It's Terrible, Love

Kestipä jälleen radiohiljaisuutta. Tämä saattaa hyvinkin olla toistaiseksi voimassaoleva ilmiö, sillä eräs keskisuuri akateeminen ponnistus vie tällä hetkellä kaiken huomioni, aivokapasiteettini, aikanikin.

Melkeinpä harmittaa sitäpaitsi viime kuukausina julkaistujen tekstien tietty tyhjänpäiväisyys - odotan oikein motivoituneena aikoja, jolloin ehtisin hieman miettiä näitä blogiin istuvia aiheita hieman syvemmin ja analyyttisemmalla otteella. Kivojen juttujen listaus toimii ehkä muotiblogeissa, mutta näitä matalaluotaavia "Olipas kiva kirja - kannattaa lukea!" -tuotoksia en lukisi pitkään itsekään.

Noita parempia aikoja odotellessa, sallikaa minun sittenkin tässä aivan vailla analyysia jakaa vielä kaksi hienoa kokemusta. Yksi mennyt, yksi vauhdilla - vihdoin - lähestyvä:

Joann Sfarin (mikä pettymys, hän olikin mies) elokuva Gainsbourg - Vie Héroïque on - etenkin taiteilijan lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvilta osiltaan - tosi miellyttävä elämys.

Tänään ja huomenna Helsingin Kulttuuritalolla konsertoiva, tähteyteen vaivihkaa noussut The National on aina, kaikissa muodoissa, niin ikään miellyttävä elämys. Osanottoni teille jotka jäitte lipuitta - onneksi Ruisrockissa on mahdollisuus korjata tilanne. Yllättävän hyvin sopivat telttalavalle ainakin Alligatorin ja Boxerin biisit kesällä 2008. Kumpaan tahansa keikkaan voi orientoitua katsomalla ylläolevan dokumentaarivideon hienolle (joskin jo vähän inflaatiosta kärsineelle) biisille "Terrible Love".

Muutaman tunnin kuluttua pääsen toivottavasti hyräilemään (itselleni ja em. ponnistuksilleni, tietty) näitäkin värssyjä.

Your mind is racing like a pro, now
oh my god it doesn't mean a lot to you
one time you were a glowing young ruffian
oh my god it was a million years ago...

Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

Kevätjuhlan tuntua

Nyt on pakko puffata muutamaa näyttelyä, joiden tekijöiden nimet tulevat takuuvarmasti tulevaisuudessa täyttämään lehtiesi sivut, tämän blogin satunnaiset postaukset, säätiöiden palkintolistat, mielenkiintoisimmat kahvipöytä- ja baarikeskustelut ja kenties lopulta vaikkapa koko Kiasman etuseinän:

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät, Taiteen talossa sekä KuvAn gallerioissa Helsingissä 12.5.-6.6.2010. Avoinna joka päivä 11-18.

Taideteollisen korkeakoulun Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttely Elefanttikorttelissa Aleksanterinkadulla, 12.5.-13.6.2010. Avoinna ti-pe 10-18, la-su 11-17.

Näitä ei siis kannata jättää väliin! Tarkoitukseni oli ensin vierailla itse uudemman kerran Kuvan keväässä ja ensimmäisen kerran Masters of Art (eli MoA) -lopputyönäyttelyssä, ja vasta sitten kirjoittaa niistä. Vaan aika käy vähiin! Täytyy - levittää - tietoa.

Tuuli-Anna Viitanen: Peili peilissä

20 x 40 cm, lyijykynä paperille

Toukokuun lopulla elämä on juhla. Allekirjoittanut ainakin herkistyy aivan vaivattomasti edelleen yläasteen juhla-/jumppasalin, Suvivirren, sireenien ja kesämekkotunteen muistelemisesta. Kevätjuhlariemu kulminoitui omiin, lähes taianomaiselta (varsinkin näin retrospektissä) tuntuviin ylioppilasjuhliin, ja jotain siitä oli jäljellä vielä yliopistosta valmistuessanikin. Nykyään tuota kepeää kaikkivoipaisuuden tunnetta voi edelleen koettaa tavoitella sukulaisten ja ystävien erilaisissa valmistujaisjuhlissa. Näiden keväisten tunnetrippien eli kevätjuhlien lomaan en keksi tämän hetken helteisessä Helsingissä sopivampaa teematekemistä kuin taiteen yliopistojemme lopputyönäyttelyiden kiertäminen. Tänäkin vuonna uusi taide on kivasti ripoteltu ympäri kantakaupunkia, oiva pyöräretken paikka siis.

Kuvataideakatemiassa kukitettiin 40 uutta kuvataiteen maisteria Kuvan Kevät -näyttelyn avajaisissa viime viikolla. Töiden joukossa on ihania, häiritseviä sekä vaikuttavia töitä neljässä eri lokaatiossa, paljon maalausta, aika vähän valokuvaa, yllättävän suuri määrä installaatioita ja sekatekniikka erilaisin reseptein. Kierros kannattaa aloittaa itse Kuvataideakatemiasta, Hämeentien varrelta (Kaikukatu 4, sisäpihalla keikkapaikka 6. linjaa vastapäätä): koulun tiloihin on ripustettu kymmeniä hienoja töitä, ja auditoriossa pyörii Riikka Kuoppalan upea elokuva Palavan kaupungin alla, jota ei ainakaan kannata missata. Oivan lounaan saa muuten taiteesta vaikuttumisen lomassa koulun kasvis-lähi-luomuruokaravintolasta, jota olen tainnut mainostaa jo joskus aiemminkin. Opiskelijoille mausteinen ja runsas lounas kustantaa sen Kelan tukeman 2,60, muille muistaakseni femman. Money well spent.

KuvAn muut galleriat löytyvät Kasarmikadulta ja Lönnrotinkadulta, lisäksi Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsee Lasiboksi jossa Heidi Saramäki toteuttaa kollektiivista animaatiota joka keskiviikosta sunnuntaihin koko kevätnäyttelyn ajan, eli 6.6. asti, klo 16-19. Kuvan keväällä on omat nettisivut, joiden ehkä kiintoisinta antia ovat neljän valmistuvan maisterin blogit kevään varrelta.

Lotta Ingman: Élodie

110 x 130 cm, öljy kankaalle

TaiKin Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttelyssä en tosiaan vielä ole itsekään ehtinyt käydä, joten en voi kuin suositella menneiden vuosien perusteella lämpimästi. Ei se ole mikään turha sanonta, että näistä näyttelyistä erottuvat jo edukseen tulevaisuuden tekijät. KuvA toi viime vuonna lopputyönäyttelyn takaisin omien seinien suojaan, TaiK puolestaan on lähtenyt liikkeelle Arabiasta ja kokeilee tänä vuonna näyttelyn järjestämistä stadin ytimessä, Elefanttikorttelissa Senaatintorin kupeessa.  Korttelin kerroksiin on saatu mahtumaan 81 uuden taiteen maisterin opinnäytteet. Tänne taidan ehtiä jo ensi viikolla, näyttely on esillä 13.6. asti.

Nämä näyttelyt ovat täydellinen resepti etenkin ns. huonosta taideitsetunnosta kärsiville. Jos olet harmillisesti elänyt siinä harhaluulossa ettet ymmärrä nykytaidetta (tai muotia, tai muotoilua), lähde ihmeessä liikkeelle ja astu lopputöiden eteen mieli tyhjänä. Mitään ei voikaan, eikä varsinkaan tarvitse "ymmärtää", tärkeintä on antaa nähdyn vaikuttaa ja omien ajatusten kulkea puuskittain itsensä ylitse. Tekisi miltei mieli jatkaa: kuin toukokuinen etelätuuli! Mutta karsitaan liian kököt metaforat... Malja taiteelle!

Susanna Mannerin lopputyö TaiKin kuvataidekasvatuksen ohjelmaan. 

Kuva: Sanna Haverinen.

Naiset, kaupungit ja toukokuu

"Kyllä se hullu on joka Helsingistä pyrkii muualle. Täällä on maat ja meret ja merenkalliot ja yksinäisyys ja elämä ja mitä vaan!" -L. Onerva

Naiset kaupungilla on eläväinen ja monisyinen aihe josta voisi kirjoittaa ja puhua loputtomiin. Ateneumin taidemuseo ja Anna Kortelainen huomasivat, että siinäpä myös oiva konteksti taidenäyttelylle. Ja sellaisen kaikkien nais-alojen asiantuntijaksi - ainakin median ja kustannusmaailman silmissä - noussut Kortelainen on siis L. Onervan kiehtovan henkilön ympärille ja inspiroimana Ateneumiin kesäksi kuratoinut. Vierailu Ateneumissa on toukokuuni agendalla; Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ohella myös Caj Bremerin retrospektiivi herkkine kuvineen kiinnostaa.

Mainitsen näyttelyn tuomia tunnelmia täällä kunhan ehdin ottaa aikaa sen koluamiselle. Voisin kirjoittaa myös vähän Onervasta itsestään; siinä on nainen jonka elämä menee tosi luontevasti blogin Inspiration-osuuden alle!

Hypätään Onervan kautta yliopistomaailmaan: naisena kaupungissa -ilmiö on sielläkin vallannut yhä kasvavan alan mm. kaupunkitutkimuksesta. Kaupunki ei ole pelkkä julkinen tila, ja toisaalta jos onkin niin silloin sen pitäisi ainakin nykyään kuulua yhtä lailla kaikille - mennyttä emme voi muuttaa. Historian laitoksilla tutkitaan, mitä on eri vuosisatoina ja -kymmeninä sanottu ja kirjoitettu naisista, jotka ovat röyhkeästi ottaneet itselleen oikeuden maleksia kaupungilla, istuskella puiston penkeillä ohikulkijoita mietteliäänä tuijotellen. Tästä kun mieleen tulevat melkein väistämättä vuoden 2010 kauppakeskusten teinilaumat viikonloppuiltaisin, korostetun kovaa kiljuvat ihanat tyttönaiset, nuo toisistaan röyhkeyttä saavat hysteeriset ratikkakäyttäytyjät, niin sitten vasta tajuaakin että jotkin asiat ovat sentään julkisen ja yksityisen tilankin suhteen rajustikin muuttuneet, ainakin pitkän aikavälin näkökulmasta.

Nainen kaupungilla, Berliinissä

Naisia kaupungilla tutki omasta arvokkaasta näkökulmastaan myös sosiologi Anna Kontula, jonka väitöskirja Suomen seksityöläisistä herätteli keskustelua ja levitti paljon uutta ja tarpeellista tietoa mutu-juttujen tilalle muutama vuosi sitten. Onkohan Anna jatkanut tutkimustaan, tai saanut seuraajia akateemisella polullaan? Hyvin vähän yllättää se, että kansalle Kontulaa on sittemmin tuotu tykö vain Kimmo Kiljusen salarakkaana. Kyllästynyt huokaus tähän. Onneksi Annallakin on blogi, josta jokainen voi käydä itse lukemassa tutkijan yhteiskunnalle oikeasti arvokkaat ajatukset.

Itselleni ajankohtaisimpia naisia kaupungilla ovat ehkä vappuaattona raitiovaunussa (sillä silloinhan sataa, pitää päästä suojaan) hyvin- ja pahoinvoivat em. teinityttöset, joilla on onneksi suurin osa kaupunkielämiään vielä edessä, sekä ennen muuta ja vähän mieltäylentävämpänä ajatuksena vapunjälkeinen reissu Berliinin kaupunkiin maailman parhaiden naisten seurassa! Siitäkin toivottavasti irtoaa jotain jälkikäteen täällä tunnelmoitavaa, vaikka sään salliessa aurinkoiset terassit Prenz'l-Bergissä saattavat ainakin yrittää ottaa pääosan tästä kaupunkimatkasta...ja inspiroivaahan sekin on: flanöörin elämää kapinallisessa Berliinissä: kuten niin monet itsenäiset naiset (ja miljoonat miehet) ennen meitä!

Lopetanpa kahteen lainaukseen, jotka esitän ajankohtaisessa kausaalisessa suhteessa:

"April is the cruellest month, breeding / Lilacs out of the dead land, mixing / Memory and desire, stirring / Dull roots with spring rain." - T. S. Eliot, ensimmäiset säkeet runosta The Waste Land (1922)

"Keltainen toukokuu, mikset sä jo tuu?!" - Aikakone, kertosäe kappaleesta Keltainen (1996)

P. S. Naisia kaupungilla pohti muuten myös taannoin Ylen Kotikatsomossa esitetty melkoisen hyvä samanniminen minisarja. Toivotaan uusintoja. 

P. P. S. Ovathan hekin hyvin leimallisesti naisia kaupungilla. Ja jos tätä nyt olisikin enää vaikea pitää minään taideteoksena, tai edes kulttuuritekona, niin on ne silti aika ihania; ei siitä kiintymyksestä enää mihinkään pääse. New Yorkin kaupunkimatka on muuten myös vuoden agendalla - sweet!