Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Pahan mielen parantaja

Eilisaamu koitti liian aikaisin ja henkilökohtaisesti hieman heikoissa kantimissa. En edes Hesaria jaksanut lukea. 

Onneksi kotini jakaa kiltti sielu, joka oli juuri aloittamassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Ensimmäiset kolme tai neljä katkelmaa rauhallisesti ääneen luettuina tekivät olon jo paljon paremmaksi, ja mielen kerrassaan hyväksi.

No, Kyrön teksti on hauskaa ja oivaltavaa, mutta ei mitään runoutta. Mielen jo muikistuttua lauantaini suorastaan täydellistyi muutamaa tuntia myöhemmin. Kuvataideakatemian galleriassa. Jussi Niskasen näyttely koostuu kaiken kokoista näennäisen abstrakteista maalauksista, joista monia tekisi mieli tuijotella tuntikaupalla. Sunnuntaihin 13.2. asti jatkuvassa näyttelyssä kannattaa käydä vähän väsyneenä, hämmentyneenä ja ehkäpä elämän tarkoitusta etsiskellen.

Tämä jäi vähän epäselväksi, mutta mahdollista on, että ylläolevan teoksen nimi on:  

Katselin ikkunaani peittävän
laudoituksen raosta, kun
taivaanrantaan kasvoi
 massiivinen
sienipilvi. Radio hiljeni melko pian
sen jälkeen. Kuuntelin sen
jälkeen
Leevi and the Leavingsia
vanhoilta kaseteilta. Saludoa oli varastossa
vuosiksi.

(Jussi Niskanen)

 

Onnea Turku ja Suomi. Vai Eurooppa?

Tänään se saapuu: Kulttuuripääkaupunkivuosi 2011, Suomen Turkuun. Tervetuloa!

 Kuva: Turku2011/Jenni Erkintalo, Petri Summanen

Euroopan kulttuuripääkaupunkiohjelma syntyi vuonna 1985 osana EU:n enemmän ja vähemmän (p)onnekkaita yrityksiä yhteisen, eurooppalaisen identiteetin luomiseksi. Meillä suomalaisillakin on takana EU-kansalaisuutta jo reilut 16 vuotta - kärjistetyllä logiikalla Tallinnan kulttuuripääkaupunkivuoden pitäisi siis lämmittää ainakin meitä helsinkiläisiä ihan yhtä paljon kuin Turun. Ei taida vielä toteutua käytännössä, vai mitä? Väittäisin että tämä kertoo muun muassa kielen yhteydestä identiteettiin. Ja ennen kaikkea kansallisen identiteetin mielettömästä staminasta. 

Ajatelkaa, mikä psykologinen apparaatti ihmiskuntaan on kehittynyt vain 200 vuodessa! Ei ennen Yhdysvaltojen ja Ranskan vallankumouksia tajuttu olla näin hanakasti vastakarvaan uusien, monikansallisten liittoutumien edessä. Kansallisen identiteetin yli ajoivat yleensä paikallinen ja luokkaidentiteetti (jos niitäkään ehdittiin pärjäämisen ohessa omaksua). Vieraita kieliä puhuttiin paremmissa piireissä kansankieltä mieluummin. Kulttuuri oli aidosti kansainvälistä, vaikka uusien teosten leviäminen syntypaikkansa ulkopuolelle kesti viikkoja, kuukausia, vuosia (vertaa vaikka siihen, kuinka kauan kaikuu huoneessa se 'klik' kun tänään painat Lähetä-nappulaa).

EU tarvitsisi kansalaistensa yhteenkuuluvuuden tunnetta tänään enemmän kuin koskaan. Talouskriisit ja epämääräinen laajentumistilanne syövät unionin legitimiteettiä samalla kun se ylimmän tason päättäjiensä voimalla ja useampia kansanäänestyksiä ignoroiden harjoittaa yhä syvemmälle vievää integraatiopolitiikkaa. Syvyydellä en tässä kuitenkaan tarkoita syvällä pulassa tai väärässä suunnassa olemista, vaan ainoastaan syvempää integraatiota, ulko- ja turvallisuuspolitiikkaa etunenässä. Tavallaan ollaan taas yllä mainittujen vallankumousten aatteiden äärellä: Kuinka hyvin kansa tietää? Kuka päättää? Ihan ensimmäiseksi pitäisi mielestäni kysyä, kulkeeko informaatio ylhäältä alas ja alhaalta ylös, demokratian ihanteiden mukaisesti.

No, kultturipääkaupunki on luullakseni joka tapauksessa lähestyttävämpi ja näin ollen tehokkaampi identiteettituotannon valmiste kuin virallinen hymnimme Beethovenin "Oodi ilolle" tai joskus suunniteltu EU-leima (!?). Ja tiedonkulun tukoksista huolimatta kaikki tuki kulttuurille täytyy toivottaa tervetulleeksi. (Aina senkin käytöstä ja kanavoimisesta syntyy paikallista napinaa ja eriäviä mielipiteitä, eli jälleen: kuka päättää?)

P. S. Jo vuonna 1985 nk. Adonnino-komitea ehdotti EU:n väreissä pelaavien eurooppalaisten urheilujoukkueiden perustamista. Ketäköhän vastaan he pelaisivat?

P. P. S. Turku 2011 -tiedotus on ainakin toiminut. Avajaisten kynnyksellä hankkeen nettisivut eivät suuren suosion takia pysyneet pystyssä. Kokeile, mikä on tilanne nyt.

Vielä eräs aikuistumisromaani

Sain muutama tovi sitten vihdoin käsiini Anja Snellmanin uusimman romaanin Parvekejumalat. Sehän pisti aivan vastaansanomattomalla voimalla miettimään muutamia asioita:

Millaista on herätä teini-iässä omaan seksuaalisuuteensa, kun se on monen muun asian ohella niin haram, ettei saisi edes ajatella, ja hämärässä tulevaisuudessa - siinä joka on kaikkien muiden paitsi omassa päätösvallassa - leijuu epämääräinen silpomisen uhka? Voitko sinä, kristitty tai agnostikko suomalaislukija, edes kuvitella?

Miten lohduttavaa voi olla kaikesta sukupuolisuuteen liittyvästä luopuminen, jos on kokenut traumaattisia asioita siihen liittyen?

Mitä on vapaus? Niin, ja etenkin: mitä kaikkea on islam? Mitä se voi olla, voiko ihminen määritellä mitä sen tai minkä tahansa uskonnon pitäisi olla? Voiko valtauskontoihin vaikuttaa? Edes kansallisissa kehyksissä? Tästä voisi toki tahtoessaan koettaa vääntää ontuvaa analogiaa suomalaiseen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja post-Homoilta-keskustelun mahdollisiin tuloksiin. Käteen jäisi ehkä kuitenkin vain se vastaansanomaton fakta, että käsillä on kaksi hyvin erilaisista perinnettä ja seurakuntaa, ja luullakseni aivan erilaiset vaikuttamisen mahdollisuudet.

Näin kepeiden aiheiden läpi Snellman luovii taas tavalla, joka tekee vertailun aikaisemmassa tekstissä käsiteltyihin kehityskertomuksiin jokseenkin mahdottomaksi. Lähes ärsyttävää lahjakkuutta, johon on kyllä saanut jo tottua. Tulihan lukiessa mieleen jotain kritiikkiäkin, mutta nyt se on jo unohtunut tai tuntuu saivartelulta. 

P. S. Jos mietit joululahjakirjaa kenelle tahansa, niin tässä on ihan hyvä vaihtoehto. Jos ei tunnu nappivalinnalta, niin harkitse silti kotimaista kirjallisuutta - siitä on tänä vuonna ihana runsaudenpula.

Puoliksisyöty Midlake-keikka

Midlake kilpailutti kiertuposterinsa designin omassa blogissaan. 

Tällainen oli Sarah Musin voittanut ehdotus.

Olisi voinut olla aika haaste lähteä eilen, yhdeksältä sateisena sunnuntai-iltana, Tavastialle lämpimästä kotikolosta. Siellä nyt kuitenkin soitti yksi tämän hetken maailmankaikkeuden bändeistä suurinta harmoniaa musiikillaan luova yhtye, texasilainen Midlake. Eli totta kai vedin ruutupaidan päälle ja hyppäsin bussiin.

Midlakea tuntemattomille: nyt puhutaan todella itsestäänselvästä partamusasta. Lavalla nähdyistä yhdeksästä (?) jäsenestä luullakseni vain yhden, reippaan kosketinsoittaja-huilistin, naama oli karvaton! Lauteilla oli soittajien monitaituruudesta huolimatta tungosta, ja koska karmani on Tavastialla sellainen että eteen sattuu aina useampi itseäni huomattavasti pidempi ihminen (joihin lukeutuukin valtaosa maailman ja etenkin Suomen populaatiosta) en nähnyt koko lavaa kerralla kuin kolmen sekunnin ajan Roscoe-biisiin johtaneen hillittömän jammailun aikana. Siitä pieni epävarmuus esiintyjäkaartin pääluvusta, joku pidempi loppuunmyydyllä keikalla ollut voi vahvistaa.

* * *

Tätä kirjoitusta ei kuitenkaan inspiroinut rajallinen näkyvyys, vaan paljon häiritsevämpi aistiärsyke: ihmiset jotka puhuvat biisien aikana. En nyt tietenkään tarkoita teitä normaalit sosiaaliset taidot oppineita keikallakävijöitä, jotka lausutte silloin tällöin teräviä huomioita tai jaatte aistimuksia vierustoverille kumartuen tämän korvaan ja kohdistaen pienellä äänellä tarpeeksi läheltä sanasi siihen suuntaan, vaan teitä muista täysin piittaamattomia tai omasta äänenkäytöstänne hämmentävän epätietoisia henkilöitä, jotka huutelevat vieruskaverille tarkoitettuja epäolennaisuuksia ja niitä näitä kuulumisia normaalin keskustelun tapaan edessä olevien niskaan pyrkien puhumaan niin lujaa että äänen suunnasta löytyvien lisäksi myös vieruskaverikin kuulisi. Ja etenkin teitä joiden ei koskaan pitäisi lähteä julkisille areenoille omien kotiteatterienne - niiden joilla te olette keskipisteenä ja viihteen saa suljettua pois kaukosäätimellä - keskeltä; siis teitä jotka kimmastuvat mitä ystävällisimmästäkin ja aiheellisimmastakin keskeytyksestä.

Sinnittelin Midlaken kolme ensimmäistä biisiä koittaen ignoroida takanani seisovien nuorten miesten jutustelun "joo, onhan tää siis sillee ihan ookoo musaa ... hei tsiigaa mitä X tekstas!"  jne. ja keskittyä ihanaan musiikkiin - kitaroita, huilua, kummallisia lyriikoita stemmoissa. Mutta jutustelu kuului kovempaa. Seuraava biisi meni kiukustuessa, seuraava siirtoa harkitessa. Hartaan ja hienon Rulers, Ruling All Thingsin aikana jälleen täydelle volyymille räjähtänyt turhanjauhaminen sai puremaan hammasta, kääntymään ja hymyillen elehtimään volyymien pientä laskemista. Ja mitä tekee mieskuoro Huutajat? Ilmeilee alentuvasti ja huutaa: "Sä et VOI kuulla mitä me puhutaan tässä!". Aijaa. 

Vaati kamalasti aktiivista ajattelua (joka kaikki pois keikasta) uskaltaa sanoa mölyapinoille mitään, sillä viimeksi kun tuskailun jälkeen ehdotin Kinopalatsissa, kun Milk-leffan haikeaa alkua oli kulunut jo n. 8 minuuttia, että vieressä istuva nainen jatkaisi kuulumisten kertomista leffan jälkeen, reaktio oli niin hämmentävän hyökkäävä että leffan alkupuolisko meni järkytyksestä toipuessa ja päällimmäisenä oli pakottava tarve päästä pois kamalan ihmisen vierestä. 

Midlake-pilaajat olivat hetken hiljaa luettuani huuliltani epätoivoisen "mutta kun mä kuulen koko ajan", mutta ei sitä iloa montaa biisiä kestänyt. Harmitti niin paljon että melkein itketti; loppukeikaksi oli pakko siirtyä alakerran perälle, mistä en enää edes yrittänyt nähdä lavalle mutta sainpa keskittyä pariin biisiin henkisessä vapaapudotuksessa, toisten tyhmyyttä vatvomatta.

Mutta harmittaa se silti! Yritetäänpäs kaikki olla huomaavaisia ja jopa vähemmän hyökkääviä niitä tuntemattomia kohtaan, jotka eivät pyri henkilökohtaisuuksiin ja lähestyvät jo valmiiksi anteeksipyytävä katse silmissään, jooko? Tää meni nyt erityisesti sulle, röyhkeä silmälasipäinen poika (ei mies) Tavastian parvella.

* * *

Jos yrittäisin nyt kuitenkin päästä yli tästä harmituksesta ja muistella keikkaa, niin se oli siis settinä valoja ja saundeja ja monimuotoisuutta ja symppiksiä spiikkejä myöten tosi hyvä keikka! Paras vetonsa oli mulle ehkä Young Bride, liekö siksi että rumpukomppi soi siinä kaikkein kovimmin, ja muutenkin partamiesten stemmalaualanta ylitti takanaolijoiden äänet lähes koko biisin ajan ja rytmi vei mukanaan. Kuuntele biisi yltä, ja klikkaa aiemmatkin linkit jos bändi on vielä vieras.

 Tämä kuva yhtyeen nettisivuilta ei varmaan voi vielä olla Tavastialta,

mutta eikö näytäkin siltä että olisi? Asematkin on samat ja 

yleisö suomalaisen keskittynyttä (alakerrassa).

P. S. Ja The Nationalin keikalla maaliskuussa mä muuten NIIN MENEN ETURIVIIN! Riskejä Midlake-miseryn toistumisesta ei oteta.

Into Pieces

Street art is reeeeally slowly becoming more and more kosher in Finland. A few legal graffiti fences have been put up, first in the "big" cities and consequently in the neighbouring communities (e.g. Kirkkonummi!).

Sure enough the Stop Töhryille -campaign was an epic waste of money that should have been spent on health care, schools, for the benefit of the elderly (the list goes on) - but we could hope stupidities of that scale are in the past now. Couldn't we?

It sure was a pleasure watching these pieces come to existence in Kalasatama last Saturday.

 EGS

EGS detail

TRAMA

Both pieces, plus countless more, witnessed on the chilly end-of-the-summer Saturday August 28th 2010.

Ei jaksais!

Flow ja hipsterit. Joka vuosi samat natinat ja halpa hipster-ylenkatse. Älkää edes sanoko sitä sanaa enää. Ne on hyvät festarit, jonne jengi tulee, kuten Tuomas Kallio totesi, tapahtuman elämyksellisyyden vuoksi. Monet esiintyjätkin on iloisia yllätyksiä. Get over it.

Tervetuloa Flow 2011!

Kemmuru käskee: "Lataa lataa"!

Hei, taas täällä i**ovoidaan! Suomen sympaattisin rap-yhtye Kemmuru on laittanut uusimman Meiltä puuttuu kaikki -levynsä kotisivuilleen ilmaisesti ladattavaksi!

Ja ovathan tätä kokeilleet viime vuosina uusien musiikilla-elämisen muotojen etsinnässä monetkin artistit, mutta Kemmurun pojilla on nyt leikannut erityisen lujaa: he ovat luoneet, ilmeisesti "ensimmäisenä maailmassa", menetelmän jossa potentiaalisesti jokainen ladattu levy on erilainen. Systeemi arpoo joka latauskerralla uudestaan jonkin kombon levyn biisien useista nauhoituksista: eri soittokerroillahan biisit ovat väistämättä erilaisia, mitä sitä levylläkään kaihtelemaan tai yhtä otosta muiden yläpuolelle kohottelemaan.  

Levyn kansikuva löytyi Kemmurun Myspace-sivuilta.

Basso.fi:n haastattelussa tuottaja/artisti Aksim selittää myös kokeilun kaupallisia lähtökohtia: "Waretuksen, seratodeejiiden ja paskojen mp3:sten aikakautena digitaalisuus nähdään liian usein vain välineenä, jolla kaikki on vähän helpompaa, mutta samalla huonompaa. Asiaa ei paranna se, että musiikkibisnes pyrkii käyttämään sitä vain vähentääkseen kuluja. Tahdomme osoittaa, että on lukuisia mahdollisuuksia joilla digitaalinen julkaiseminen voi olla muutakin kuin taiteen vihollinen." Artisti maksaa, muttei toivottavasti liikaa.

Lataamalla levyn Kemmurun nettisivuilta downloadaat myös bonustrackin "Lataa lataa", jota ei löydy levyn cd- tai vinyylipainoksesta. Kiinnostavaa nähdä, miten nuo 1900-luvun formaatit tällaisella postmodernilla markkinointisuunnitelmalla myyvät. Oman teknisen jähmeyteni takia aineettomat mp3-levyt kyllä vielä vähän vieraannuttavat. Paras tämänhetkinen kombo mulle on suht' yleinen vinyylilevy+tunnukset saman levyn lailliseen lataamiseen. Yhdistelmässä kohtaavat ajatukseni estetiikasta,  teknologisesta kehityksestä, etiikasta ja käyttäjäystävällisyydestä aika täydellisissä mittasuhteissa. Näitä on kuitenkin melko vähän tarjolla (kysynkin miksi?), joten raha vaihtuu aina välillä levykauppojen kassalla vielä good old cd-levyiksi. Varsinkin suomalaisia artisteja koitan säännönmukaisesti tukea aina levynhinnan verran. Ehkä myös Kemmurua.

Jos ei uskalla tai tahdo suin päin klikkailla Kemmurun mainittua download-nappia, niin ennakkokuuntelua on tarjolla tietysti Myspacessa tai YouTuben kautta. Ja biisithän toimii, esimerkiksi "How 2 Survivessa" on aika viehkot "Porque Tu Vas" -taustat, joiden lisäksi huiput fiittaajat Hannibal ja Stepa: selkeät kesäbiisimerkit. Toivottavasti Kemmuru nähdään mahdollisimman pian uudestaan stadissakin. "Landespeden" lempeän käskevä "ota vaatteet veke!" on tuottanut kesäkeikoilla yllättävänkin spontaaneja reaktioita yleisön joukossa. Laittaisin tähän kuvan jos kehtaisin, mutta  onneksi ystävyyssuhteet vielä keikkuvat tärkeysjärjestyksessä korkealla ennen blogin (kyseenalaista) mainetta ja glooriaa...

P. S. Ihan ongelmatonta tuo levyn lataaminen ei taida olla, oma yritykseni jumittaa edelleeeeeeen.
 

Friikkisirkuksista

Mainitsin viime viikolla ystävälleni lukevani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -nimistä esikoisromaania (ks. aiempi postaukseni). Hän sanoi kirjan vaikuttaneen jotenkin niin friikkiydessään räikeältä, ettei siihen tehnyt mieli tarttua. Tästä tuli hajanaisia ajatuksia mieleeni: koetin äkkiseltään pukea sanoiksi miten asian voi nähdä päinvastoin, etenkin kun kirja on tosi hyvä, ja jatkan vähän mietiskelyä tässä. Varoitus: saattaa seurata aika sekavaa pohdintaa. En ole ihan skarpeimmillani, kun aivot ovat viime aikoina käyneet muissa merkeissä toistuvasti (liian) lähellä kiehumispistettä...

Kirjan kansitaide kustantaja Teoksen sivuilta.

Onkohan maailmassa vielä monta friikkisirkusta, sanan enemmän tai vähemmän alkuperäisessä merkityksessä? Ostavatko ihmiset vielä pääsylippuja telttoihin tai taloihin, jossa on huono ilma ja kiihottava tunnelma: esillä erilaisia ihmisruumiin epämuodostumia ja purkkeihin säilöttyjä sekasikiöitä? Näin lähdin itsekin purkamaan ajatuksiani katsojan lähtökohdasta.

Freak of nature -termikin sen jo ilmituo: suurin osa meistä luontokappaleista syntyy normaalin normit  (tautologiaa, tarkoituksella) täyttäen; ne muut jotka eroavat yhdessä niistä miljoonasta ihmisen osasta, mikäli ero vain sattuu olemaan näkyvällä paikalla, leimataan friikeiksi. Vaikka olisitkin ollut tarpeeksi onnekas syntyäksesi normaalin kategoriaan on silti a) terveellistä, b) kiinnostavaa, ja c) tärkeää koittaa joskus samastua poikkeusten asemaan. (Ei, en ajatellut kirjoittaa mukaälykästä allegoriaa maahanmuuttokeskustelulle, älkää ylitulkitko.)

Muun muassa siitä syystä Sinun jälkeesi, Max on erinomainen teos. Ansiot eivät rajoitu aiheenvalintaan, vaan siamilaisten kaksosten lyhyehkön mutta tapahtumarikkaan ja kosmopoliitin elämän kuvauksessa on vastaansanomatonta suoruutta joka saa uskomaan ja tuntemaan. Vaikka Maxin ja Isaacin sirkuselämä äityy ajoittain aika groteskiksi, niin lämpimän ja kotoisan tunteen palauttavat säännöllisin väliajoin kuvaukset veljesten lempeästä suhtautumisesta toisiinsa ja kirjaimellisen yhteiseen elämään. Ja vaikka veljesrakkaudessa voidaankin mielestäni olettaa olevan tiettyjä universaaleja piirteitä, niin romaani ei kuitenkaan alennu millään tasolla "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" -lässytykseen.

Hän seisoi ovella kädet puuskassa. Me odotimme. Kävin mielessäni läpi kaiken mahdollisen: olimme maksaneet huoneen etukäteen, emme silittäneet huoneessa, emmekä vaatineet kenkiä plankattavaksi. Max näytti huomanneen, että jotain tapahtui, ja työnsi vaivihkaa unohtuneen silkkisukan alas sängyltä.
"Tämä ei ole bordelli." Kiukku vahasi naisen kasvot. Hänen sormensa olivat lipeän värjäämät ja leuka roikkui tyytymättömänä. Esiliinaa täplittivät tupakan väriset tahrat.
"Pakko uskoa, kun rouva varta vasten sanoo." Hymyilin. Hymyily on ensimmäisiä asioita, joita sirkuksessa oppii. Se ei ole kovin vaikeaa: täytyy venyttää vain suupielet ylös ja räpytellä silmiään.

Parkkinen kirjoittaa ihailtavan selkeästi ja kirkkaasti - olette varmaan huomanneet että oma, suuri kompastuskiveni ovat käsittämättömän pitkät ja epäselvät lauseenrakenteet, joten osaan erityisesti arvostaa niiden välttelyn taitoa muissa. Paikka paikoin jotkin sana- ja lauseenrakennevalinnat tuntuvat kuitenkin hätiköidyiltä, oudoilta tai jopa vääriltä. Tarina vie kyllä mennessään niin ettei niitä tule juuri noteerattua kuin vasta jälkikäteen, sopivaa lainausta selaillessaan.

Mielestäni Parkkinen tasapainottelee erityisen taidokkaasti samastuksen ja vieraannuttamisen tekniikoiden välillä, mikä jättää juuri sen todenmakuisen ja silti hyvin erilaista elämää maistaneen olon lukukokemuksen päättyessä. Sitäpaitsi, nykyäänhän on melkein muodikasta väittää itseään friikiksi. Ilmiötä ajatellessa tulee itse asiassa nyt sitten lähestulkoon loukkaantunut tunne Maxin ja Isaacin puolesta.

Toinen tosi upea erikoisuudesta ja friikkiydentunteen kanssa elämisestä kertova kirja on Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Jos lukemiaan kirjoja miettii sen kautta miten usein ne palaavat myöhemmässä elämässä mieleen, kuuluu Middlesex tässä(kin!) kategoriassa aivan kärkeen. Sekin  seikka mielestäni, joskin ehkä vähän subjektiivisesti, vahvistaa argumenttiani friikkikirjallisuuden merkityksestä. Täytyykin lukea se uudestaan pian!

Puhtaat vaatteet, ihan yksinkertaiset aatteet

Mitä opin tänään: kansainvälisen Clean Clothes -kampanjan Suomen yksikkö Puhtaat vaatteet julkaisi maanantaina raportin suomalaisten vaate- ja urheilukauppiaiden yhteiskuntavastuun ja kehitysmaiden tuotantoyksiköidensä valvonnan tilasta. Voisi se 2010-luku näyttää aika paljon paremmaltakin. 

Valvontaa ei ole useammassa vuodessa ilmeisesti lisätty juuri lainkaan, ja monien suomalaisten yritysten myymistä vaatteista jopa yli 80% saattaa tulla riskimaista kuten Kiinasta tai Burmasta, täysin kontrolloimatonta Pohjois-Koreaakin on harkittu joissain toimistoissa ja kokoushuoneissa tavarantoimittajaksi. Raportti on mielenkiintoinen, kannattaa lukea.

Clean Clothes Campaignin kuvapankista: Bangladeshilainen Najma on

masentunut, sillä hän joutui jättämään työnsä vaatetehtaassa, kun 

luvattua, säädettyä hoitopaikkaa lapselle ei järjestetty. 

Raportin yhteenvedossa todetaan, että boikotoiminen ei ole oikea ratkaisu kuluttajilta eikä varsinkaan  tilaajilta; rivien välistä voi lukea, että epäinhimilliset työolot on siis kuitenkin todettu työttömyyttä paremmaksi vaihtoehdoksi. Tärkeintä olisi siis levittää, vahvistaa ja mainostaa tiedostavuuttaan kuluttajana. Etenkin niille joita se oikeasti kiinnostaa - en siis tarkoita oman erinomaisuuden mainostamista esim. Facebookissa vaikka Puhtaiden vaatteiden tiedotteen voikin sinne mielellään linkittää. Voimme tiedusteluin painostaa kauppiaita, suomalaisia tuottajia ja jälleenmyyjiä kiinnittämään enemmän huomiota yhteiskuntavastuuseensa. Älkää nyt ainakaan enää ostako mukisematta tuotetta, jossa alkuperämaata ei edes ilmoiteta; sellaisiakin on edelleen tarjolla. 

Olihan muuten taas kerran laji jossa hävisimme reilusti mm. ruotsalaisille. Nyt pää pystyyn, tuntosarvet aktiivitilaan, ja askel parempaan, uljaampaan uuteen vuosikymmeneen!

P.S. Ja kun nyt kerran paasaamaan ryhdyttiin, niin kehottaisin hyvinkin painokkaasti että kävisit allekirjoittamassa Amnestyn vetoomuksen Suomen seksuaalirikosten lainsäädännön muuttamisesta; jos jokin on täällä räikeä epäkohta niin tämä. Lisätietoja, aika järkyttäviäkin,  tuohon linkitetyiltä Amnestyn sivuilta. Ole hyvä ja käytä tähän seuraavat 6 sekuntia!

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Piiat tuli taloon

Olin viime viikolla Teatteri Jurkassa katsomassa näytelmän Piiat. Jurkan markkinointitiimi oli kerrassaan ajan aallonharjalla tarjotessaan 'teatteri'-asiasanan(kin) alla bloggaaville kamppislippuja; minä kuuliaisesti ja ilahtuneena tartuin tähän ja toin ystäviäkin.

Piiat onkin muistini mukaan ensimmäinen käyntini Jurkassa. Intiimi pieni näyttämötila ei antanut mahdollisuutta torkahteluun tai edes mietteliääseen nenänkaivamiseen, etenkin kun istuimme eturivissä, käytännössä näyttämöllä. 

Ensimmäisiä 15 minuuttia luullakseni auttoi se että oli lukenut etukäteen näytelmästä yhden arvostelun, poiketen tavoistani. Ehkä jotain olisi irronnut puhtaampana ellen olisi ollut kuviosta perillä, mutta ainakin kanssakatsojani olivat olleet aluksi vähän pihalla siitä hysteerisestä psykodraamasta joka eteemme heti repesi. En kommentoi sisältöä ettei tule pilattua muiden puhtaita kokemuksia.

Nelly Hristova (Claire), Pirkko Hämäläinen (Rouva)

ja Saija Lentonen (Solange) Piikain pressikuvassa. 

Jean Genet'n teksti on nerokas. Se oli ehkä tämänkin sovituksen suurin yksittäinen pelastaja. Kuvakielisyydessään se on kuitenkin haastava tulkittava, ja välillä tuntui että Saija Lentonen ja Nelly Hristova retkahtivat vain lausumaan ja tunteminen jäi vähemmälle. Haastava teksti oli tosin myös tunnetasolla, siinä kun heittelehditään myrskyn lailla tunneskaalojen ääripäistä toiseen, pelkästään todella pitkän ensimmäisen kohtauksen aikana  varmasti kymmeniä kertoja. Sisaruuden he loivat aika todentuntuiseksi, arvioi kahden siskon sisko.

Vuonna 1947 julkaistu teksti on myös aina - ja etenkin Suomen 2000-luvulla - ajankohtainen, itse mietin jatkuvasti arvostelussa mainittua "kouluampujan psykopatologiaa" joka olisi kyllä tullut mieleen ilman arvostelun lukemistakin. Niin hyytävän jäätävä aihe se on, paha josta tuskin enää täysin pääsemme. Ainakaan ennen huomattavia panostuksia nuorten (ja vähemmistöjen) hyvinvointiin. 

Taidekin on hyvä terapiamuoto, ainakin meille jotka seuraamme kauheita tekoja avuttomina sivusta ja näemme painajaisia - Jurkan valinta sovittaa näyttämölle täksi kevääksi juuri Piiat on siis vähän myös terapeuttinen kulttuuriteko. Genet'n (1919-1986) oma elämä oli kaukana ruusuilla tanssista - nuoruus ainakin oli irtolaisuutta, prostituutiota ja maankiertoa. Siitäkö kumpuaa poloisten piikojen kiihkossaan vakuuttava heittäytymiskyky ja oman osan liikuttava vuoroin hyväksyminen, vuoroin kyseenalaistaminen?

Lentonen ja Hristova olivat siis molemmat intensiivisissä rooleissaan keskivertovakuuttavia, mutta Pirkko Hämäläisen kuvaan eli huoneeseen astuminen näytti millaista on todellinen tilan ja yleisön katseiden hallinta. "Rouva" oli mielettömän ilmeikäs; melko 'drag' maskinsa ja miehekäs olemisensa toi  valtasuhteita käsittelevään kolmen naisen näytelmään myös selviä sukupuolierojen viitteitä.  Ylimielisesti hän käytteli tavallisimpia vallankäytön henkisiä välineitä, tyttöjen nimetkin menivät aina vaan sekaisin ja piikojen identiteetit olivat siis vähemmästäkin alistamisesta hieman kriisitilassa.

Rouvan poistuttua talosta loppu oli nuorille naisnäyttelijöille ehkä entistä haastavampaa, ja jotakin olisi lopusta voinut nipistää poiskin; Solangen viimeinen pitkä monologi oli vähän tuskainen. No sitten kun tarina loppui niin se tosiaan loppui vailla viimeisen kohtauksen kirousta, loputonta vatvomista - kiitos ohjaajalle.

Tuomo Aitan ohjaama Tyynymies Kansallisteatterin Willensaunassa oli aikoinaan mitä parhainta teatteria (käsikirjoittaja MacDonagh kuuluu tosin suosikkeihini) mutta parin vuoden takainen Pienen Näyttämön Kaukana paha maailma oli sitten mielestäni aika turhaa ja raskasta huutamista ja sävytöntä sähläämistä. Piikojen kera Aitta on taas mielestäni onnistunut, vajaassa kolmituntisessa ei ollut kikkailua eikä liikaa huutamista, mistä kiitos tietysti myös pienen näyttämön antamille mahdollisuuksille.

Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.

Ensimmäisistä ja kolmansista, sydäntä raastaen

Vanha haave dokumentaristin urasta on tänä lauantaina taas herännyt sohvaan käpertyneeseen mieleeni. Yle Teema esitti parin vuoden takaisen dokumenttielokuvan irlantilaisesta runoilijasta, joka on löytänyt privaatin paratiisinsa Nepalin Katmandusta. Avoimesti homoseksuaalinen, iirinkielinen runoilija Cathal Ó Searcaigh kutsuu ohjaaja Neasa Ní Chianáinin, hänen runouttaan vilpittömästi ihailleen naisen, tutustumaan Katmandun kotiinsa ja runoilijan moniin ystäviin / avustuskohteisiin, kirkasotsaisiin nuoriin nepalilaispoikiin joiden elämää Cathal on auttanut monin eri tavoin.

Voi että dokumentti onkin hienosti rakennettu! Voi miten hämilleen se katsojan saakaan. Monet palkinnot ja syystäkin suuren mediahuomion saanut dokumentti Fairytale of Kathmandu kuvaa kauniisti mutta viiltävästi eroa ensimmäisen ja kolmannen maailman välillä, ja samalla onnistuu kertomaan paljon rakkauden ja hyväksynnän etsimisestä. Kaikki kiteytyy kysymykseen hyväksikäytön määritelmästä, kai. Ja uusin silmin näkemisestä. Tästä voit katsoa pätkän elokuvasta.

Kirjoitukseni tarkoituksena ei ole tehdä elokuva-arvostelua, tai edes kertoa siitä, vaan kehoittaa sinua ja teitä kaikkia katsomaan se. Tunti elämästä hyvin käytetty. Lopussa sydän on kyllä särkynyt.

Elokuvaa ei harmikseni voi näköjään katsoa Yle Areenassa, ainakaan tällä hetkellä, joten jäätte oman aktiivisuutenne varaan. Teeman Kolmas ulottuvuus -sarja on muutenkin huomionarvoinen, luvassa hienoja dokumentteja myös marraskuussa, ja näköjään osan niistä voi katsoa Areenassakin. Kyllä tästä laiskanpulskeasta elämästä, muka-kiireestä ja vähäpätöisistä asioista ahdistumisesta, on hyvä aika säännöllisesti yrittää herätä. Ja muistaa miten tärkeä asia ovat ihmisen perusoikeudet.

Idoleidensakin jalustoja on hyvä säännöllisin väliajoin kokeilevasti heilutella.