Tällainen oli Sarah Musin voittanut ehdotus.
Olisi voinut olla aika haaste lähteä eilen, yhdeksältä sateisena sunnuntai-iltana, Tavastialle lämpimästä kotikolosta. Siellä nyt kuitenkin soitti yksi tämän hetken maailmankaikkeuden bändeistä suurinta harmoniaa musiikillaan luova yhtye, texasilainen Midlake. Eli totta kai vedin ruutupaidan päälle ja hyppäsin bussiin.
Midlakea tuntemattomille: nyt puhutaan todella itsestäänselvästä
partamusasta. Lavalla nähdyistä yhdeksästä (?) jäsenestä luullakseni vain yhden, reippaan kosketinsoittaja-huilistin, naama oli karvaton! Lauteilla oli soittajien monitaituruudesta huolimatta tungosta, ja koska karmani on Tavastialla sellainen että eteen sattuu aina useampi itseäni huomattavasti pidempi ihminen (joihin lukeutuukin valtaosa maailman ja etenkin Suomen populaatiosta) en nähnyt koko lavaa kerralla kuin kolmen sekunnin ajan
Roscoe-biisiin johtaneen hillittömän jammailun aikana. Siitä pieni epävarmuus esiintyjäkaartin pääluvusta, joku pidempi loppuunmyydyllä keikalla ollut voi vahvistaa.
* * *
Tätä kirjoitusta ei kuitenkaan inspiroinut rajallinen näkyvyys, vaan paljon häiritsevämpi aistiärsyke: ihmiset jotka puhuvat biisien aikana. En nyt tietenkään tarkoita teitä normaalit sosiaaliset taidot oppineita keikallakävijöitä, jotka lausutte silloin tällöin teräviä huomioita tai jaatte aistimuksia vierustoverille kumartuen tämän korvaan ja kohdistaen pienellä äänellä tarpeeksi läheltä sanasi siihen suuntaan, vaan teitä muista täysin piittaamattomia tai omasta äänenkäytöstänne hämmentävän epätietoisia henkilöitä, jotka huutelevat vieruskaverille tarkoitettuja epäolennaisuuksia ja niitä näitä kuulumisia normaalin keskustelun tapaan edessä olevien niskaan pyrkien puhumaan niin lujaa että äänen suunnasta löytyvien lisäksi myös vieruskaverikin kuulisi. Ja etenkin teitä joiden ei koskaan pitäisi lähteä julkisille areenoille omien kotiteatterienne - niiden joilla te olette keskipisteenä ja viihteen saa suljettua pois kaukosäätimellä - keskeltä; siis teitä jotka kimmastuvat mitä ystävällisimmästäkin ja aiheellisimmastakin keskeytyksestä.
Sinnittelin Midlaken kolme ensimmäistä biisiä koittaen ignoroida takanani seisovien nuorten miesten jutustelun "joo, onhan tää siis sillee ihan ookoo musaa ... hei tsiigaa mitä X tekstas!" jne. ja keskittyä ihanaan musiikkiin - kitaroita, huilua, kummallisia lyriikoita stemmoissa. Mutta jutustelu kuului kovempaa. Seuraava biisi meni kiukustuessa, seuraava siirtoa harkitessa. Hartaan ja hienon
Rulers, Ruling All Thingsin aikana jälleen täydelle volyymille räjähtänyt turhanjauhaminen sai puremaan hammasta, kääntymään ja hymyillen elehtimään volyymien pientä laskemista. Ja mitä tekee mieskuoro Huutajat? Ilmeilee alentuvasti ja huutaa: "Sä et VOI kuulla mitä me puhutaan tässä!". Aijaa.
Vaati kamalasti aktiivista ajattelua (joka kaikki pois keikasta) uskaltaa sanoa mölyapinoille mitään, sillä viimeksi kun tuskailun jälkeen ehdotin Kinopalatsissa, kun Milk-leffan haikeaa alkua oli kulunut jo n. 8 minuuttia, että vieressä istuva nainen jatkaisi kuulumisten kertomista leffan jälkeen, reaktio oli niin hämmentävän hyökkäävä että leffan alkupuolisko meni järkytyksestä toipuessa ja päällimmäisenä oli pakottava tarve päästä pois kamalan ihmisen vierestä.
Midlake-pilaajat olivat hetken hiljaa luettuani huuliltani epätoivoisen "mutta kun mä kuulen koko ajan", mutta ei sitä iloa montaa biisiä kestänyt. Harmitti niin paljon että melkein itketti; loppukeikaksi oli pakko siirtyä alakerran perälle, mistä en enää edes yrittänyt nähdä lavalle mutta sainpa keskittyä pariin biisiin henkisessä vapaapudotuksessa, toisten tyhmyyttä vatvomatta.
Mutta harmittaa se silti! Yritetäänpäs kaikki olla huomaavaisia ja jopa vähemmän hyökkääviä niitä tuntemattomia kohtaan, jotka eivät pyri henkilökohtaisuuksiin ja lähestyvät jo valmiiksi anteeksipyytävä katse silmissään, jooko? Tää meni nyt erityisesti sulle, röyhkeä silmälasipäinen poika (ei mies) Tavastian parvella.
* * *
Jos yrittäisin nyt kuitenkin päästä yli tästä harmituksesta ja muistella keikkaa, niin se oli siis settinä valoja ja saundeja ja monimuotoisuutta ja symppiksiä spiikkejä myöten tosi hyvä keikka! Paras vetonsa oli mulle ehkä
Young Bride, liekö siksi että rumpukomppi soi siinä kaikkein kovimmin, ja muutenkin partamiesten stemmalaualanta ylitti takanaolijoiden äänet lähes koko biisin ajan ja rytmi vei mukanaan. Kuuntele biisi yltä, ja klikkaa aiemmatkin linkit jos bändi on vielä vieras.
Tämä kuva yhtyeen nettisivuilta ei varmaan voi vielä olla Tavastialta,
mutta eikö näytäkin siltä että olisi? Asematkin on samat ja
yleisö suomalaisen keskittynyttä (alakerrassa).
P. S. Ja The Nationalin keikalla maaliskuussa mä muuten NIIN MENEN ETURIVIIN! Riskejä Midlake-miseryn toistumisesta ei oteta.
