Gil Scott-Heron - the Death of a Bluesologist

I won't even pretend having known much about the life or music of Gil Scott-Heron, until his death last week at 62. I have always loved "Lady Day and John Coltrane", and appreciated "The Revolution Will Not Be Televised" (which he wrote when he was 19), but I'd be lying if I said I knew "Home Is Where the Hatred Is" before Kanye used it in his hit.

Therefore, let me just say his existence has been meaningful in many ways, and direct you to my favorite song for his music, and a decent epitaph of sorts published in The New Yorker for his life. The text is written by an Alec Wilkinson who apparently knew Scott-Heron personally. Although I can't decide whether his profile story of the artist from a year back comes closer to voyerism or journalism. The epitaph, however, is informative and respectful, as they should come. Enter the The New Yorker's blogpost "Gil Scott-Heron's Scornful Brilliance" from here, and his musical legacy from below.

Povaa hyvää elokuuta

Ensin ei ehdi kirjoittaa mitään viikkokausiin, ja sitten kun kirjoittaa niin päätyykin promotoimaan estoitta jo mainstreamiin vakiintunutta tapahtumaa, joka muutenkin varmasti myy loppuun. Hoh. Näköjään yksi niistä asioista, joita ylikiireisen bloggaajan on katsottava sormien välistä, on kirjoitustensa indie (leli harkittu riippumattomuus kulttuurin kaupallisuudesta).

Nimittäin: kun sopiva kirjoitushetki nyt kerran saapui kevätflunssan ei-tervetulleessa asussa, tahdon jakaa iloni tänään julkistetusta Flow Festivalin line-upista. Vaikka ohjelmasta avattiin vasta osanen, vaikka edellisvuosista viisastuneena osaan odottaa ainakin kolmea peruutusta, vaikka en ole tänä vuonna ehtinyt seuraata musiikkimaailman tapahtumia ja tähdenlentoja lainkaan niin tiiviisti kuin olisin tahtonut, ja vaikka listassa on vasta yksi varsinainen lempibändi, niin kyllä näistä tiedoista sopii silti jo iloita:

Kanye West, Lykke Li, Janelle Monáe, Midlake, Iron & Wine! Kaikki mun kotikaupungissani 12.-14.8.2011! Kreisiä. Varmasti myös mm. Q-Tip täyden livebändin kera ja mieletön synkkä Mirel Wagner sykähdyttävät, kukin omalla tavallaan. Ja Shantel on kuulemma takuuvarma bileiden räjäyttäjä, kertovat viime vuoden Huvilakeikalla joranneet sekä muut Balkan Fever -aktiivit.

Jatkoksi jos saataisiin vielä vähän lisää jazzia ja muuta rytmimusiikkia, niin joutuisin ehkä vielä kerran harkitsemaan kolmen päivän lippua (115e), vaikka se himokalliiden festariruokien ja -juomien kanssa viekin joka vuosi vararikkoon ja saa vannomaan: ensi vuonna korkeintaan kaksi päivää.

Kuka päästi Iron & Winen riikinkukon kanssa 
meidän vierashuoneeseen?

It's Terrible, Love

Kestipä jälleen radiohiljaisuutta. Tämä saattaa hyvinkin olla toistaiseksi voimassaoleva ilmiö, sillä eräs keskisuuri akateeminen ponnistus vie tällä hetkellä kaiken huomioni, aivokapasiteettini, aikanikin.

Melkeinpä harmittaa sitäpaitsi viime kuukausina julkaistujen tekstien tietty tyhjänpäiväisyys - odotan oikein motivoituneena aikoja, jolloin ehtisin hieman miettiä näitä blogiin istuvia aiheita hieman syvemmin ja analyyttisemmalla otteella. Kivojen juttujen listaus toimii ehkä muotiblogeissa, mutta näitä matalaluotaavia "Olipas kiva kirja - kannattaa lukea!" -tuotoksia en lukisi pitkään itsekään.

Noita parempia aikoja odotellessa, sallikaa minun sittenkin tässä aivan vailla analyysia jakaa vielä kaksi hienoa kokemusta. Yksi mennyt, yksi vauhdilla - vihdoin - lähestyvä:

Joann Sfarin (mikä pettymys, hän olikin mies) elokuva Gainsbourg - Vie Héroïque on - etenkin taiteilijan lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvilta osiltaan - tosi miellyttävä elämys.

Tänään ja huomenna Helsingin Kulttuuritalolla konsertoiva, tähteyteen vaivihkaa noussut The National on aina, kaikissa muodoissa, niin ikään miellyttävä elämys. Osanottoni teille jotka jäitte lipuitta - onneksi Ruisrockissa on mahdollisuus korjata tilanne. Yllättävän hyvin sopivat telttalavalle ainakin Alligatorin ja Boxerin biisit kesällä 2008. Kumpaan tahansa keikkaan voi orientoitua katsomalla ylläolevan dokumentaarivideon hienolle (joskin jo vähän inflaatiosta kärsineelle) biisille "Terrible Love".

Muutaman tunnin kuluttua pääsen toivottavasti hyräilemään (itselleni ja em. ponnistuksilleni, tietty) näitäkin värssyjä.

Your mind is racing like a pro, now
oh my god it doesn't mean a lot to you
one time you were a glowing young ruffian
oh my god it was a million years ago...

Levylahja

Levykauppa Äxässä on ilmeisesti meneillään aika hyvä tammiale. Sain sieltä tuliaisen, joka muokkaa parhaillaan sunnuntaistani entistä mieluisampaa.

Kiitos 

[levyn antajalle, jolle en tätä hienoa kappaletta kovin kirjaimellisesti voi kuitenkaan omistaa]

Ehkä muistatkin mua,
etkä voi uskoutua:
kirjoittaa meistä nyt, kun
sun nykyinen on vihainen
eikä yhtään mua siedä.
Uniharhoissa nään sua,
niitä ei voi multa viedä.

Monta kertaa näin käy:
kaikki päälle ei näy.
Suutuit, kun et päässyt mun
suljettuihin huoneisiin,
tahdoit tietää, miksi aina
puuttui vielä palanen,
miksi harhailin ja väistin.
Voi, jos itsekin tietäisin.

Vaikka kaikki saa unohtua,
kiitos siitä, kun liiankin kauan jaksoit mua.
Huolit hulluuttas puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.

Yhtä pyytää jos saan
(vaikka niin ei oiskaan):
väitä, että oon ainutkertainen,
niin, että uskon sen,
toiset ei oo yhtä paljon.
Kukaan ei voi ylittää,
pakko jonkun silti välttää.

Kiitos, kun koetit ymmärtää.
Tiesin, siihen et pystyisi edes sinäkään.
Jos joskus liikaa muistankin,
juon vielä yhden, niin muistan taas
paljon huonommin.

Kiitos, kun huolit puolikkaan,
enempää en oo osannut koskaan antaakaan.
Ehkä muistatkin mua.

(san. Paula Vesala)

Puoliksisyöty Midlake-keikka

Midlake kilpailutti kiertuposterinsa designin omassa blogissaan. 

Tällainen oli Sarah Musin voittanut ehdotus.

Olisi voinut olla aika haaste lähteä eilen, yhdeksältä sateisena sunnuntai-iltana, Tavastialle lämpimästä kotikolosta. Siellä nyt kuitenkin soitti yksi tämän hetken maailmankaikkeuden bändeistä suurinta harmoniaa musiikillaan luova yhtye, texasilainen Midlake. Eli totta kai vedin ruutupaidan päälle ja hyppäsin bussiin.

Midlakea tuntemattomille: nyt puhutaan todella itsestäänselvästä partamusasta. Lavalla nähdyistä yhdeksästä (?) jäsenestä luullakseni vain yhden, reippaan kosketinsoittaja-huilistin, naama oli karvaton! Lauteilla oli soittajien monitaituruudesta huolimatta tungosta, ja koska karmani on Tavastialla sellainen että eteen sattuu aina useampi itseäni huomattavasti pidempi ihminen (joihin lukeutuukin valtaosa maailman ja etenkin Suomen populaatiosta) en nähnyt koko lavaa kerralla kuin kolmen sekunnin ajan Roscoe-biisiin johtaneen hillittömän jammailun aikana. Siitä pieni epävarmuus esiintyjäkaartin pääluvusta, joku pidempi loppuunmyydyllä keikalla ollut voi vahvistaa.

* * *

Tätä kirjoitusta ei kuitenkaan inspiroinut rajallinen näkyvyys, vaan paljon häiritsevämpi aistiärsyke: ihmiset jotka puhuvat biisien aikana. En nyt tietenkään tarkoita teitä normaalit sosiaaliset taidot oppineita keikallakävijöitä, jotka lausutte silloin tällöin teräviä huomioita tai jaatte aistimuksia vierustoverille kumartuen tämän korvaan ja kohdistaen pienellä äänellä tarpeeksi läheltä sanasi siihen suuntaan, vaan teitä muista täysin piittaamattomia tai omasta äänenkäytöstänne hämmentävän epätietoisia henkilöitä, jotka huutelevat vieruskaverille tarkoitettuja epäolennaisuuksia ja niitä näitä kuulumisia normaalin keskustelun tapaan edessä olevien niskaan pyrkien puhumaan niin lujaa että äänen suunnasta löytyvien lisäksi myös vieruskaverikin kuulisi. Ja etenkin teitä joiden ei koskaan pitäisi lähteä julkisille areenoille omien kotiteatterienne - niiden joilla te olette keskipisteenä ja viihteen saa suljettua pois kaukosäätimellä - keskeltä; siis teitä jotka kimmastuvat mitä ystävällisimmästäkin ja aiheellisimmastakin keskeytyksestä.

Sinnittelin Midlaken kolme ensimmäistä biisiä koittaen ignoroida takanani seisovien nuorten miesten jutustelun "joo, onhan tää siis sillee ihan ookoo musaa ... hei tsiigaa mitä X tekstas!"  jne. ja keskittyä ihanaan musiikkiin - kitaroita, huilua, kummallisia lyriikoita stemmoissa. Mutta jutustelu kuului kovempaa. Seuraava biisi meni kiukustuessa, seuraava siirtoa harkitessa. Hartaan ja hienon Rulers, Ruling All Thingsin aikana jälleen täydelle volyymille räjähtänyt turhanjauhaminen sai puremaan hammasta, kääntymään ja hymyillen elehtimään volyymien pientä laskemista. Ja mitä tekee mieskuoro Huutajat? Ilmeilee alentuvasti ja huutaa: "Sä et VOI kuulla mitä me puhutaan tässä!". Aijaa. 

Vaati kamalasti aktiivista ajattelua (joka kaikki pois keikasta) uskaltaa sanoa mölyapinoille mitään, sillä viimeksi kun tuskailun jälkeen ehdotin Kinopalatsissa, kun Milk-leffan haikeaa alkua oli kulunut jo n. 8 minuuttia, että vieressä istuva nainen jatkaisi kuulumisten kertomista leffan jälkeen, reaktio oli niin hämmentävän hyökkäävä että leffan alkupuolisko meni järkytyksestä toipuessa ja päällimmäisenä oli pakottava tarve päästä pois kamalan ihmisen vierestä. 

Midlake-pilaajat olivat hetken hiljaa luettuani huuliltani epätoivoisen "mutta kun mä kuulen koko ajan", mutta ei sitä iloa montaa biisiä kestänyt. Harmitti niin paljon että melkein itketti; loppukeikaksi oli pakko siirtyä alakerran perälle, mistä en enää edes yrittänyt nähdä lavalle mutta sainpa keskittyä pariin biisiin henkisessä vapaapudotuksessa, toisten tyhmyyttä vatvomatta.

Mutta harmittaa se silti! Yritetäänpäs kaikki olla huomaavaisia ja jopa vähemmän hyökkääviä niitä tuntemattomia kohtaan, jotka eivät pyri henkilökohtaisuuksiin ja lähestyvät jo valmiiksi anteeksipyytävä katse silmissään, jooko? Tää meni nyt erityisesti sulle, röyhkeä silmälasipäinen poika (ei mies) Tavastian parvella.

* * *

Jos yrittäisin nyt kuitenkin päästä yli tästä harmituksesta ja muistella keikkaa, niin se oli siis settinä valoja ja saundeja ja monimuotoisuutta ja symppiksiä spiikkejä myöten tosi hyvä keikka! Paras vetonsa oli mulle ehkä Young Bride, liekö siksi että rumpukomppi soi siinä kaikkein kovimmin, ja muutenkin partamiesten stemmalaualanta ylitti takanaolijoiden äänet lähes koko biisin ajan ja rytmi vei mukanaan. Kuuntele biisi yltä, ja klikkaa aiemmatkin linkit jos bändi on vielä vieras.

 Tämä kuva yhtyeen nettisivuilta ei varmaan voi vielä olla Tavastialta,

mutta eikö näytäkin siltä että olisi? Asematkin on samat ja 

yleisö suomalaisen keskittynyttä (alakerrassa).

P. S. Ja The Nationalin keikalla maaliskuussa mä muuten NIIN MENEN ETURIVIIN! Riskejä Midlake-miseryn toistumisesta ei oteta.

Kotimaisen partamusiikin pieni voitto

Jos blogillani olisi hirvittävät määrät lukijoita, ja kymmeniä aktiivisia kommentaattoreita, laittaisin pystyyn keskusteluketjun "Viisi useimmin päässäni soivaa sävelmää". Ne tietenkin vaihtuvat aina radiosoiton ja kunkin hetkisten lempilevyjen vaihtuessa, mutta joitain jää.

Minähän tunnustin vahvan viehätykseni kaikenlaiseen partamusiikkiin jo keväällä. Tänään kuulin uutisen, joka sai a) yhden omista Top 5 -biiseistäni taas soimaan päässäni, ja b) minut tunnistamaan yhden partamusiikkimieltymykseni alkupisteistä. Kyseinen päässä soiva biisi on Ultramariini-yhtyeen kappale Elohopeaa, ja uutinen oli saman yhtyeen uusi biisi, ts. ilosanoma yhtyeen comebackista.

Voiko vapaapäivä paremmin alkaakaan, kuin pyytämättä ja yllätyksenä radiosta soivalla kauniin kaikuvalla kotimaisella uudella partamusalla (uuden albumin eka sinkku Hän haluaa heijastuksen). Matti Johannes Koivun soolomatskuakin olen kuunnellut – satunnaisesta ivailusta huolimatta – uskollisesti. Niidenkin päähänsoimaanjäämis-potentiaali on ollut yhtenäisen vahva. Mutta Ultramariinissa Koivulla on tukenaan kokonainen bändi, joka nostaa sävellykset yläilmoihin ja rauhoittaa kuulijan uskomaan, että kaikki menee vielä tosi hyvin. Musiikki on, ainakin omissa assosiaatioissani, lähellä Liekkiä mutta lähestyttävämpää.

Seuraava Ultramariinin single, 22.9. julkaistava Sävelet, on jo kuunneltavissa Ultramariinin nettisivuilla. Albumi Ydin ilmestyy 20. lokakuuta. Vasta. (Höh.)

P. S. Käytin tässä tekstissä surutta kahtakin promokuvaa, kahdesta syystä: a) ne ovat yhtä rauhallisen kauniita kuin yhtyeen tekemä musiikki, ja b) Matti Johannes Koivun parta on tietysti liitettävä partamusiikkitekstiin mahdollisimman näkyvästi.

P. P. S. Partamusiikin voitoksi voi laskea myös Midlaken keikan Tavastialla 14.11. Taisi mennä heti loppuunvaratuksi, mutta eiköhän varauksia tipu vielä myyntiin. Siitä tulee jotain todella kaunista.

Kemmuru käskee: "Lataa lataa"!

Hei, taas täällä i**ovoidaan! Suomen sympaattisin rap-yhtye Kemmuru on laittanut uusimman Meiltä puuttuu kaikki -levynsä kotisivuilleen ilmaisesti ladattavaksi!

Ja ovathan tätä kokeilleet viime vuosina uusien musiikilla-elämisen muotojen etsinnässä monetkin artistit, mutta Kemmurun pojilla on nyt leikannut erityisen lujaa: he ovat luoneet, ilmeisesti "ensimmäisenä maailmassa", menetelmän jossa potentiaalisesti jokainen ladattu levy on erilainen. Systeemi arpoo joka latauskerralla uudestaan jonkin kombon levyn biisien useista nauhoituksista: eri soittokerroillahan biisit ovat väistämättä erilaisia, mitä sitä levylläkään kaihtelemaan tai yhtä otosta muiden yläpuolelle kohottelemaan.  

Levyn kansikuva löytyi Kemmurun Myspace-sivuilta.

Basso.fi:n haastattelussa tuottaja/artisti Aksim selittää myös kokeilun kaupallisia lähtökohtia: "Waretuksen, seratodeejiiden ja paskojen mp3:sten aikakautena digitaalisuus nähdään liian usein vain välineenä, jolla kaikki on vähän helpompaa, mutta samalla huonompaa. Asiaa ei paranna se, että musiikkibisnes pyrkii käyttämään sitä vain vähentääkseen kuluja. Tahdomme osoittaa, että on lukuisia mahdollisuuksia joilla digitaalinen julkaiseminen voi olla muutakin kuin taiteen vihollinen." Artisti maksaa, muttei toivottavasti liikaa.

Lataamalla levyn Kemmurun nettisivuilta downloadaat myös bonustrackin "Lataa lataa", jota ei löydy levyn cd- tai vinyylipainoksesta. Kiinnostavaa nähdä, miten nuo 1900-luvun formaatit tällaisella postmodernilla markkinointisuunnitelmalla myyvät. Oman teknisen jähmeyteni takia aineettomat mp3-levyt kyllä vielä vähän vieraannuttavat. Paras tämänhetkinen kombo mulle on suht' yleinen vinyylilevy+tunnukset saman levyn lailliseen lataamiseen. Yhdistelmässä kohtaavat ajatukseni estetiikasta,  teknologisesta kehityksestä, etiikasta ja käyttäjäystävällisyydestä aika täydellisissä mittasuhteissa. Näitä on kuitenkin melko vähän tarjolla (kysynkin miksi?), joten raha vaihtuu aina välillä levykauppojen kassalla vielä good old cd-levyiksi. Varsinkin suomalaisia artisteja koitan säännönmukaisesti tukea aina levynhinnan verran. Ehkä myös Kemmurua.

Jos ei uskalla tai tahdo suin päin klikkailla Kemmurun mainittua download-nappia, niin ennakkokuuntelua on tarjolla tietysti Myspacessa tai YouTuben kautta. Ja biisithän toimii, esimerkiksi "How 2 Survivessa" on aika viehkot "Porque Tu Vas" -taustat, joiden lisäksi huiput fiittaajat Hannibal ja Stepa: selkeät kesäbiisimerkit. Toivottavasti Kemmuru nähdään mahdollisimman pian uudestaan stadissakin. "Landespeden" lempeän käskevä "ota vaatteet veke!" on tuottanut kesäkeikoilla yllättävänkin spontaaneja reaktioita yleisön joukossa. Laittaisin tähän kuvan jos kehtaisin, mutta  onneksi ystävyyssuhteet vielä keikkuvat tärkeysjärjestyksessä korkealla ennen blogin (kyseenalaista) mainetta ja glooriaa...

P. S. Ihan ongelmatonta tuo levyn lataaminen ei taida olla, oma yritykseni jumittaa edelleeeeeeen.
 

Festive! (e.g. Inspiration Information @ Flow!)

This turned out to be another reeeeally lengthy post, so what I'll do this time is provide you with an abstract from which you can decide whether you're bothered to read the full text, below. Here you are:

Exciting times! Summer 2010 looks pretty much like this:

Ruisrock: Florence & the Machine! Regina Spektor! 

Ilosaarirock: DJ Shadow! FNM!
Alppipuiston kansanjuhla! Basso Festival?

Provinssirock: Mew, Cypress Hill, Rammstein!

Pori Jazz: Massive Attack! Sharon Jones & the Dap Kings! (Toto?) N.E.R.D.! José James! Gil Scott-Heron! Tori Amos!

Flow Festival: Air! M.I.A.! José James! Jimi Tenor and Tony Allen present: Inspiration Information!

Helsinki Festival: programme TBA May 4th; this far we got Caetano Veloso!

Y mucho mas...

 Allen and Tenor, supposedly pretty inspired

On to the full text:

It must be April! Every week comes around with new festival line-up publications: the Finnish summer is slowly revealing its 2010 form, and it's looking mighty fine.

Ruisrock is already known to host, once again, The Sounds, with a bunch of other Swedish sensations, as well as the lovely indie ladies Regina Spektor and Florence and the Machine, plus a heavy load of heavy and the cream of the Finnish pop crop. Also Ilosaari and Provinssi have come out from this year's closet, hosting bands such as DJ Shadow, Faith No More, and Bad Religion (in Joensuu), and Mew, Cypress Hill, and Rammstein among many others (in Seinäjoki). Not bad, Finland.

Risto at Ruisrock 2009

One particularly blaaah day in the library last week got a very welcome new direction when I noticed that Pori Jazz has announced its entire programme. Thanks to the new creative management (the catch-all guys Tuomas Kallio and Teppo Mäkynen, with Markus Partanen), it's simply awesome! The past few years have not been too inspiring, but now a change came with a vengeance. Old Pori Jazz regulars (myself included) seem to be pretty excited again. The programme as a whole is not dedicated solely for the jazz purists this year either, though. There are quality acts from several fields of rhytm music in good proportions and impressive variety.

I have already bought a ticket to the joint Kirjurinluoto afternoon of Massive Attack, N.E.R.D., and Sharon Jones and the Dap Kings. Uncanny! That's 24 July; and if after Kirjurinluoto we still got some stamina, nothing would be sweeter than José James and Timo Lassy at the LP-fortysomething club the same night. And Gil Scott-Heron plays there the night before! Many other excellent acts in the line-up, too. And then they have Toto, a special treat for the corruption guests behaving badly in their casual jackets at the VIP tent I believe.

Speaking of José James and Timo Lassy; there should be no need to feel blue should we miss them in Pori, because - thank you again Tuomas Kallio - they will also be playing in our own Flow Festival, Helsinki's new pet event, in mid-August. The three-day urban festival published its first  list of artists today, among them such treats as the aforementioned dynamic duo with an orchestra, the now-legendary French twosome Air, rising star M.I.A., Sigur Ros's vocalist Jónsi, and a bunch of street-cred names that a mainstreamist such as myself does not yet recognize - hello Spotify! Flow has already published its tentative Spotify teaser list, in fact. Hear it out, here!

 Picture says all - Flow 2009

And what do you know: two living legends Jimi Tenor and Tony Allen will enlighten Flow with their collaboration project Inspiration Information! Great title! Grrrreat sounds! I'm very pleased. Watch & listen to a preview here. Looking back into last summer, my Flow memories are among the fondest: Jenny Wilson with the sun in her eyes and ours, Top Billin' partying in the enormous Voimala hall, midnight dances by Itäväylä, brunching together before the next day, Lily Allen with the aching backside, skumppa-breaks with the girls and then some more sun & music...ah!

Helsinki Festival a.k.a. Helsingin juhlaviikot, of which Flow forms an independent part, publishes its extensive programme on May 4th - can't wait for that either! A few advance concerts have already been announced (Caetano Veloso, meu amor!). Looks like there's no need to step outside national borders this summer. If you want to take this advice to unnecessary extremes, you can now even invite the festival into your livingroom! Act fast, though, by applying here.

 Recognize me?

If, by contrast, you're badly yearning for a foreign experience, there's always Roskilde, the countless UK festivals, Way out West, and others in Sweden - apparently they (the Swedes) are not organizing the winner of the lamest name competition, Where the Action Is festival this year though. Despite the name I have heard it was super last year, hosting all those golden artists that couldn't be bothered to cross the bay to Finland. 

Well, that particular story of our lives is at least partly in the past now, as you could see from all the names listed in this post! Hurra och heja Finland, och hjärtligen välkommen sommaren 2010!

P.S. Best not forget the lower-key, free and pleasant park happenings around Helsinki either. ELMU ry. will be back in Alppipuisto in July with I Was A Teenage Satan Worshipper, Kiki Pau, and others. So far, I've only found info on this Kansanjuhla in Facebook. We're hoping that the people at Basso.fi are just late announcers (as they were last year, too), and that we'll have another Basso Festival in Koff park, too.

P.P.S. This was just a quick overview of the biggest events - you are free and very welcome to list smaller scale events here, those that we should also remember to mark in our calendars and get excited over!?

A Thousand Times (Good Morning)

Oh tidings of comfort and joy! This morning my blog is 4 clicks away from having hosted a thousand guests! You might not have any idea how happy I am for that. I'll celebrate by playing my new-ish Midlake: The Courage of Others vinyl extra loud. It was finally carried home by the mailman after a fair wait a while ago. Remind me to write that post about online vinyl shopping in the near future; I think I'll do it by interviewing a certain expert dear to me.

My boyfriend recently made a pretty accurate observation: I like what he calls "beard music". Midlake, The National, Bon Iver and Fleet Foxes all sound like (and many of them are, too) music made by men with thick and messy beards. Should I analyze this further? Probably not.

 Sweet Beard Music

But with Midlake, especially Acts of Man that is at least currently the first song on the Myspace playlist, I want to  THANK ALL OF YOU loyal and new visitors so much for coming, and promise I'll try to keep up and improve my blogging.

"Great are the sounds of all that live / And all that man can hold..."

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Unsquare Bossa - jää hyvästi TFCQ

Aamun kiireisinä tunteina julkaistakoon hyvin lyhyt teksti (hah! Pystynkö siihen?) jossa ainoastaan pikahehkuttelen viime viikkoista The Five Corners Quintet -orkesterin Live Recordings -keikkaa musiikkiteatteri Kapsäkissa. Istuin ensimmäisen illan (torstain) keikalla keskimmäisessä, etummaisessa jazzpöydässä n. 105 cm Lassyn ja Eskolan kahden miehen puhallinsektiosta, enkä luullakseni missannut sointua tai ilmettäkään. Punaviini lämmitti mieltä ja Kapsäkin akustiikka oli ainakin siltä paikalta yllättävän hyvä, ainoastaan flyygeli jäi välillä hieman hiljaiseksi.
                                                                            

Jo ekasta biisistä (Trading Eights) mieleeni ankkuroitui ajatus: käsillä on nuoruuden haikea mutta onnellinen loppu. Siitä lähtien loputkin biisit vain nostattivat nostalgiaani, myös hyvänolontunnetta. Bändi oli selvästi itsekin alusta alkaen melko innoissaan; soolot olivat superpitkiä ja antaumuksellisia. 130-päinen yleisö oli kilttiä jazzkansaa, joka äänitystilanteen tiedostaen oli biisien välien ja Mäkysen legendaarisen (pelkästään sympaattisella tavalla) huonojen välispiikkien aikana hiirenhiljaa, ja aplodeerasi sitten soolojen ja biisien jälkeen asenteella. Intiimi keikkapaikka loi yleisön keskelle kuvitellun yhteisöllisyyden tunteen; minä ainakin tunsin että kaikki ympärilläni ovat yhtä fiiliksissä ja tuntevat rytmin saman hypnotisoivan otteen koko olemuksellaan. Ja keikkojenjälkeisen facebook-status-otannan perusteella tämä olikin ei kuviteltua vaan ihan totta.

Kuva © MR

Keikan lähestyessä loppuaan mieleeni hiipi ikävä epäilys siitä, että perjantain ja lauantain keikoilla nähtäisiin kenties lavalla myös vierailevat vokalistit Okou ja/tai Mark Murphy, bändi kun jätti kaikki lauletut kappaleet soittamatta, ja seuraavien iltojen liputkin olivat hieman kalliimpia. Tarkkaa tietoa tästä ei vieläkään ole, mutta joku taisi mainita ettei ihanaa Markia lavalla sittenkään nähty. Epäilemättä lauantain viimeisellä keikalla meno on kuitenkin ollut enemmän kuin kova, sillä se oli Tosi Kova jo torstaina.

No nyt olenkin sitten näköjään fiilistellyt jo kolmen kappaleen ajan, aika vetää yhteen: The Five Corners Quintet on aikansa ikoni, heidän tauolle vetäytymisensä erään aikakauden loppu, ja jos/kun  heitä livenä vielä kerran kuulen niin tulen olemaan onnellinen! 

Kuva © MR  

P.S. Onneksi pojat jatkanevat levyttämistä ja keikkailua muissa kokoonpanoissa. Esimerkiksi Timo Lassyn viimeisin levy Round Two on mahtava, lisäbonuksena vokalistivierailuilla samettiääninen suosikkini José James, jolta myös ulkona odotettu toinen levy.

Mykistävät elokuvakonsertit & -konseptit

Sydämelliset onnitteluni niille, jotka osasivat ja tajusivat paikalle sekä Sami van Ingenin Just One Kiss - the Fall of Ned Kelly -elokuvan Suomen ensi-iltaan, jota säesti mahtava urut ja rummut -duo Nieminen & Litmanen, että eiliseen DocPointin tarjoamaan Tempo-elokuvakonserttiin, joka tyydytti kaikki aistit 110-kertaisesti ja sai sydämen tuon tuostakin ihan syrjälleen.

Jos taas nämä eksperienssit menivät sulta ohitse, niin vaimea osanottoni ja vilpitön rohkaisuni tarttua seuraavaan tilaisuuteen. Live-säestetty mykkäelokuva edustaa verrattomalla tavalla vanhaa ja uutta; eivät Aho & Soldan 1930-luvulla, saati sitten Taittin veljekset vuonna 1906 voineet kai mitenkään aavistaa, millaisessa ympäristössä heidän dokumenttielokuviaan tai elokuvasynopsikseensa perustuvaa kuvakollaasia esitettäisiin ilmastonmuutoksen lieveilmiöiden kourissa kipristelevässä Helsingissä tammikuussa 2010?

Johanneksen kentällä luistelleista lapsukaisista joku erityisen pitkäikäinen on  varmasti vielä elossa. Miten valloittava se kohtaus olikaan! Elokuvaustekniikan ihmeistä ymmyrkäiset silmät näyttivät valkokankaalla ihmetyksensä tähden yhä viattomammilta. Oli erityisen koskettavaa katsella niitä säihkyviä silmiä, ja vielä samalla kentällä jolla olin juuri itse ystävineni luistelemassa, ja tajuta että ne kaikki lapset muutaman vuoden kuluttua elivätkin sota-aikaa Helsingin pommituksineen. Rakennuksia ja ihmiselämiähän tuhoutui myös Johanneksen kentän välittömässä ympäristöstä.

Aivan ihmeellisiä olivat myös suomalaisen metsä- ja metalliteollisuuden ensiaskelten kuvaukset, myyviä välitekstityksiä unohtamatta. Todella toivon näkeväni kaikki elokuvat vielä joskus uudelleen, säestyksellä tai ilman.

The Five Corners Quintet soitti tunnin pituisen konserttinsa aika tasalaatuisesti, vaikka elokuvien rytmissä pysyminen tuottikin mielestäni välillä vähän vaikeuksia. Soittoasento Bio Rexin pohjalla valkokankaalle tähyillen ei tietysti ollut ergonomisimpia, Niemisellä ja Litmasella oli Orionin sivukäytävällä huomattavasti helpompaa, ja se "keikka" olikin mielestäni musiikin osin hieman parempi. Duon hittibiisit sopivat todella hyvin van Ingenin tajunnanvirtaiseen kuvapyöritykseen.

TFCQ on muuten kuulemma jäämässä määrittelemättömän pituiselle tauolle. Aika raju tieto sellaiselle, joka vuoden 2004 ensimmäisten Flow-festareiden huippukeikasta lähtien (20. elokuuta 2004, kuuma yö ja VR:n makasiinit, oh nostalgiaa!) on pitänyt bändiä sydämessään. Jos ja kun vielä haluaa soittoansa todistaa, niin suosittelen hankkimaan lipun helmikuisiin Live Recordings -sessioihin, konserttiäänityksiä tehdään 11.-13.2. musiikkiteatteri Kapsäkissa. Jälleen yksi vähän erilainen konsepti/konsertti, jota ei voi jättää väliin. Liput Tiketistä, omani on jo varauksessa.

TFCQ:n viimeisin levy; seuraavat (ja viimeiset?) ovat 

konserttilevytyksiä tulevilta Kapsäkki-keikoilta 

Kiitos elämälle että pääsin Tempon esitykseen, joka taisi olla tammikuun ihanin kokemus. Ihan helppoa sinne päätyminen ei muuten ollut: leyhyttelin omia ja äitini printtilippuja ravintolassa ennen tapahtumaa, ajatuksenani taitella ne valmiiksi taskuun. Puoli tuntia ennen elokuvan alkua eräässä parkkihallissa huomio: printtilippuja ei taskussa eikä ylös alas käännetyssä repussakaan. Juoksujalkaa Kirjasto Kymppiin, hermostunutta jonotusta asiakaspäätteille, äiti rauhoittelee ja tekee b-suunnitelmia, sähköpostin hysteeristä edes takaisin selailua, aikaa elokuvan alkuun viisi minuuttia. Salamaymmärrys: liput ostikin poikaystävä, eli mitään sähköpostia ei minun inboxissani ole. Syöksy kohti Lasipalatsia, lapanen tippunut kirjastoon, ravia takaisin kirjaston eteen, lapanen matkaan ja takaisin. Minuuttia yli kahdeksan puhelinyhteys poikaystävään jolla nettiyhteys, ja sähköpostinsa tilausvahvistuksesta varausnumeron kautta LippuRexin ihana myyjä tulosti liput uudestaan. Ah! Onneksi esitys alkoi myöhässä ja sisko piti paikkoja.

Kiitos Sami van Ingenille, KAVAlle, DocPointille elokuvista; suurkiitos ja kumarrus The Five Corners Quintetille kaikista näistä yhteisistä vuosista! Tulkaa pojat vielä takaisin.

Musikaaliset mielikuvitusystäväni

Mulla on muuten paljon uusia kivoja mielikuvitusystäviä.

Kaikkein uusimman nimi on Yona (se on sen lempinimi, ei olla vielä niin hyviä kavereita että tietäisin sen oikeaa nimeä). Sillä on kirkkaat ajatukset ja harhaanjohtava räppinimi. Muita uusimpia on sellainen kuin Laura Sippola, ja sitten, luullakseni monien muidenkin mielikuvituskaveri, Christel Sundberg eli Chisu. Seuraavaksi mielikuvituskaverikseni oon kaavaillut yhtä Suvi Isotaloa. Sen kanssa me ei vielä varsinaisesti tunneta, mutta musta tuntuu että meistä tulee vielä hyviä ystäviä.

On se ilo elellä kevättä eteenpäin kun tietää, että niin montaa radion ääressä vietettyä aamukahvia ja ystävältä saatua sähköpostiviestiä tulee jälleen seuraamaan jokin uusi, freesi ja ilahduttava ystävyys.

Mielikuvituksen tuotetta eivät ole mainitut naislaulajat, mutta se lämmin, ystävyyttä muistuttava tunne minkä musiikkinsa saa aikaan menee mielikuvituksen piikkiin - osin heidän mielikuvituksensa, joka pukee oikeiksi sanoiksi aatteet, osin omani joka aatteet tunnistaessaan kuvittelee lisää yhteisiä asioita, tarkoitusta ja ymmärrystä uhkuvia keskusteluja ja muuta tyttöjakamista. Niin henkilökohtaisesti koskettaa hyvin tehty, huolella tekstitetty äidinkielinen musiikki, että tuttuuden ja hengenheimolaisuuden tunnetta ei voi välttää. Tarinat ovat vastaansanomattomia ja äänet aitoja.

Laura Sippolan "Toinen" tuli ulos jo tovi sitten, samoin Chisun toinen, nimeltään "Vapaa ja Yksin". BadenBaden-biisi oli ja on ehkä tarttuvin henkilökohtainen kesähitti vuosikymmeneen. En ole vielä koskaan nähnyt Lauraa (saati Chisua) livenä, mutta ajattelin korjata Lauran kohdalta asian Libertéssä, torstain 11.2.2010 keikalla.

Yonan ihanan ihana,  i h a n a  ensialbumi "Pilvet liikkuu, minä en" julkaistiin viime viikolla ja soi nyt iPodissa aamuisilla matkoillani, enkä oikein osaa olla laulamatta ääneen kun tulee sekin kohta "...enkä huoli vaik illuusioo oiskin tää huolettomuus..." Laulajalla on vuosia popkulttuurista kadoksissa ollutta lavatanssikarismaa ja orkesterilla kahtangorytmit hallinnassa, eli Yonan kesää 2010 odotellessa! YleX haastattelun voi katsoa muuten tästä, ja yhdeksänhenkisen Liikkuvat pilvet -orkesterin säestämä keikka luvassa stadissa esimerkiksi 6. linjan Wahoo-klubilla 19.2.2010. Minä menen.

Suvi Isotalon löysin perinteistä tietä: Radio Helsingin aamusta. Ekaa levyä lupaillaan alkuvuodesta, Suviin tutustumisen voi sitä odotellessa aloittaa Myspacesta.

"Soi sävel ajaton ja uus...ti-di-dii-di-di-dii..."

Oi kuinka kriittistä

Kas mikä verraton verkkosivu löytyi tässä taannoin. Suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistut arvostelut kaikki yhdessä osoitteessa. Usein verkkoarvostelut ovat lehdessä painettuja lyhyempiä, mutta luulisin että trendi on kuitenkin pidempään päin.

Itse kannatan Koe ensin, lue sitten -järjestystä, mutta voihan sitä inspiraatiotakin hakea täältä(kin).

Arvosteluja ja mielenkiintoisia pääkirjoituksia siis Kritiikkiportissa.

Jos Sä Tahdot Niin

Viime vuosina tehdyt musiikkielokuvat Chicago, Mamma Mia ja Dreamgirls, muiden amerikkalaisten jättituotantojen ohella, ovat saaneet allekirjoittaneen julistamaan nykymusikaalifilmatisoinnit lajina rappioituneeksi, ennen kaikkea tylsäksi.

Pettymys selittyy sitä edeltäneellä suurella kiintymyksellä ko. genreen. Kyseessä on nähkääs ihminen, jonka lempielokuvia ovat Some Like It Hot, My Fair Lady ja The Commitments; ihminen joka sai vielä 20-vuotiaana Disneyn kokoillan piirrettyjen (jotka olivat poikkeuksetta musikaaleja 80- ja 90-luvuilla, ovat kai edelleenkin - oon pudonnut kärryiltä) laulukirjan syntymäpäivälahjaksi, ja osaa edelleen ulkoa mm. tietyt Kaunottaren ja Hirviön tarttuvat sävelet ja useimmat kertsit.

(..."Ooooooleeeet nasta, Gaston, tykkään susta, Gaston, jokainen tahtois tollaisen leuan Gaston --- Olen itseeni taas hyvin tyyyyytyväinen..." jne.). Ah - nämä piirretyt yhdessä Aku Ankka -sarjisten kanssa: Mr. Disneyn koneisto on aikoinaan päässyt melko reippaasti muokkaamaan nuorta mieltäni. Missäköhän se tänään näkyy, muualla kuin satunnaisessa hyräilyssä?

Suomessa ei juuri ole tehty musikaalielokuvia. Hypen VHS-versiota säilytän kyllä kuin suurta aarretta (ja soundtrack-CD:tä, enkä muuten ole ainoa), mutta näyttämöltä filmiksi muutettua teosta ei nyt lasketa. Ei vissiin Neil Hardwickinkaan mielestä, sillä tällä viikolla ensi-iltaan tullutta Jos rakastat -elokuvaa mainostettiin laajalti ensimmäisenä suomalaisena musiikkielokuvana.

(Muistin juuri katsoneeni vähän aikaa sitten telkkarista elokuvan 8 päivää ensi-iltaan, joka itse asiassa taisi myös vähän yrittää olla musiikkielokuva. Se, ystävät hyvät, ei yrityksessään onnistunut.)

Kotimaisen kulttuurin kannatuksen nimissä (ja koska eilen ei mennyt mitään muuta mielenkiintoista mitä emme olisi jo nähneet) istahdimme ystävän kanssa Jos rakastat iltanäytökseen. "Chicagon ohjaajan uuden mestariteoksen", elokuvan Nine trailerin aikana kuiskasin kaverille: "Mä en pidä musiikkielokuvista". En missään nimessä odottanut, varsinkaan joitain arvostelujen otsikoita silmäiltyäni, että musiikkielokuva vakuuttaisi eikä kyllästyttäisi.

Ehkä asiaan vaikutti se, että meidän lisäksemme koko Kinopalatsi 1 oli täynnään 17-vuotiaita, jotka olivat tulleet isoilla meluisilla jengeillään katsomaan elokuvaa, jossa varmaan esiintyi paljon frendejä ja joka kertoi saman ikäisten helsinkiläisten rakkaustarinasta - miten siis-tii. Ne oli ihania! Kaikkien pitäisi katsoa Jos rakastat siinä seurassa. Ne mesosi ja tekstaili ja kikatteli kaikelle, huuteli välillä tyhmiä, ja aina musiikkikohtausten aikana puhkesi puhumaan kavereilleen. Humoristinen Jägermeisterryyppy-kohtaus sai ne purskahtamaan spontaaneihin aplodeihin. (Tiedän, probably only in Finland.) Sellainen vellova ADHD-massa, ja me nostalgiaa puhkuen sen keskellä.

Ja ehkä eläytymiseen vaikutti myös se, että leffakaverina oli ystävä jonka vierellä elin aikoinaan läpi samat vapaudenhuumaiset ikävaiheet. Ja näin ollen, jos leffan eka biisi on vanhaa Maija Vilkkumaata ja seuraava Tuomari Nurmiota, molemmat sekä hyvin että hauskasti esitettyjä, niin oli vaikea olla muuta kuin suopea. Ehkä se siis oli vaan aika hyvä elokuva! En katsonut kelloa tai odottanut leffan loppumista kertaakaan, ja joidenkin musiikkikohtausten jälkeen (Rusketusraidat!) meinasin jopa refleksinomaisesti alkaa taputtaa.

Kolminkertainen Hurraa-huuto, siis: vanha rakkauteni melodraamaa kohtaan on tainnut taas herätä henkiin! Tästä muutama kiitos: ensinnä Neil Hardwickille ja Katja Kalliolle ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, sekä näyttelijöille työstään. Etenkin päähenkilö Ada/Anna (eteerinen Elli Vallinoja) ja hoitsuystävä Mervi (ihana Jenni Hakala) olivat huippuja, ja kohtaukset soljuivat dialogista laulantaan luontevasti. Pakollinen bedroom scene tuntui aluksi ylimääräiseltä, mutta pääpari on niin söpö ja käsikirjoitus liikuttava, ettei voinut kuin fiilistellä.

Kiitos myös kymmenille suomalaisille muusikoille menneiltä vuosikymmeniltä ihanista biiseistä, ja näyttelijöille sekä sovittajille niiden uudesta esityksestä. Jos sä tahdot niin ja Joka päivä ja joka ikinen yö olivat esitetyistä biiseistä ehkä suosikkejani, lukijaraati saa mielellään käydä valitsemassa omansa ja mainita ne täällä. Ja kiitos kuvaajalle hienoista otoksista, ja hassuille taustatanssijoille - no - hassuudesta, jota taitava kuvaus tuki. Ja Helsingille taas kiitos sen iki-ihanuudesta.

Leffan jälkeen, puolen yön perjantaisporassa joka oli niin ikään täynnä elinvoimaisia parikymppisiä, olin nääntyä nostalgiaan, mutta näin seuraavana aamuna se on jo silittynyt pieneksi hymyksi suupielessä.

P.S. Tässä taitaa olla ensimmäinen julkinen teksti, jossa leimaan itseni ei-nuoreksi. Pakko vielä alleviivata, että vaikka olimme ehkä vanhimmasta päästä siellä elokuvasalissa, niin eihän tässä nyt ihan varsinaisesti keski-ikää vielä koetella, kuten Maija Vilkkumaa-, Hype-, sun muut maininnat paljastavatkin... *hymiö!*

Tarpeeksi vanha muistelemaan haikeana 18. ikävuottaan nyt kuitenkin.

Kaunis paluu kapitalismin vaikutuspiiriin

Koitan pitää eettiset kulutuskysymykset etäällä tästä pitkän hiljaisuuden rikkovasta, hennosta pikku postauksesta. Pidempiä ja syvempiä juttuja odotellessa ajattelin vihjaista muutamasta hyvästä kohteesta, johon voit vaihtaa väärää sarjaa olevat joululahja-astiat tai epämieluisat korulahjat, tahi käyttää lahjakortit. Nimittäin:

Stupido Shopissa on tuhansia vinyylilevyjä 25 % alennuksella soittimen onnellista omistajaa odottelemassa. Samoin paljon ale-CD:itä. Nettikauppa toimii yhtä lailla.

Kirjakaupoista kannattaa ehdottomasti etsiä Lionel Shriverin kirjaa Syntymäpäivän jälkeen, alkukielellä The Post-Birthday World. Pisteet muuten Avain-kustantamolle melko nopeasta käännöksestä, itse luin kirjan englanniksi. Päähenkilöistä kaksi on Lontooseen asettuneita jenkkejä, joten kielellä ja sen kiemuroilla on iso rooli henkilöhahmojen rakentamisessa - voin vain kuvitella miten herkullista ja haastavaa käännettävää romaani on ollut.

Syntymäpäivän jälkeen on äärimmäisen mukaansatempaava kirja yhdestä elämän tärkeimmistä asioista - juuri siitä, josta kertovat teokset usein leimataan chick-litiksi tai romansseiksi, vaikka siihen liittyvät suuret kysymykset niin usein asuvat aivan etualalla lähes kaikkien mielissä. Kyseessä on ihan kirjaimellisesti rakkausromaani. Tunnetta ja sen seurauksia sekä ilmenemismuotoja pohtii tarkkaavainen naiskirjailija; Lionelin analyyttisen ja reippaasti etenevän kirjan ansiosta pärjäsin 7 viikkoa ulkomailla (juuri ja juuri) ilman tyttökavereitani, kun ilman kirjaa olisin saattanut nääntyä ihmissuhdeanalyysien janoon... Kaiken kehun jälkeen on myönnettävä että olen samaa mieltä The Guardianin kriitikon kanssa kirjan tietyistä vioista, mutta lukekaa te ensin kirja, sitten vasta kyseinen arvostelu.

Juonesta teaseriksi sen verran, että päähenkilö on eri sympaattinen lastenkirjojen kuvittaja Irina McGovern, joka asuu Lontoossa pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa. Ensimmäistä lukua on vain yksi, ja siinä taustoitetaan Irinan ja Lawrencen ystävyys snooker-tähti Ramsey Actoniin. Seuraavia lukuja on aina kaksin kappalein: toinen kuvaa näiden kolmen elämää erään tietyn suudelman tapahduttua, toinen elämää sellaisena kuin se jatkui ilman tuota suudelmaa. Ah.

Ja viimeinen tapa tuhlata joulurahoja ja veronpalautuksia (ihan kuin ne ei olis jo mennyttä) on nuo useat loppumaisillaan olevat näyttelyt! Taidehallin Nuoret 2009 loppuu loppiaisena (allekirjoittanut aikoo paikalle vain päivää ennen, eli käykää tekin vaan ihan itse katsomassa tulevaisuuden nimiä), Picasso sai jatkoaikaa 28.1. asti, ja Kiasman Ars Fennicassa viedään myös viimeisiä (10.1. asti). Kiasmassa käydessänne tsekatkaa myös hyvältä kevennykseltä (?) kuulostava Pilvi Takalan The Trainee. Kiasman mukaan teos "perustuu kuukauden mittaiseen oleskeluun Kiasman yritysyhteistyökumppanin Deloitten toimitiloissa. Siellä alun perin normaalilta vaikuttanut markkinointiharjoittelija alkaa soveltaa omaperäisiä työmetodeja". Täytyy itsekin yrittää ennättää Kiasmaan. Ja teille joulurahattomille: Valokuvataiteen museoon pääsee ilmaiseksi vielä kaksi päivää!

Jos taas tahdotte edes jälkikäteen fiilistellä erilaista, kulutushysterian kasvua torjuvaa tapaa viettää joulu, niin katsokaa hyvät ihmiset dokumenttielokuva What Would Jesus Buy? Jospa vain kaikki katsoisitte sen ennen ensi joulua.

Vapaita naisia ja tunnustuksia

Viime kuukausina silmieni eteen on päätynyt niin paljon liikkuvaa kuvaa voimakkaista naisista, etten ole voinut välttyä pyörittelemästä mielessäni “sukupuolikysymyksiä”. Ensin heinä-elokuussa tuli Ylen esittämänä telkkarista oiva maanantai-iltojen ajatustenherättelijä, kuusiosainen dokumentti Vapaan naisen tunnustuksia. Sarjaa esitettiin viikko viikolta kuin puoli-huomaamatta, kuten usein käy Ylen hyvien ohjelmien kanssa nykyään kun totumme (vai minäkö vain totun?) huomioimaan vasta ja ainoastaan räikeillä mainoksilla toistuvasti meille kaupallisten kanavien kautta tyrkytetyn hutun. Onneksi ensimmäisen, ohi menneen jakson saattoi tuijotella Yle Areenasta (nyt niitä ei enää siellä näytetä, nyyh).

Sarjassa nelikymppinen Jennifer Fox kuvasi omaa ja kymmenien muiden naisten elämää useamman vuoden ajan, yhteensä 17 eri maassa. Fox on työnsäkin puolesta kosmopoliitti, lisäksi hänellä on ”sarjan alussa” sveitsiläinen miesystävä ja Etelä-Afrikkalainen rakastaja (pitäydyn toiveuusintoje toivossa enemmiltä spoilereilta). Maailmalla kiertäessään Fox pohtii kameralle omaa elämäänsä, suhdettaan miehiin, itseensä, äitiyteen, seksuaalisuuteen ja etsii tasapainoa omaan tulevaisuuteensa, ja haastattelee tuttuja ja tuntemattomia naisia suorasukaisesti mutta tilaa antaen - kamerakin kiertää haastattelutilanteissa kädestä käteen. Ihmeellisellä tavalla kronologiseksi kirjoitettu dokumentti onnistuu kokoamaan jokaisen jakson selkeäksi teemaksi, vaikkei ohjaaja-kuvaaja Fox ole elämäänsä voinut käsikirjoittaa, ei ainakaan kaikkia sarjan puitteissa tapahtuvia käänteitä.

Mikäli onnistuu jättämään tietyn määrän kiintiöskeptisyyttään vaikka parvekkeelle tuulettumaan, dokumentti ottaa heti valtaansa. Tässä onkin nyt viimeistään koittanut se hetki, kun bloggaajan sukupuoli ei enää voi pysyä salaisuutena, vaikkei se sitä ehkä kenellekään ole ollut alun perinkään. Leikittelin aluksi ajatuksella pyrkiä kirjoittamaan ”sukupuoletonta” kieltä, mutta niin on maailmamme kielellä jäsennetty ettei moinen taida olla tarkoituksenmukaista jos samalla tahtoo saada ajatuksensa välitettyä mahdollisimman puhtaina ja oikein.

Vapaan naisen tunnustuksia (eli ”Flying: Confessions of a Free Woman”) antaa joka jaksossa paljon ajateltavaa, ja onnistuu kuvaamaan todella aidosti naisten olemista eri maailmankolkissa. Tunne yhdistävästä voimasta ja lämmöstä jää joka jakson jälkeen päällimmäiseksi. Toivotaan siis vielä yhtä pikauusintaa!

Ja tiedättekö mitä? Vasta nyt, herran vuonna 2009, minulle selvisi, että Ms. Fox oli dokumenttisarjansa kanssa Suomessa kaksi vuotta sitten, jopa yleisön tavattavissa, dokumentistaan keskustelemassa, DocPointin järjestämässä illassa! Kerrassaan harmillista! Jos tunnette ketään paikalla ollutta, niin minua todella kiinnostaisi tietää mistä ja miten silloin keskusteltiin. Opin tässä guuglaillessani myös Foxin aiemmista dokumenttisarjoista, jotka alkoivat heti kiinnostaa yhtä lailla.

Monet naisystäväni ovat olleet tosi otettuja Foxin sarjasta. Eräs ystäväni on mm. kutsunut minuun naisten iltaan, jonka vieraslistalla on sarjasta innostuneita ihmisiä, emännän ystäviä eri yhteyksistä - kivaa! Miesten reaktioita sarjaan en ikävä kyllä ole juurikaan saanut kuulla. Tai no: löytyihän tällainen blogimerkintä...

Laura Mulveyn klassikkoartikkeli "Visual Pleasure and Narrative Cinema" vuodelta 1975 esitti, että vain tietynlaiset naiskuvat sopivat mieskatseelle. Mikäli mies muistaa naista katsellessaan, että nainen edustaa ”kastraatiouhkaa” (ja tämä termi on nyt otettava mahdollisimman symbolisella tasolla), hän kiusaantuu, jopa ahdistuu. Edellä mainittu mieskirjoittajan blogi on ehkä hyvä esimerkki tällaisen Angstin valtaan joutumisesta, vai mitä mieltä olette?

Mulveyn provokatiiviset kirjoitukset sopivista naiskuvista nousivat mieleeni myös istuessani R&A -festarien Just Walking -elokuvan (eli myös Espoo Cinéssä esitetty: ”Solo Quiero Caminar”) näytöksessä. Miten röyhkeästi elokuvassa esitetään naisia miesten puuhissa! Ja miten miellyttävä sitä oli seurata! Kyllähän lukemattomat nykyelokuvat perustuvat, joskus surullisenkin pitkälti, sukupuoliroolien sekoittamiseen, mutta jotenkin tätä elokuvaa katsoessa tuntui siltä kuin ohjaaja oikein ilkikurisesti kokeilisi kepillä (mieskatsojien) jäätä. Tarjottiinko siinä ihan oikeasti uusia mahdollisia naisasemia, vai tuliko mielihyvä fantasian kautta? Ja mistä se tunne oikein tuli? Kokonaiskuvasta vai yksityiskohdasta, kuten siitä kun machoin nainen soitti rankan duunikeikan jälkeen itselleen hotellihuoneeseen maksullista seksiä, jonka kuittasi välittömästi orgasmi(e)n jälkeen toteamalla rahojen löytyvän pöydältä? Vai siitä, että elokuva melkein loppuu romanttisen onnellisesti, muttei lopukaan? Vai oliko se se kun nämä lainsuojattomat nais-Robin-Hoodit olivat niin cooleja ja vaitonaisia työskennellessään? Siis ihan niin kuin elokuvien miehet.

Taisi olla mies ohjaajakin - onneksi niistä on nykyään moneksi. (Satun tietämään, että isänikin piti elokuvasta, mikä tässä valossa on tietysti erityisen hauskaa.)

Mielenkiintoinen keskustelunpätkä tuli tässä taannoin käytyä naisten kesken: puhuimme näistä ”kielletyn” aktiivisista naiskuvista, em. elokuvan espanjattarista sekä mm. Tarantinon elokuvien trademark-kovista mimmeistä. Ja mitä selvisikään: muutamat naiset kertoivat ärsyyntyvänsä tämän tyyppisistä sankarittarista - sillä ne ovat niin epärealistisia!

Mietin sitten jälkikäteen, että ei kai asiat ole vieläkin niin ikävästi että antoisan ja voimia antavan samastumisen sijaan naiskatsojat joutuvat kiusaantumaan katsoessaan naisia elokuvan toimijarooleissa. Että tällaiset naiskuvat tuntuvat ”epärealistisilta”!

Eivätköhän mainitussa Just Walkingissa, puhumattakaan Tarantinosta, mieshahmot ole vähintäänkin yhtä epärealistisia. (Oletteko esimerkiksi jo nähneet Inglourious Basterdsin? Koko sinänsä ihan viihdyttävä elokuvahan perustuu stereotypioihin.) Muttei naiskatsoja mieshahmojen todenmukaisuusarvoistaan osaa ahdistua, no sir.

Antakaa meille mielenrauha samastua vahvoihin naisiin! Onneksi minua on kai siunattu tarpeeksi vahvoilla naisesikuvilla tosielämässä, sillä muistan kyllä vieläkin sen puhtaan voiman tunteen ja adrenaliinisyöksyn jonka vallassa pyöräilin kotiin Tarantinon Death Proof -elokuvasta (ylempi kuva). Hyvin ei maa silti makaa niin kauan kun samanlainen kuvasto saa useamman korkeasti koulutetun, tiedostavan nuoren naisen ahdistumaan. Sorron yöstä, siskot, sorron yöstä!

P.S. Satun tässä kirjoitellessani kuuntelemaan The Gossipin Music for men -albumia. Sen vuoksi täytyy tähän loppuun vielä tehdä virtuaalista kunniaa lempparirokkarilleni, ko. kokoonpanon laulaja Beth Dittolle, joka ei todellakaan edusta hegemonisen käsityksen mukaista ”sopivaa” naiskuvaa. Varsin tukeva, tietääkseni homoseksuaalinen Ditto näytti koko sopivan naiskuvan ajatukselle ja cover girl -perinteille keskaria poseeraamalla alasti Love- ja NME-lehtien kannessa. Ditto vie poliittista korrektiutta dynaamisesti uudelle aikakaudelle, kohti tuloksellisempaa keskustelua syyttämällä laihuusihanteista yliampuvasti muotialalla toimivia homomiehiä. In your face...everybody?

My kind of Turku, and it's in English!

Arjen kiinnityttyä syksyn myötä niin tiiviisti tänne Helsinkiin, ajattelin jatkaa blogissa nostalgiaosastolla ja fiilistellä vielä yhtä Itämeren satamakaupunkia. Ja koska tarkoituksenani on tehdä tästä blogista kaksikielinen, olkoon tämä ensimmäinen tekstini jonka kirjoitankin englanniksi. Sanoista sanoihin:

Hello and welcome to my blog Inspiration Information, English-speaking friends and strangers! As I noted above, my idea has been to publish this blog in both Finnish and English, depending on the topic and my activity levels on time of writing. In the earlier note (Note? Or? I am very insecure in my English blogger vocabulary, I notice) I already had an "international" topic, if you will, as I was sharing my nostalgy for the Tallinn Museum of Modern Art KUMU. Unfortunately times of day were such that I couldn't deliver in English (not sure I should have said anything in Finnish either...).

Now I'm back, all energetic and with a new, borderline international topic, the same amount of nostalgy and another Baltic Sea Port destination: the city of Turku!

Rather than an expert's report, this note will be a little travel diary in retrospect, of my most recent trip to our previous capital (until 1812) - now, thanks to the new highway (Cheers Mr. Kanerva!), only 1,5 hrs from Helsinki!

In August, I was recovering from an action-packed and tad stressful week around a certain beaaauuutiful wedding. Narrowing my social contacts to my most closest ones I was driving around Western Finland and its archipelago. After a few nights we wound up in Turku (with a really cheap hotel room from City Börs!), our old friend.

I need to rewind here a little, because it is absolutely necessary that all the fine people and congenial readers who are taking their time to read my blog know about the adorable place we stayed in before Turku: Faffas B&B on Korppoo island, two big bridges and two car ferry rides from the mainland. If you're looking for a weekend getaway or a stop during summer cruising, I suggest you take a room OR a shed (see picture) here. Their sauna is awesome and I'm pretty sure the BBQ shed and sunflower field work pretty well until late autumn. 

 Faffas, our cute little aitta

You can try and connect Faffas to a larger Saariston rengastie (the archipelago route) plan. We had bad luck because the ferry from Nauvo, via the infamous Seili island to Rymättylä, could not take its route that day due to "technical difficulties." So we had to proceed by land to

Turku. Here follows a list of what I've found fun, recommendable and/or inspiring in the city:

- Best things first: Club Dynamo has a good thing going on almost every night I guess, with various live acts and theme clubs (such as the C-Cassette Club! I was once in a C-Cassette Party...). As it happened, Dynamo's Levyraati, returned from summer break on the Thursday we were there. Which was (super) nice. The deal is: one Thursday each month, club clientele brings CDs, MP3s (and vinyls I think?), really good and really crappy, out of which the dj picks at least 10 songs which are then played and rated one by one by a 5-member panel, interviewed by the Dynamo host. I don't know about regular members, but on this August Thursday the panel was formed with dj Jori Hulkkonen, singer-songwriter Samae Koskinen, this producer man of Ilmiö-festari, and two ladies whose names we missed.

Levyraati @ Dynamo

Music played included some sketchy 80s Finnish Rap, the new Phoenix single, something heavy, the Finnish fresh-and-hot Vuk, and one nice curiosity from Kid Hytönen. The winner of them all was a recent, really pleasant acquaintance who seduced all of Dynamo: gorgeous Bill Callahan got the highest score from almost everyone, including majority of the audience (who also get to vote - fun!). Listen to him and weep - you cannot NOT click this link. Seriously. His album Sometimes I Wish We Were An Eagle, to me, is one of my most welcome new iPod inhabitants. 

The next Dynamo Levyraati will be held on Oct 7th. With panel members such as Kauko Röyhkä! Makes me wanna just go and forget all my duties (oh yeah)...

- Before Dynamo, we (and half of the crowd who went to Dynamo later) were in Bar Kuka, the name inspired I think by The Who although it wasn't manifested in their atmosphere or decor, except for the one lamp with the band's logo in it. We sat on the tiny terrace (in Turku the terraces stay open for longer, too!) before hearing adorable singing from inside. This girl called Vilja (in the distance in the picture) was singing old jazz classics and pop, accompanied by an acoustic guitar played, apparently, by a guy called Partamies. I know nothing more of Vilja, but she really touched me!

- After Dynamo, a local "friend" took us (once again) to Klubi, where we got to hear the last songs of a Swedish trucker rock (?) band, name of which I've forgotten. Klubi is a totally okay place to be in; there's three different floors, out of which the downstairs bar called Kolo is most to my liking (mind your step though).

- Our culinary Turku experiences this time 'round included Panini, which has never let us down (pizzas, salads and the beef panini, pictured, all nam nam. And the desserts too!). The biggest kebab roll I've ever seen, not mention tried to down, was purchased from the joint opposite Hotel Hamburger Börs.

What else, Turku? 

* Visit the medieval Turku Castle. 

* Check out brand new architecture (plus the news and your e-mails) in the City library, just off the market square. Very cozy & lively!

* Browse the myriad local designers' shops and boutiques - I love everything I've seen from KUI design, for instance.

* Into Arts? There is the impressive up-on-the-hill building of Turku Art Museum, which despite it's relatively small size had many memorable and interesting works when I last visited. Also, it doesn't leave you exhausted. Might have energy left for Aboa Vetus & Ars Nova, too. Oh yes and the Wäinö Aaltonen museum.

*Act local and spend endless evenings drinking beer in the river boats along the Aura river. At least that's my impression. The name "Donna" tends to come up a lot.

*If it happens to be the first weekend of July, go to Ruisrock. If it's late July, maybe Turku Modern?

Okay, it's starting to seem like this is another blog text that I can't bring myself to finish. So I'll gather up some indifference and just do it.

One P.S. is allowed: I'm pretty sure loads and loads of other things are bubbling under the surface, as Turku will be a European Capital of Culture in 2011. Looking forward to it!