. Sain sieltä tuliaisen, joka muokkaa parhaillaan sunnuntaistani entistä mieluisampaa.

Kiitos 

[levyn antajalle, jolle en tätä hienoa kappaletta kovin kirjaimellisesti voi kuitenkaan omistaa]

Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua:
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

(san. Paula Vesala)

Oh, Holy Night: Alppilan Enkelit

Aika se on taas mennyt rientämään. Joulu tuli, se meni, muutaman päivän päästä on aika astua uuteen vuoteen. Angels in America -näytelmänkin näin jo kuukausi sitten, ja vaikka se on pyörinyt paljon mielessäni, en ole suvainnut muotoilla ajatuksiani lukukelpoiseksi. Lienee korkea aika yrittää. (Tietenkin on, kun oikeasti pitäisi jo istua kirjastossa lukemassa lähdekirjallisuutta opintoja varten.)

Kyllästyminen oli pahin pelkoni näin massiiviseen produktioon istuessa. (8 ja puoli tuntia intensiivistä teatteria uskonnosta ja kuolemasta. Useat mukaanpyydetyt jättivät väliin. Nyt niitä harmittaa.) Olen itse onnistunut välttymään Tony Kushnerin näytelmän kenties kuuluisimmalta versiolta, siltä minisarjalta jossa näyttelevät mm. Al Pacino, Meryl Streep ja Emma Thompson. Kyllästymisriski oli suurempi seurueellani, jonka useimmat muut jäsenet olivat nähneet sarjan. Kukaan kahdeksasta ei kuitenkaan myöntänyt missään vaiheessa odottaneensa esityksen loppua.

Alppilan Angels-produktion dynaamiset kohtaukset ryöstävät mukaansa heti ensimmäisestä kohtauksesta, jossa rabbi (useita todella vahvoja rooleja näytelmässä tekevä Jaana Saarinen) mumisee Loun isoäidin arkun äärellä näytelmän ensimmäisen osan ("Vuosituhat vaihtuu") prologin, joka liittää sen selkeästi amerikkalaista kokemusta käsittelevien näytelmien kaanoniin (josta nimi sinänsä olikin jo vahva enne). Toisen osan ("Perestroika") alun sokea marxisti jatkaa samaa saarnaa tämän toisen historian kaltoin kohteleman, väärinymmärretyn ihmisryhmän nimissä.

Johanna Freundlichin ohjaus olisi useamman kunniamaininnan arvoinen. Päällekkäin nivotut kohtaukset toimivat kuin lempikirja jota ei voi laskea alas. Vaikka nämä kohtaukset ovat lyhyitä, ovat siirtymät niiden välillä harkittuja ja sulavia. Muistaakseni lähes poikkeuksetta. Ainoat keinotekoiset tauot saapuvat aina yllättäin, väliväliaikoina, joita oli vähän liikaa.

Olin todella otettu oikeastaan kaikista näyttelijäsuorituksista. Telkkarista/Salkkareista vähän liiankin tuttu Jaana Saarinen teki useasta näennäisen pienestä ja kaksiulotteisesta sivuhenkilöstä todella käsinkosketeltavaa draamaa. Onnetonta Harperia esittävä Elina Berg oli minulle aika uusi kasvo, ja olin hänen työstään tosi innoissani. Myös Al Pacinon kenkiin astunut Matti Onnismaa onnistui nähdäkseni melkoisen hyvin, ja kaikki neljä "nuorta miestä" olivat lopulta mielestäni hyvissä suorituksissaan tasavertaisia - kahden ja puolen vuoden harjoittelu (todella tervetullut kannanotto itsessään!) näkyi rooliinmenon syvyydessä joka näyttelijän kohdalla.

Harper (Elina Berg)

Päädyin lopulta – melkoisen epäyllättävää sinänsä – pohtimaan tekstiä melkein yhtä paljon kuin sen toteutusta. Ehkä juuri Onnismaan Roy Cohnin keskustelut nuoren Joen (Oskari Perkki) kanssa saavat suomennoksen kolahtamaan korvaan kaikkein kummallisimpana. (Harmittaa, että jätin kirjaksi painetun näytelmän lokakuussa sinne Brooklynin katumyyjän pöytään ja ostin vain Catcher in the Ryen ja The Lovely Bonesin.) Ilman todistusaineistoakin uskallan väittää, että näytelmä oli käännetty sanasta sanaan, kirjaimellisesti.

Hahmojen korostettu tapa lausua toistensa nimi joka toisen repliikin loppuun, ja painokkaasti, on amerikkalaista perusretoriikkaa (ja muuten mainio tapa - kuka suomalainen ei janoaisi kuulla omaa nimeään, kun sitä niin älyttömän harvoin kuulee?). Jos "minulla on kaikki aika maailmassa", tai jos pyydän sihteeriä puhelimessa "antamaan minulle ulkolinjan", niin enhän minä ihan täyttä suomea puhu. Mutta who cares? Tai varsinkaan teatterissa. Aluksi kieli hieman vieraannutti hahmoista, mutta totutteluaikaahan löytyi. Tajuttuani idean (?) olin tyytyväinen; kielestä kiinnostuneena arvostan kääntäjien pyrkimystä työllään sitoa näytelmä entistä tiukemmin alkuperäiseen ilmikontekstiinsa, ja etenkin tekstin tämänkertaista tulkintaa, joka töksähteleväisyydellään sitä entisestään korosti. Näytelmän teemat kun ovat niin yltiöuniversaaleja joka tapauksessa.

Sama harkittu fiilis lävisti koko eeppistä teatterikokemusta. En voi kuin toivoa lisää samankaltaista teatteria - hyviä tekstejäkin kyllä pitäisi löytymän. Tv-sarjan noste varmasti auttoi tässä, mutta ilmankin olisi ehkä pärjätty?

Lienen nyt muistanut mainita riittävästi huomioitani, ja ilmaissut niinikään riittävissä määrin tätä nimenomaista Angels in Americaa kohtaan tuntemaani arvostusta. Jäljelle jää enää kysymys, joka on jo viipynyt monien huulilla: Saadaanko lisänäytöksiä? Sopii toivoa; paikkoja katsomossa on hillityt 55, eli lisänäytöksinkään eivät kaikki halukkaat taida mahtua lauteille. Veikkaan itse, että ryhmä ryhdikästä linjaansa jatkaen viimeisessä näytöksessä 27.2. kiittää ja kumartaa, tyytyväisinä ja tyylillä, viimeisen kerran näissä lavasteissa.

 Louis (Jerry Wahlforss) ja Prior (Antti Lang)

P. S. Näytelmän mieleenpainuvuudesta kertoo myös hämmennys johon vajosin törmätessäni noin viikkoa myöhemmin aamulla kadulla näyttelijä Jani Toivolaan, jonka olemus kuitenkin on jo varsin tuttu Idolsista ja muistakin yhteyksistä. Intuitiivinen ajatusreaktio: "Mitä ihmettä hoitaja Belize tekee Helsingin lumisilla kaduilla?" 

P. P. S. For the record: Kyllä, näytelmä oli moninkertaisesti eheämpi ja sekä tekstiltään että tulkinnaltaan huomattavasti kiinnostavampi kuin Smedsin Mr. Vertigo Kansallisessa!

Angels in Alppila

Joko olet huomannut? Alppilan Viipurinkadulle, kulmaan jossa ennen hohti keltaista valoa Videofirma Makuuni, on tulossa teatteria. Seurue, johon kuuluu mm. Krista Kosonen, Jani Toivola ja Matti Onnismaa, on salavihkaa luonut tiloissa marraskuussa ensi-iltansa saavan tuotannon Tony Kushnerin draamasta Angels in America. Miten se on päässyt valmistumaan näin pitkälle näin kattavassa hiljaisuudessa, is beyond me.

Pitkä käsikirjoitus on jaettu kahteen osaan, jotka voi katsoa putkeen tai eri iltoina. Näytelmälle kertyy yhteensä pituutta kuusi tuntia, ja juuri synkkinä syksyn ja talven sunnuntaipäivinä osat on mahdollista nähdä putkeen. Ihan mainiota – käsimerkkiä kaamokselle ja kuudeksi tunniksi toisiin maailmoihin.

Jos ja kun silkka tieto näytelmästä sai sinutkin innostumaan, niin tsekkaa produktion nettisivut. 

Ehkä ne on tosissaan ajatelleet, että pelkkä viidakkorumpu riittää täyttämään salin – emmehän tiedä edes katsomon kokoa. Jännä kokeilu useassa mielessä.

P. S. Menen muuten katsomaan näytelmän aika puhtaana tauluna, kun amerikkalainen tv-versio on (toistaiseksi) jäänyt katsomatta. Ilmeisesti näkemisen arvoinen olisi sekin.

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.

Kevätjuhlan tuntua

Nyt on pakko puffata muutamaa näyttelyä, joiden tekijöiden nimet tulevat takuuvarmasti tulevaisuudessa täyttämään lehtiesi sivut, tämän blogin satunnaiset postaukset, säätiöiden palkintolistat, mielenkiintoisimmat kahvipöytä- ja baarikeskustelut ja kenties lopulta vaikkapa koko Kiasman etuseinän:

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät, Taiteen talossa sekä KuvAn gallerioissa Helsingissä 12.5.-6.6.2010. Avoinna joka päivä 11-18.

Taideteollisen korkeakoulun Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttely Elefanttikorttelissa Aleksanterinkadulla, 12.5.-13.6.2010. Avoinna ti-pe 10-18, la-su 11-17.

Näitä ei siis kannata jättää väliin! Tarkoitukseni oli ensin vierailla itse uudemman kerran Kuvan keväässä ja ensimmäisen kerran Masters of Art (eli MoA) -lopputyönäyttelyssä, ja vasta sitten kirjoittaa niistä. Vaan aika käy vähiin! Täytyy - levittää - tietoa.

Tuuli-Anna Viitanen: Peili peilissä

20 x 40 cm, lyijykynä paperille

Toukokuun lopulla elämä on juhla. Allekirjoittanut ainakin herkistyy aivan vaivattomasti edelleen yläasteen juhla-/jumppasalin, Suvivirren, sireenien ja kesämekkotunteen muistelemisesta. Kevätjuhlariemu kulminoitui omiin, lähes taianomaiselta (varsinkin näin retrospektissä) tuntuviin ylioppilasjuhliin, ja jotain siitä oli jäljellä vielä yliopistosta valmistuessanikin. Nykyään tuota kepeää kaikkivoipaisuuden tunnetta voi edelleen koettaa tavoitella sukulaisten ja ystävien erilaisissa valmistujaisjuhlissa. Näiden keväisten tunnetrippien eli kevätjuhlien lomaan en keksi tämän hetken helteisessä Helsingissä sopivampaa teematekemistä kuin taiteen yliopistojemme lopputyönäyttelyiden kiertäminen. Tänäkin vuonna uusi taide on kivasti ripoteltu ympäri kantakaupunkia, oiva pyöräretken paikka siis.

Kuvataideakatemiassa kukitettiin 40 uutta kuvataiteen maisteria Kuvan Kevät -näyttelyn avajaisissa viime viikolla. Töiden joukossa on ihania, häiritseviä sekä vaikuttavia töitä neljässä eri lokaatiossa, paljon maalausta, aika vähän valokuvaa, yllättävän suuri määrä installaatioita ja sekatekniikka erilaisin reseptein. Kierros kannattaa aloittaa itse Kuvataideakatemiasta, Hämeentien varrelta (Kaikukatu 4, sisäpihalla keikkapaikka 6. linjaa vastapäätä): koulun tiloihin on ripustettu kymmeniä hienoja töitä, ja auditoriossa pyörii Riikka Kuoppalan upea elokuva Palavan kaupungin alla, jota ei ainakaan kannata missata. Oivan lounaan saa muuten taiteesta vaikuttumisen lomassa koulun kasvis-lähi-luomuruokaravintolasta, jota olen tainnut mainostaa jo joskus aiemminkin. Opiskelijoille mausteinen ja runsas lounas kustantaa sen Kelan tukeman 2,60, muille muistaakseni femman. Money well spent.

KuvAn muut galleriat löytyvät Kasarmikadulta ja Lönnrotinkadulta, lisäksi Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsee Lasiboksi jossa Heidi Saramäki toteuttaa kollektiivista animaatiota joka keskiviikosta sunnuntaihin koko kevätnäyttelyn ajan, eli 6.6. asti, klo 16-19. Kuvan keväällä on omat nettisivut, joiden ehkä kiintoisinta antia ovat neljän valmistuvan maisterin blogit kevään varrelta.

Lotta Ingman: Élodie

110 x 130 cm, öljy kankaalle

TaiKin Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttelyssä en tosiaan vielä ole itsekään ehtinyt käydä, joten en voi kuin suositella menneiden vuosien perusteella lämpimästi. Ei se ole mikään turha sanonta, että näistä näyttelyistä erottuvat jo edukseen tulevaisuuden tekijät. KuvA toi viime vuonna lopputyönäyttelyn takaisin omien seinien suojaan, TaiK puolestaan on lähtenyt liikkeelle Arabiasta ja kokeilee tänä vuonna näyttelyn järjestämistä stadin ytimessä, Elefanttikorttelissa Senaatintorin kupeessa.  Korttelin kerroksiin on saatu mahtumaan 81 uuden taiteen maisterin opinnäytteet. Tänne taidan ehtiä jo ensi viikolla, näyttely on esillä 13.6. asti.

Nämä näyttelyt ovat täydellinen resepti etenkin ns. huonosta taideitsetunnosta kärsiville. Jos olet harmillisesti elänyt siinä harhaluulossa ettet ymmärrä nykytaidetta (tai muotia, tai muotoilua), lähde ihmeessä liikkeelle ja astu lopputöiden eteen mieli tyhjänä. Mitään ei voikaan, eikä varsinkaan tarvitse "ymmärtää", tärkeintä on antaa nähdyn vaikuttaa ja omien ajatusten kulkea puuskittain itsensä ylitse. Tekisi miltei mieli jatkaa: kuin toukokuinen etelätuuli! Mutta karsitaan liian kököt metaforat... Malja taiteelle!

Susanna Mannerin lopputyö TaiKin kuvataidekasvatuksen ohjelmaan. 

Kuva: Sanna Haverinen.

Naiset, kaupungit ja toukokuu

"Kyllä se hullu on joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan!" -L. Onerva

Naiset kaupungilla on eläväinen ja monisyinen aihe josta voisi kirjoittaa ja puhua loputtomiin. Ateneumin taidemuseo ja Anna Kortelainen huomasivat, että siinäpä myös oiva konteksti taidenäyttelylle. Ja sellaisen kaikkien nais-alojen asiantuntijaksi - ainakin median ja kustannusmaailman silmissä - noussut Kortelainen on siis L. Onervan kiehtovan henkilön ympärille ja inspiroimana Ateneumiin kesäksi kuratoinut. Vierailu Ateneumissa on toukokuuni agendalla; Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ohella myös Caj Bremerin retrospektiivi herkkine kuvineen kiinnostaa.

Mainitsen näyttelyn tuomia tunnelmia täällä kunhan ehdin ottaa aikaa sen koluamiselle. Voisin kirjoittaa myös vähän Onervasta itsestään; siinä on nainen jonka elämä menee tosi luontevasti blogin Inspiration-osuuden alle!

Hypätään Onervan kautta yliopistomaailmaan: naisena kaupungissa -ilmiö on sielläkin vallannut yhä kasvavan alan mm. kaupunkitutkimuksesta. Kaupunki ei ole pelkkä julkinen tila, ja toisaalta jos onkin niin silloin sen pitäisi ainakin nykyään kuulua yhtä lailla kaikille - mennyttä emme voi muuttaa. Historian laitoksilla tutkitaan, mitä on eri vuosisatoina ja -kymmeninä sanottu ja kirjoitettu naisista, jotka ovat röyhkeästi ottaneet itselleen oikeuden maleksia kaupungilla, istuskella puiston penkeillä ohikulkijoita mietteliäänä tuijotellen. Tästä kun mieleen tulevat melkein väistämättä vuoden 2010 kauppakeskusten teinilaumat viikonloppuiltaisin, korostetun kovaa kiljuvat ihanat tyttönaiset, nuo toisistaan röyhkeyttä saavat hysteeriset ratikkakäyttäytyjät, niin sitten vasta tajuaakin että jotkin asiat ovat sentään julkisen ja yksityisen tilankin suhteen rajustikin muuttuneet, ainakin pitkän aikavälin näkökulmasta.

Nainen kaupungilla, Berliinissä

Naisia kaupungilla tutki omasta arvokkaasta näkökulmastaan myös sosiologi Anna Kontula, jonka väitöskirja Suomen seksityöläisistä herätteli keskustelua ja levitti paljon uutta ja tarpeellista tietoa mutu-juttujen tilalle muutama vuosi sitten. Onkohan Anna jatkanut tutkimustaan, tai saanut seuraajia akateemisella polullaan? Hyvin vähän yllättää se, että kansalle Kontulaa on sittemmin tuotu tykö vain Kimmo Kiljusen salarakkaana. Kyllästynyt huokaus tähän. Onneksi Annallakin on blogi, josta jokainen voi käydä itse lukemassa tutkijan yhteiskunnalle oikeasti arvokkaat ajatukset.

Itselleni ajankohtaisimpia naisia kaupungilla ovat ehkä vappuaattona raitiovaunussa (sillä silloinhan sataa, pitää päästä suojaan) hyvin- ja pahoinvoivat em. teinityttöset, joilla on onneksi suurin osa kaupunkielämiään vielä edessä, sekä ennen muuta ja vähän mieltäylentävämpänä ajatuksena vapunjälkeinen reissu Berliinin kaupunkiin maailman parhaiden naisten seurassa! Siitäkin toivottavasti irtoaa jotain jälkikäteen täällä tunnelmoitavaa, vaikka sään salliessa aurinkoiset terassit Prenz'l-Bergissä saattavat ainakin yrittää ottaa pääosan tästä kaupunkimatkasta...ja inspiroivaahan sekin on: flanöörin elämää kapinallisessa Berliinissä: kuten niin monet itsenäiset naiset (ja miljoonat miehet) ennen meitä!

Lopetanpa kahteen lainaukseen, jotka esitän ajankohtaisessa kausaalisessa suhteessa:

"April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain." - T. S. Eliot, ensimmäiset säkeet runosta The Waste Land (1922)

"Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?!" - Aikakone, kertosäe kappaleesta Keltainen (1996)

P. S. Naisia kaupungilla pohti muuten myös taannoin Ylen Kotikatsomossa esitetty melkoisen hyvä samanniminen minisarja. Toivotaan uusintoja. 

P. P. S. Ovathan hekin hyvin leimallisesti naisia kaupungilla. Ja jos tätä nyt olisikin enää vaikea pitää minään taideteoksena, tai edes kulttuuritekona, niin on ne silti aika ihania; ei siitä kiintymyksestä enää mihinkään pääse. New Yorkin kaupunkimatka on muuten myös vuoden agendalla - sweet!

Festive! (e.g. Inspiration Information @ Flow!)

This turned out to be another reeeeally lengthy post, so what I'll do this time is provide you with an abstract from which you can decide whether you're bothered to read the full text, below. Here you are:

Exciting times! Summer 2010 looks pretty much like this:

Ruisrock: Florence & the Machine! Regina Spektor! 

Ilosaarirock: DJ Shadow! FNM!
Alppipuiston kansanjuhla! Basso Festival?

Provinssirock: Mew, Cypress Hill, Rammstein!

Pori Jazz: Massive Attack! Sharon Jones & the Dap Kings! (Toto?) N.E.R.D.! José James! Gil Scott-Heron! Tori Amos!

Flow Festival: Air! M.I.A.! José James! Jimi Tenor and Tony Allen present: Inspiration Information!

Helsinki Festival: programme TBA May 4th; this far we got Caetano Veloso!

Y mucho mas...

 Allen and Tenor, supposedly pretty inspired

On to the full text:

It must be April! Every week comes around with new festival line-up publications: the Finnish summer is slowly revealing its 2010 form, and it's looking mighty fine.

Ruisrock is already known to host, once again, The Sounds, with a bunch of other Swedish sensations, as well as the lovely indie ladies Regina Spektor and Florence and the Machine, plus a heavy load of heavy and the cream of the Finnish pop crop. Also Ilosaari and Provinssi have come out from this year's closet, hosting bands such as DJ Shadow, Faith No More, and Bad Religion (in Joensuu), and Mew, Cypress Hill, and Rammstein among many others (in Seinäjoki). Not bad, Finland.

Risto at Ruisrock 2009

One particularly blaaah day in the library last week got a very welcome new direction when I noticed that Pori Jazz has announced its entire programme. Thanks to the new creative management (the catch-all guys Tuomas Kallio and Teppo Mäkynen, with Markus Partanen), it's simply awesome! The past few years have not been too inspiring, but now a change came with a vengeance. Old Pori Jazz regulars (myself included) seem to be pretty excited again. The programme as a whole is not dedicated solely for the jazz purists this year either, though. There are quality acts from several fields of rhytm music in good proportions and impressive variety.

I have already bought a ticket to the joint Kirjurinluoto afternoon of Massive Attack, N.E.R.D., and Sharon Jones and the Dap Kings. Uncanny! That's 24 July; and if after Kirjurinluoto we still got some stamina, nothing would be sweeter than José James and Timo Lassy at the LP-fortysomething club the same night. And Gil Scott-Heron plays there the night before! Many other excellent acts in the line-up, too. And then they have Toto, a special treat for the corruption guests behaving badly in their casual jackets at the VIP tent I believe.

Speaking of José James and Timo Lassy; there should be no need to feel blue should we miss them in Pori, because - thank you again Tuomas Kallio - they will also be playing in our own Flow Festival, Helsinki's new pet event, in mid-August. The three-day urban festival published its first  list of artists today, among them such treats as the aforementioned dynamic duo with an orchestra, the now-legendary French twosome Air, rising star M.I.A., Sigur Ros's vocalist Jónsi, and a bunch of street-cred names that a mainstreamist such as myself does not yet recognize - hello Spotify! Flow has already published its tentative Spotify teaser list, in fact. Hear it out, here!

 Picture says all - Flow 2009

And what do you know: two living legends Jimi Tenor and Tony Allen will enlighten Flow with their collaboration project Inspiration Information! Great title! Grrrreat sounds! I'm very pleased. Watch & listen to a preview here. Looking back into last summer, my Flow memories are among the fondest: Jenny Wilson with the sun in her eyes and ours, Top Billin' partying in the enormous Voimala hall, midnight dances by Itäväylä, brunching together before the next day, Lily Allen with the aching backside, skumppa-breaks with the girls and then some more sun & music...ah!

Helsinki Festival a.k.a. Helsingin juhlaviikot, of which Flow forms an independent part, publishes its extensive programme on May 4th - can't wait for that either! A few advance concerts have already been announced (Caetano Veloso, meu amor!). Looks like there's no need to step outside national borders this summer. If you want to take this advice to unnecessary extremes, you can now even invite the festival into your livingroom! Act fast, though, by applying here.

 Recognize me?

If, by contrast, you're badly yearning for a foreign experience, there's always Roskilde, the countless UK festivals, Way out West, and others in Sweden - apparently they (the Swedes) are not organizing the winner of the lamest name competition, Where the Action Is festival this year though. Despite the name I have heard it was super last year, hosting all those golden artists that couldn't be bothered to cross the bay to Finland. 

Well, that particular story of our lives is at least partly in the past now, as you could see from all the names listed in this post! Hurra och heja Finland, och hjärtligen välkommen sommaren 2010!

P.S. Best not forget the lower-key, free and pleasant park happenings around Helsinki either. ELMU ry. will be back in Alppipuisto in July with I Was A Teenage Satan Worshipper, Kiki Pau, and others. So far, I've only found info on this Kansanjuhla in Facebook. We're hoping that the people at Basso.fi are just late announcers (as they were last year, too), and that we'll have another Basso Festival in Koff park, too.

P.P.S. This was just a quick overview of the biggest events - you are free and very welcome to list smaller scale events here, those that we should also remember to mark in our calendars and get excited over!?

Choke on it!

Good old Eyjafjallajökull is providing us a sneak peak of who it is exactly that we're messing around with. Our skies are invaded by an ash cloud who threatens to stay there indefinately. The audacity of that thing! Well, now both those who have had to cancel their travel plans and everyone else happening to be in Helsinki this weekend have the opportunity to attend the awkwardly named Helsinki Woman Film Festival, a.k.a. Artisokka!

From today until Sunday night, high-rated movies made by wise women are showed at Bio Rex. If you for instance have not yet seen The Hurt Locker, Sunday 8.15 pm is your chance (and mine). Tomorrow, on Saturday, my choice might be Drew Barrymore's first direction Roller Girl / Whip It, and I'm confident Pipilotti Rist's Pepperminta on Sunday afternoon is a real treat!

Here's to a) Mother Nature, and b) independent film festivals!

Niin Helsingin koulua

Valokuvauksemme varmaankin onnistunein vientikonsepti Helsinki School, ja erityisesti sen "nuorin sukupolvi", esittäytyy Helsingin kaupungin taidemuseossa Meilahdessa 24.2.-23.5.2010. Valokuvataiteen ystävä iloitsee. Mukavan pitkä näyttelyaikakin, mutta minulla (ja monella?) homma menee yleensä näin: mitä pidempi näyttely sen suurempi riski että se jää kokonaan katsomatta. Koetan siis liikennöidä itseni Meilahteen jo ensi viikolla.

Nelli Palomäki: Viola and Elsa at 10 and 9, 2009

Näitä TaiKista valmistuneita tai siellä vaikuttaneita, kuraattori Timothy Personsin suosioon ja sitä kautta maailmallekin singahtaneita Helsinki Schoolin valo- ja elokuvaajia on nykyään jo aika iso joukko. Omiin suosikkeihini lukeutuvat muun muassa Susanna Majuri (jonka ihana, surumielinen yksityisnäyttely "Vedentutkijan tytär" kannattaa ehdottomasti käydä katsomassa Valokuvataiteen museossa, missä se on esillä yhtä pitkään kuin tämä Helsinki School -näyttely, 23. toukokuuta asti), Jari Silomäki, Pertti Kekarainen ja Nelli Palomäki. Lisäksi muistan lukeneeni viime vuonna galleristi Ilona Anhavan haastattelun, jossa hän mainitsi Ea Vaskon yhtenä erityisen seuraamisen arvoisista nykytaiteilijoista; selvennyksen vuoksi mainittakoon että Vasko ei ole Anhavan "tallissa" (ainakaan tällä hetkellä). Anni Leppälä taasen on Vuoden nuori taiteilija 2010.

Näyttelystä löytyy varmasti myös uusia suosikkeja.  Täytyy tosin mainita että Helsinki Schoolin kotisivuilla useimmat artistilistan pikkukuvakkeet näyttävät hämmentävän samanlaisilta. Kiinnostavaa nähdä, eliminoiko skaalan kasvaminen tämän mielikuvan.

Oma suosikki by Pertti Kekarainen: 

TILA (moving dots), 2005

 

Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)

ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.

Kallio...

...on ehdottomasti parasta mitä telkkari on mulle viime viikkoina antanut. Reilu viikko sitten kahdella jaksolla alkanut Kallio on uusi omanlaisensa tv-sarja, jonka kaikki etukäteiskuvaukset tuntuvat nyt tosi ontuvilta. Toistaiseksi siis sarjana määrittelemätön, enkä itsekään uskalla siihen tehtävään sen totisemmin tarttua. 

(Yksi Nelosen kuvaus jäi erityisen kamalana mieleen: "rujonkaunis". Öh.)

Ihan huippua Kalliossa on mm. Rike Jokelan ohjaus,  sen broidin Juhan (sekä  näyttelijöiden Liski ja Perankoski) käsikirjoitus,  sen käsikirjoituksen dialogit, rytmi, kaikki. Loistavan sympaattiset ja hauskat henkilöhahmot. Hillitön Eeva. Ihana Kimmo. Mahtava Kari Heiskanen, jaksossa nimeltä "Kari Heiskanen" (= hauskaa!). Ainoastaan 22Pistepirkko on jo kolmannen jakson kohdalla kohdannut järkyttävän inflaation.

Kaikki katsomaan Kalliota nyt sitte, maanantaina kymmeneltä, kanavia mainostamatta. Ja hei! Ainakin sen tämän viikkoisen Kari Heiskas -jakson voi näköjään katsoa vielä täällä! Mahtavaa.

Kotisivujen kuvat muuten paljastavat että jatkossa sarjassa esiintyy myös Jimi Pääkallo. O-ou. Pääkallo ja Reino Nordin yhdessä ovat jo pieni haaste, mutta kun toisessa vaakakupissa tarjoillaan ihanaa Kalliofiilistelyä: kauniita maisemakuvia kohtausten välissä, valoisia kesäöitä Vaasankadulla ja kattonäkymiä Karhupuiston yltä, niin ei voi lopulta kuin hymistellä.

Kallio on ihana.

Ja senniminen sarja jatkuu ainakin huhtikuuhun. Oi pysy yhtä hyvänä.

Unsquare Bossa - jää hyvästi TFCQ

Aamun kiireisinä tunteina julkaistakoon hyvin lyhyt teksti (hah! Pystynkö siihen?) jossa ainoastaan pikahehkuttelen viime viikkoista The Five Corners Quintet -orkesterin Live Recordings -keikkaa musiikkiteatteri Kapsäkissa. Istuin ensimmäisen illan (torstain) keikalla keskimmäisessä, etummaisessa jazzpöydässä n. 105 cm Lassyn ja Eskolan kahden miehen puhallinsektiosta, enkä luullakseni missannut sointua tai ilmettäkään. Punaviini lämmitti mieltä ja Kapsäkin akustiikka oli ainakin siltä paikalta yllättävän hyvä, ainoastaan flyygeli jäi välillä hieman hiljaiseksi.
                                                                            

Jo ekasta biisistä (Trading Eights) mieleeni ankkuroitui ajatus: käsillä on nuoruuden haikea mutta onnellinen loppu. Siitä lähtien loputkin biisit vain nostattivat nostalgiaani, myös hyvänolontunnetta. Bändi oli selvästi itsekin alusta alkaen melko innoissaan; soolot olivat superpitkiä ja antaumuksellisia. 130-päinen yleisö oli kilttiä jazzkansaa, joka äänitystilanteen tiedostaen oli biisien välien ja Mäkysen legendaarisen (pelkästään sympaattisella tavalla) huonojen välispiikkien aikana hiirenhiljaa, ja aplodeerasi sitten soolojen ja biisien jälkeen asenteella. Intiimi keikkapaikka loi yleisön keskelle kuvitellun yhteisöllisyyden tunteen; minä ainakin tunsin että kaikki ympärilläni ovat yhtä fiiliksissä ja tuntevat rytmin saman hypnotisoivan otteen koko olemuksellaan. Ja keikkojenjälkeisen facebook-status-otannan perusteella tämä olikin ei kuviteltua vaan ihan totta.

Kuva © MR

Keikan lähestyessä loppuaan mieleeni hiipi ikävä epäilys siitä, että perjantain ja lauantain keikoilla nähtäisiin kenties lavalla myös vierailevat vokalistit Okou ja/tai Mark Murphy, bändi kun jätti kaikki lauletut kappaleet soittamatta, ja seuraavien iltojen liputkin olivat hieman kalliimpia. Tarkkaa tietoa tästä ei vieläkään ole, mutta joku taisi mainita ettei ihanaa Markia lavalla sittenkään nähty. Epäilemättä lauantain viimeisellä keikalla meno on kuitenkin ollut enemmän kuin kova, sillä se oli Tosi Kova jo torstaina.

No nyt olenkin sitten näköjään fiilistellyt jo kolmen kappaleen ajan, aika vetää yhteen: The Five Corners Quintet on aikansa ikoni, heidän tauolle vetäytymisensä erään aikakauden loppu, ja jos/kun  heitä livenä vielä kerran kuulen niin tulen olemaan onnellinen! 

Kuva © MR  

P.S. Onneksi pojat jatkanevat levyttämistä ja keikkailua muissa kokoonpanoissa. Esimerkiksi Timo Lassyn viimeisin levy Round Two on mahtava, lisäbonuksena vokalistivierailuilla samettiääninen suosikkini José James, jolta myös ulkona odotettu toinen levy.

Perinteitä laskien

Hyvää ystävänpäivää, erinomaista laskiaista!

 Hiihtoretkeltä laskiaisaattona

Tarkistelen vuosi vuoden jälkeen tietyiltä faktaruutuystäviltäni miksi Palmusunnuntaita vietetäänkään, ja miten se Laskiainen lasketaankaan, ynnä muuta vuoden aikana helposti unohtuvaa. Mahtava ominaisuus ihmisissä tuo knoppitietomuisti, kuin ulkoinen kovalevy. Vuotuinen ajantieto sen sitten vielä vahvistaa: 

Laskiaissunnuntai on seitsemän viikkoa ennen pääsiäistä; se voi siten olla aikaisintaan 8. pnä helmikuuta, myöhäisintään 7. pnä maaliskuuta. --- Nykyinen nimitys laskiainen on saatu teonsanasta laskea: laskeutuminen paastoon, mitä paaston ajan lopussa on vastaamassa pääsiäinen: paastosta pääseminen.

Ja mehän laskettiin! Kenenkäs muun seurassa kuin ystävien, ja vaikka ystävänpäivä onkin amerikkalaista kulutusjuhlalle valjastettua hapatusta (ja muita kirpeän kyynisiä verbaalisia otsanrypistyksiä), niin ajatus on mitä arvokkain: muista ystävää! Vaikka omani ovat maailman kärkiluokkaa, on onneksi muillakin uskoakseni ainakin lähes yhtä hyviä, muistamisen ja yhteisen ajanvieton arvoisia.

Mäenlaskua ja lumifutista seuranneen saunomisen kohdalla tuli ainakin Arlan naisten puolella ehkä hieman mokattua. Näin ainakin em. Ajantieto laskiaissaunasta:

Saunassa ei puheltu, jotta kesä olisi saatu olla rauhassa hyönteisiltä. Kiusoitellen saunassa koeteltiin toistensa lujuutta puhumattomuudessa: heitettiin salaa kylmää vettä selkään tai tehtiin muuta koiruutta, varsinkin pojat tytöille [no tältä säästyttiin].

Sen sijaan tää meni oikein:

Iltanen syötiin [Pitkän sillan Himshikharissa] niin varhain hämärissä, että ilman tulen valoa saattoi pöydän yli erottaa laipiolaudat. Ruoassa tuli olla ennen kaikkea rasvaa. --- esim. perunan syönti oli kiellettyä, tuli muka paiseita.

Laskiaisperinnekatsauksensa lopuksi Vuotuisen ajantiedon kirjoittanut K. Vilkuna toteaa, että erilaiset laskiaiseen liitetyt "menot ja katsomukset", jotka viittaavat usein erityisesti naisten töihin, eivät kyllä ole peräisin katolisesta paastonalkajaisjuhlasta, vaan ihan rehellisesti ja kotimaisesti ovat alkujaan kuuluneet 

ikivanhaan t y ö n j u h l a a n, pitkän vuotuistyön viimeiseen päivään, jolloin naiset lopettivat pellavien, hamppujen ja villojen muokkaamisen ja kehräämisen langoiksi.

Jospa vaikka jotkut meistäkin olisivat edelleen, edes vahingossa eläneet vanhan agraari-Suomen syklien mukaan, ja voisivat katsoa aloittavansa huomisesta uuden vuoden ja elämänkierron. Kyllä kuulkaas nämäkin taustat on hyvä ja hauska olla tiedossa.

Tiistaina käymme kaikki tietysti vielä sitä varsinaista laskiaisjuhlaa viettämään, rokka ja pulla maistuvat pullahiirelle satavarmasti silloinkin. 

Ilmoittaudun tällä postauksella perinteiden uskolliseksi ikiystäväksi. Niin ja kallisarvoisten ystävieni.

Niin paljon hyvää idästä

Venäjällä on tällä hetkellä aika vahva presence [presa:ns] Helsingissä. Blineistä nyt ainakin haaveilevat varmaan monet muutkin, bliniviikotkin päällä joka toisessa ravintolassa. Ystäväni Alena muuten kertoi juuri, että vaikka blinejä voi toki paistella kevättalven läpeensä, niin ainoastaan tällä viikolla 6, Maslenitsa, ne antavat syöjälleen aurinkovoiman rauhan. Mikäli et siis ole vielä tämän talven bliniähkyä osallesi ottanut, niin äkkiä taikina kohoamaan ja smetana-, mäti-, suolakurkku- ja sienisalaattiostoksille! Pakastimessa on ihan hyvä olla jäähtymässä se Stolichnaya, mutta ilmankin pärjää (sulavat vain hitaammin, vai miten se tekosyy nyt meni?). Joihinkin resepteihinkin lisätään viinaa, toisiin olutta. Tein omat hyvät blinit hesarin ihan parhaan Ruokatorstai-kirjan ohjeella, jota on mukaeltu myös esim. täällä. Inspiraatiolisänä hyvät kuvat ja lisäkevariaatiot.

Hesarin Ruoka-sivuilta tuli "blinit"-hakusanalla 26 osumaa, jos tekee mieli itse soveltaa ja yhdistellä. Samalla voi hakea muiden ajankohtaisuuksien hyviä ohjeita: myöhäiset Runebergin tortut, hernekeitto ja laskiaispullat. Ja kohta jo lammasta ja pashaa! Kevääseen mahtuukin muuten paljon enemmän ruokatematiikkaa kuin synkälle syyskaudelle.

Mutta on täällä nähty muutakin herkullista Venäjältä! Moskovalainen Maly-teatteri vieraili Helsingin Kaupunginteatterissa, Suuren teatterivaihdon nimissä, kahden illan ajan antamassa erinomaisen näytteen slaavilaisesta teatteridraamasta parhaimmillaan. Kun näytelmä vielä oli taiteen uusia muotoja ja kirjailijan aiheenshoppailua nerokkaasti kosketteleva klassikko Lokki, niin olin eri onnellinen kun Mummu pyysi mukaan jo ajoissa - molemmat näytökset olivat aivan loppuunmyytyjä.

Suuri diiva Lokissa ja tosielämässä, Irina Arkadina (Irina Muravjeva), hänen

nuori kilpailijattarensa Nina Zaretsnaja (Olga Molotsnaja), sekä onnettoman

rakkautensa viinaan ja nuuskaan hukuttava poloinen Masha (Aljona Ohlupina).

Maly on Moskovan vanhin teatteri, perustettu jo vuonna 1756. Tsehovkin täyttäisi tänä vuonna 150 vuotta. Kyseessä oli siis kaksi yltä päältä ajan koettelemaa ja yhä uudestaan hyväksi toteamaa insituutiota. Malylaiset olivat keskittyneet olennaiseen: käsiohjelmana toimi hätäisesti printattu A-nelonen, johon oli listattu teatterin tekijät arvonimineen ja kunniamainintoineen: näyttelijöistä lähes kaikki olivat vähintään "Venäjän valtionpalkinnon saajia", näytelmän ohjaajana ja suurena Trigorinina kaksoisvaikutuksen tehnyt Juri Solomin peräti valtionpalkintojen saaja. Koko ensemblen työ oli aika virheetöntä, tulkinta sellaista mikä saa katsojan toisaalta nauttimaan ja samastumaan, toisaalta ihan pikkuisen kaipaamaan jotakin rosoisuutta. Suomenkielinen simultaanitulkkaus tuli ajallaan monotonisena kuulokkeista. Itse olisin toivonut Kansallisteatterissa muutama vuosi sitten Kolmessa sisaressa käytettyä tekstitystä, vaikka se aiheuttikin niskakipuja. Luurit korvilla oli vaikea kuulla alkutekstin intonaatioita. Erityismaininta on annettava kerrassaan hurmaavalle pyörivälle lavastukselle, joka oli absoluuttisesti kauneinta (ja toimivinta) mitä olen nähnyt viikkoihin. Verhot liehuivat, kartano järven rannalla oli juuri sopivasti ränsistynyt, ja kuu kuumotti taivaalla lisämelankoliaa kohtauksiin jotka sitä edellyttivät. Myös äänimaailma oli mielettömän toimiva, vaikka aika perinteinen.

Näytöksessä oli runsaasti suomenvenäläistä yleisöä, joka osasi reagoida tähtinäyttelijöiden yksittäisiin bravuureihin tämän tästä riemastunein aplodein, mikä oli erityisen hauskaa. Toivottavasti tämäntyyppinen kulttuurivaihto saa vastaisuudessakin tarpeeksi rahoitusta ja esityspaikkoja; vaikkei olisikaan kyllästynyt sinänsä mainioihin Pekka Valkeejärveen ja Marja Packaléniin KOMissa, tai Jukka-Pekka Paloon Kansallisessa, jne., niin kyllä ihan uusien naamojen ja maneerien katsominen näyttömöllä on todella antoisaa. Joitain uusia naamoja on luvassa myös seuraavissa teatterireissuissani: ensi viikolla vuorossa Piiat Jurkassa (ensi-ilta huomenna), maaliskuussa ensin Q-teatterin kevään ensi-ilta Aivan kuin minua ei olisi, sitten Tampereen Työväen Teatterin Susi sisällä, joka on Tiina Lymin käsikirjoittama ja ohjaama ja jonka näyttelijöistä lähes kaikki ovat mulle uusia tuttavuuksia. Ihanaa.

Mikäli jollain on aikaa, niin luullakseni venäläisen taiteen ja/tai teatterinystävän kannattaisi orkestroida myös reissu Turkuun (ellei siellä jo ole): Turun kaupunginteatterin Anna Karenina olisi ainakin Helsingin sanomain toimituksen mielestä näkemisen arvoinen esitys, ja jos päivämäärät vain täsmäisivät istuisin minäkin jo junassa. Toteutus kuulostaa mielenkiintoiselta, lisäksi pidän sekä romaanista että Krista Kososesta paljon.

Ja vielä Tolstoista puheen ollen: Olen edennyt viime päivinä tasaista tahtia eteenpäin Sodassa ja rauhassani. Viime iltojen kohokohtana on ollut antisankari Pierre Bezuhov, L'russe Besuhof, kuten tuo itse nimensä vääntelee saadakseen kirjainten summaksi 666 (tämä kun antaisi merkityksen niin merkityksettömältä tuntuvalle elämälleen: aivan yhtäkkiä hän, Pierre, olisikin kukistava itse paholaisen eli Napoleonin, jonka nimen yhteenlaskettu summa on niin ikään tuo paholaisen luku.) Pierre on inhimillisin kohtaamani antisankari pitkään aikaan; hieman hirvittää että miten hänelle seuraavissa luvuissa käy - lähti vihdoin nostojoukoissa sotimaan Venäjän maaperälle tunkeutunutta Napoleonin armeijaa vastaan. Sen onneksi tiedän että sota voitettiin, mutta miten lie yksittäisen, ylipainoisen ja haaveiluun taipuvaisen vapaamuurarin laita? Joidenkin lähteiden mukaan kyse on sitäpaitsi kirjailijan alter egosta, jolloin kysymys on ehkä entistä tärkeämpi.

On se mahtava kirja; tuputtamatta minkäänlaista maailmankuvaa - paitsi ehkä juorujen ja seurapiirien jokapuolisuutta - se opettaa lukijalleen kärsivällisesti humaania ymmärrystä ja tiettyjä oikean ja väärän eroja aika vastaansanomattomasti. Jos kukaan on kirjaa lukenut, niin keskustelisin siitä tosi mielelläni nyt kun se vielä on tuoreessa muistissa.

Vähättelemättä veteraaneja, itsenäisyyttä, ihmisoikeuskysymyksiä tai Suomen historian ulkopoliittisia edesottamuksia - suorastaan neutraalina kaikelle poliittiselle - tahdon kumartaa syvään kohti itää kiitokseksi kaikista näistä yllämainituista, elämänlaatua roimasti parantavista tuotteista ja tekijöistä.

Mykistävät elokuvakonsertit & -konseptit

Sydämelliset onnitteluni niille, jotka osasivat ja tajusivat paikalle sekä Sami van Ingenin Just One Kiss - the Fall of Ned Kelly -elokuvan Suomen ensi-iltaan, jota säesti mahtava urut ja rummut -duo Nieminen & Litmanen, että eiliseen DocPointin tarjoamaan Tempo-elokuvakonserttiin, joka tyydytti kaikki aistit 110-kertaisesti ja sai sydämen tuon tuostakin ihan syrjälleen.

Jos taas nämä eksperienssit menivät sulta ohitse, niin vaimea osanottoni ja vilpitön rohkaisuni tarttua seuraavaan tilaisuuteen. Live-säestetty mykkäelokuva edustaa verrattomalla tavalla vanhaa ja uutta; eivät Aho & Soldan 1930-luvulla, saati sitten Taittin veljekset vuonna 1906 voineet kai mitenkään aavistaa, millaisessa ympäristössä heidän dokumenttielokuviaan tai elokuvasynopsikseensa perustuvaa kuvakollaasia esitettäisiin ilmastonmuutoksen lieveilmiöiden kourissa kipristelevässä Helsingissä tammikuussa 2010?

Johanneksen kentällä luistelleista lapsukaisista joku erityisen pitkäikäinen on  varmasti vielä elossa. Miten valloittava se kohtaus olikaan! Elokuvaustekniikan ihmeistä ymmyrkäiset silmät näyttivät valkokankaalla ihmetyksensä tähden yhä viattomammilta. Oli erityisen koskettavaa katsella niitä säihkyviä silmiä, ja vielä samalla kentällä jolla olin juuri itse ystävineni luistelemassa, ja tajuta että ne kaikki lapset muutaman vuoden kuluttua elivätkin sota-aikaa Helsingin pommituksineen. Rakennuksia ja ihmiselämiähän tuhoutui myös Johanneksen kentän välittömässä ympäristöstä.

Aivan ihmeellisiä olivat myös suomalaisen metsä- ja metalliteollisuuden ensiaskelten kuvaukset, myyviä välitekstityksiä unohtamatta. Todella toivon näkeväni kaikki elokuvat vielä joskus uudelleen, säestyksellä tai ilman.

The Five Corners Quintet soitti tunnin pituisen konserttinsa aika tasalaatuisesti, vaikka elokuvien rytmissä pysyminen tuottikin mielestäni välillä vähän vaikeuksia. Soittoasento Bio Rexin pohjalla valkokankaalle tähyillen ei tietysti ollut ergonomisimpia, Niemisellä ja Litmasella oli Orionin sivukäytävällä huomattavasti helpompaa, ja se "keikka" olikin mielestäni musiikin osin hieman parempi. Duon hittibiisit sopivat todella hyvin van Ingenin tajunnanvirtaiseen kuvapyöritykseen.

TFCQ on muuten kuulemma jäämässä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Aika raju tieto sellaiselle, joka vuoden 2004 ensimmäisten Flow-festareiden huippukeikasta lähtien (20. elokuuta 2004, kuuma yö ja VR:n makasiinit, oh nostalgiaa!) on pitänyt bändiä sydämessään. Jos ja kun vielä haluaa soittoansa todistaa, niin suosittelen hankkimaan lipun helmikuisiin Live Recordings -sessioihin, konserttiäänityksiä tehdään 11.-13.2. musiikkiteatteri Kapsäkissa. Jälleen yksi vähän erilainen konsepti/konsertti, jota ei voi jättää väliin. Liput Tiketistä, omani on jo varauksessa.

TFCQ:n viimeisin levy; seuraavat (ja viimeiset?) ovat 

konserttilevytyksiä tulevilta Kapsäkki-keikoilta 

Kiitos elämälle että pääsin Tempon esitykseen, joka taisi olla tammikuun ihanin kokemus. Ihan helppoa sinne päätyminen ei muuten ollut: leyhyttelin omia ja äitini printtilippuja ravintolassa ennen tapahtumaa, ajatuksenani taitella ne valmiiksi taskuun. Puoli tuntia ennen elokuvan alkua eräässä parkkihallissa huomio: printtilippuja ei taskussa eikä ylös alas käännetyssä repussakaan. Juoksujalkaa Kirjasto Kymppiin, hermostunutta jonotusta asiakaspäätteille, äiti rauhoittelee ja tekee b-suunnitelmia, sähköpostin hysteeristä edes takaisin selailua, aikaa elokuvan alkuun viisi minuuttia. Salamaymmärrys: liput ostikin poikaystävä, eli mitään sähköpostia ei minun inboxissani ole. Syöksy kohti Lasipalatsia, lapanen tippunut kirjastoon, ravia takaisin kirjaston eteen, lapanen matkaan ja takaisin. Minuuttia yli kahdeksan puhelinyhteys poikaystävään jolla nettiyhteys, ja sähköpostinsa tilausvahvistuksesta varausnumeron kautta LippuRexin ihana myyjä tulosti liput uudestaan. Ah! Onneksi esitys alkoi myöhässä ja sisko piti paikkoja.

Kiitos Sami van Ingenille, KAVAlle, DocPointille elokuvista; suurkiitos ja kumarrus The Five Corners Quintetille kaikista näistä yhteisistä vuosista! Tulkaa pojat vielä takaisin.

Todellisuuden tarkistelua: DocPoint 2010

Loppusyksyn leffafestarit menivät kaikki ohi kaukomailla. Sitä suuremmalla innolla ja etukäteisfiilistelyllä odotan siis kuun lopun DocPointia (26.-31.1.2010), tänä vuonna jo kuusipäiväistä ja varsin laajaa dokumenttielokuvafestivaalia - Suomen suurinta, epäilisin. Tämä teksti kuuluu keskeisenä osana mainittuun etukäteisfiilistelyyn. Aloitetaan trailerista; kolmesta versiosta mielestäni hauskin löytyy täältä. (Joku reflektoi omia angstejaan kommentoiden sitä angstiseksi tekotaiteeksi, huomaan. Voi voi.)

 Murray Fredericks: Salt

Dokkareita, leffoja, dokumentaareja näytetään peräti 16:ssa eri sarjassa, mikä tuntuu ehkä hieman liioitetulta, niputtaa olisi voinut toisinkin. Lähes jokaiselle sarjalle on tosin löytynyt oma kommentaattori, mikä on ehkä ollut jaon tausta-ajatuksena. Esityssarjoja ja asiantuntija-artikkeleita voi selailla DocPointin sivuilla.

Leffojen kommentoinnin aika tullee myöhemmin, tässä vaiheessa on syytä tarttua kalenteriin ja alkaa väistellä päällekkäisyyksiä; kuusi päivää on lyhyt aika, etenkin kun leffojen lisäksi on tarjolla valtava määrä oheistapahtumia. Itse aion yrittää ehtiä ainakin Kiasman pihalle perjantaina 29.1. kohoavaan Tarinatelttaan, joka on Ylen Dokumenttiprojektin valtakunnallista, mielenkiinnon ja tsemppitunteita herättelevää Lönnrot 2017-hanketta.

Lainaus Ylen sivuilta: "Lönnrot 2017 -hankkeen tavoitteena on kerätä 

tuhat tarinaa Suomesta. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen 

Suomen kulttuurinen kokonaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset 

ajattelevat, tuntevat, kokevat ja pitävät tärkeänä." Ks. lisää linkin takaa.

Tarinateltan lisäksi aion astua Kiasman seminaarisaliin kuuntelemaan armoitetun asiantuntijan, Peter von Baghin luentoa dokumenttielokuvan olemuksesta, ja kenties käydä Painobaarissa kello kuuden ja seitsemän välillä; siellä järjestetään keskiviikosta lauantaihin ohjaajatapaamisia. Ja jee: avajaisklubilla tiistaina, Virgin Oil Co:ssa soittaa iki-ihana Vallilan Tango!

Mielenkiintoinen tilaisuus lienee myös Robert J. Flahertyn vuonna 1925 valmistuneen, Samoan saaren tatuointirituaalia dokumentoivan Moana-elokuvan screening: Flahertyn tytär Monica teki isänsä mykkäelokuvaan vuonna 1981 ääniraidan Samoan lapsuusmuistojensa pohjalta. Elokuvan esittelee ohjaaja, kuvataiteilija Sami van Ingen. Josta tulikin mieleen, että erinomainen appetizer DocPoint-viikolle tarjoillaan jo perjantaina 22.1. Orionissa, kun van Ingenin oma vanhan ja uuden yhdistelmäelokuva Just One Kiss - The Fall of Ned Kelly saa Suomen ensi-iltansa Niemisen & Litmasen livesäestämänä. Kyseessä on uusi (sanan kaikissa merkityksissä) tulkinta maailman ensimmäisestä pitkästä elokuvasta (The Story of the Kelly Gang, 1906), ja tärkeä osuus van Ingenin kuvataiteellisesta tohtorintyöstä Kuvataideakatemiaan. Tähän tapahtumaan (12/10 euron) liput onkin jo varmuuden vuoksi hankittuna - KAVAn nettikauppa palvelee.

Moana

Moanan lisäksi muita DocPoint -leffoja, joihin olisi ehdottomasti saatava liput: avajaiselokuva Miesten vuoro, Lapsui&Lehmuskallion uusi elokuva Maan muisti, Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland, ja ystäväpiirin miehiä suuresti innostava Kill the Referee.

Olenhan sitä itsekin joskus miettinyt: miltä tuntuu erotuomarista itsestään

valta ja sen tuoma vastuu; määritteleekö se koko elämän? Elävätkö pahassakin

pelossa ja valvontakameroiden takana? Kill the Referee sen kertonee.

Ja lopuksi se tärkeä, käytännön pointti: DocPointin verkkokauppa aukeaa maanantaina 18.1.2010. Ei kannata myöhästyä. (Toivotaan että kauppa kulkee jouhevammin kuin R&A:n alati kaatuilevassa verkkosysteemissä.)

Nähdään elokuvasalin intiimissä pimeydessä, ja ruoditaan kokemuksia helmikuussa. Omat tärpit olisi oikein tervetulleita kommentti-toiminnolla!

P.S. Meinasi unohtua! Yle Teeman DocPoint-lauantai on huomenna. Oivaa.