List away!

I love lists, categories, sub-categories and all other forms of being organized. Yes, I am aware that this could be interpreted as lack of creativity and a problem with thinking outside the box. I do not see the two as mutually exclusive, however, only useful in different situations. 

Personally drafted lists are unbeatable as a format for remembering things (my memory is one of a 90-year old); lists by other people are an excellent pastime.

Surely you cannot disagree after diving into TIME magazine's endless Top Tens, e.g. Top 10 Reasons Why Clueless Is Still Awesome, Top 10 Forgettable Presidents, or the annual Top 10 Everything -lists.

Time to start drafting your own Top 10 Everything 2011. I know I will.

(Picture from www.singleblackmale.org)

Project D

I tend to be suspicious of all new inventions and technological progress. I can't help it. Whenever I am offered or introduced a new gadget or appliance, I am opposed to it, by default. At the same time, I am eternally enthusiastic about all novel means of communicating and making a connection between people (hence the blog). This is why I am particularly thrilled every time I arrive at something meaningful and with a genuinely personal feel while I am surfing this world wide web of ours.

This week, I was glancing through what was new at Publishing Perspectives, a cool blog itself, when I incidentally spotted a banner for a reading blog: Project D.

Project D is a blog edited by writer, journalist and blogger Dennis Abrams. It is devoted to the reading of four Dostoevsky novels, starting with Crime and Punishment. So convenient! I am already halfway through my Finnish translation, but reading Abrams' carefully gathered and thematized (albeit at times even too detailed) background info is the perfect companion to the reading itself. An added bonus will be the other readers' comments once they start to appear (the first chapters of Part I were only assigned for this weekend).

What better cure for my inherent suspicions than imagining a global readership with their respective copies and translations of for instance Crime and Punishment, reading in their homes and rush hour buses and park benches, and then logging on to something like this blog to share their thoughts.

P. S. If your new year's promise was related to Marcel Proust's In Search of Lost instead of Dostoevsky, as my 2012 promise might be, you might enjoy checking out Abrams' previous reading group, The Cork-Lined Room.

Sosiaalisista verkostoista ja pelkotiloista

Kävin perjantaina katsomassa David Fincherin ohjaaman The Social Networkin. Kannatti. Elokuvassa oli paljon hyvää, näyttelijäntyö, ohjauskin. Ja suomalaisen korkeakoulutuksen kokeneelle jälleen paljon ihmeteltävää amerikkalaisesta kampuselämästä. Juoni oli kaukana monimutkaisesta mutta naseva dialogi riitti pitämään vireystilaa yllä. Kiinnostavaa olisi tietää, olisiko elokuva ollut vähemmän kiehtova jos en tuntisi Facebookia ja käyttäisi sitä päivittäin, ja kuinka paljon.

Itsehän liityin Facebookiin jo, muistaakseni, syksyllä 2006. Siis ihan aivan kerta kaikkiaan ekassa Suomen aallossa. Takana on toisin sanoen neljä vuotta jaettua henkilökohtaista tietoa. Kerran tosin jäädytin tilini. Kahdeksi kuukaudeksi.

Facebookista puhutaan nykyään niiiiiin paljon, etten oikeastaan jaksakaan kirjoittaa siitä kauheasti enempää. Tarkoitukseni oli hieman puhista siitä, miten elokuvassa korostettiin tuotteen cooliutta ja kieltäydyttiin topakasti mainostajista, mutta nykyään jokainen päivitys vie henkilökohtaisia tietojasi lähemmäksi mainostajia. Ärsyttää ihan suunnattomasti ne muka-omiin intresseihin kustomoidut sivupalkin ehdottelut. Tai, kuten hyvä ystäväni huomasi, se että uusilla täysin turhilla "kaverisivuilla" todetaan että meidän ainoa yhteinen mielenkiinnon kohteemme näyttää olevan liikuntakeskus Motivus. On meinaan herttaisen kaukana totuudesta...

Viime viikkoina olen keskustellut useaan otteeseen tästä puhisemisesta ja nk. kukkahattutädeistä, negatiivisuudesta ja sen talvisesta kukinnosta. Ilmoitettakoon siis, että minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa päättää tätä tekstiä positiivissävyisesti, ja vieläpä vilpittömästi.

Vaikka sisimmässäni, vanhanaikaisena ja aika yksityisenä ihmisenä pelkään että kaikki päättyy huonosti, niin pitää todeta että se on toistaiseksi pelkkää pelkoa. Tähän mennessä Facebook on vienyt lukemattomiin tapahtumiin jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta, välittänyt monta asuntoa ja mattoa ja vanhaa kännykkää, ylläpitänyt futisrinkiä, kulttuurijengiä ja yhteyttä sukulaisiin, yhyttänyt ulkomaiset ystävät, ja niin edelleen. Ja mahdollistanut sen että näen tänään Mr. Vertigon Kansallisessa!

Nothing wrong with that!

P. S. Jotkut minuakin kiltimmät edelleen miettivät, saako Facebookissa esitetyistä ystäväpyynnöistä kieltäytyä? Saa! Tietysti saa! Ethän naamakkainkaan ole velvoitettu jakamaan kaikkia omia asioitasi kenen tahansa etäisesti tutunnäköisen tai 15 vuotta sitten viimeksi tavatun hyypiön kanssa. Siitä vaan klikkailemaan nappia, jossa ei edes enää lue "Ohita", vaan korrektisti "Ei nyt". Ja myös sitä "Poista ystävä" -nappia kannattaa muuten paukutella silloin tällöin. Kyse on sinusta, ei hänestä.