Hyvät ystävät & herra Jestas,
kunpa saisin tänne kirjoittelusta opintoviikkoja tai palkkaa. Olen nyt todella ymmärtänyt, viimeistään Muodin huipulla Extra -ohjelmasta, että itseään kunnioittava bloggari julkaisee uusia tekstejä vähintään kerran päivässä. Kerran päivässä! Hyvä kun ehdin kerran viikossa jalostaa tekstiä suunnilleen julkaisukelpoon kuntoon. Ja nyt kun tunnustin katsoneeni Muodin huipulla Extraa, en voi edes väittää etteikö minulla olisi ollut hetkeäkään aikaa. Kyse onkin siitä, ettei minulla ole ollut...resursseja! Aiheiden puolesta materiaalia riittää, mutta niiden työstämiseen tarvittavia skarpeimpia tunteja ei päivittäin tälle harrastukselle jouda uhrata.
Syvällisempiä tekstejä odotellessa ajattelin julkaista pari juttua helpossa lempiformaatissani, listoina! Suunnitelmani on seuraava: tänä iltana listaan viimeisen kuukauden aikana näkemäni kymmenkunta elokuvaa lyhyine kommentteineen, ja seuraavassa listassa muistutan teitä tulevista tärpeistä joita olen kaupunkikuvasta bongannut.
Rakkautta ja anarkiaa -elokuvafestivaali muodostui puolivahingossa tärkeäksi tapahtumaksi minulle jo vuosituhannen alkumetreillä - vai olikohan vielä edellisen rippeitä - jolloin festarin muutamia näytöksiä vielä katseltiin Kiasma-teatterin kovilta penkeiltä. Muistan vielä mm. korealaisen (?) elokuvan maailman viimeisestä päivästä, en niinkään tarinana kuin tunnelmana ja elokuvissakäyntikokemuksena. Ainakin kuuden vuoden ajan olen odottanut tietoa ohjelman julkistamispäivämäärästä jo heinäkuusta lähtien, ja raivannut aina lipunmyynnin aukeamisaamun kalenteristani vapaaksi. Kirpeät syyskuun alun aamut jonossa Bio Rexin edessä höyryävän kahvin ja eväiden kanssa, yksin tai kaverin seurassa, joka tapauksessa satojen ystävällisten kanssa-entusiastien joukossa, ovat voimakkaita muistoja, samoin kymmenet elokuvat.
Muutama vuosi sitten R&A:n lipunmyynti sähköistyi eikä lipunostotapahtuman kylkiäisinä siten enää ole tarjolla aitoa yhteisöllisyyden tunnetta, mutta perinteen muut osat ovat onneksi juurtuneet syvälle omaan vuosikellooni syyskuun kohdalle. Näin se menee:
1) Hae R&A-tabloidilehti heti sen ilmestyttyä painosta, lue se läpi, mieluiten yksin lounaalla esim. Kiasman kahvilassa;
2) samoin hae oma festarikatalogi ja sarjalippu heti niiden tultua myyntiin (nykyään n. viikko ennen festivaalin alkua);
3) lue koko katalogi huolellisesti läpi festariaikataulun kanssa rinnan ja merkkaile alustavasti kaikki kiinnostavat elokuvat;
4) synkronoi elokuvavalintoja ystävien ja perheenjäsenten kanssa pitkien puheluiden tai tapaamisten ja monimutkaisten suttupaperien ja tukkimiehen kirjanpidon avulla (esim. Excelin käyttäminen ei todellakaan ole sallittua), ja
5) suunnittele festivaalien (tänä vuonna 11 päivää) ajaksi leffakalenteri;
6) jonota lippuja, livenä tai verkossa, muutama tunti ennen niiden myyntiin tulemista (se, että esimerkiksi tänä vuonna lähes jokaista elokuvaa esitettiin sinänsä ilahduttavan monessa näytöksessä, on tässä vaiheessa täysin epäolennaista);
7) varaa ja osta lippuja näytöksiin, itsellesi ja läheisillesi, vähintään yhden sarjakortin verran (viime vuonna meni jopa kaksi!) ja
8) ala malttamattomana odottaa niistä ensimmäistä.
Tänä vuonna näin itse seuraavat leffat, tässä järjestyksessä:
Just Walking (Solo quiero caminar) on espanjalais-meksikolainen (nais)voimannäyttö, jota sivusin myös edellisessä blogimerkinnässäni. Englanninkielinen nimi ei kerro elokuvasta juuri mitään; alkuperäinen nimi (’tahdon vain kävellä’) viittaa Paco de Lucian samannimiseen
flamencokitara-kappaleeseen, jonka rytmeihin elokuva loppuu. Biisi kuvaa melankolisessa mutta kiihkeässä kulussaan aika ihanasti elokuvan naisten määrätietoista pyrkimistä parempaan elämään ja asemaan machomaailmassa jossa heitä on vähintäänkin kohdeltu kaltoin. Ohjaaja Agustín Díaz Yanes näkyy olevan Tarantino-fani, mitä edellisessä kirjoituksessani ounastelinkin. Inglourious Basterdsin jälkeen väittäisin, että Díaz Yanes tekee ’Tarantinoa’ paremmin (tai ainakin minusta merkityksellisemmin) kuin Quentin itse.
Latina-actionin jälkeen parastaan sai pistää Intia. Aurinkoisesta syyslauantaista vietin 205 minuuttia Kinopalatsin hämärissä
Jodhaa Akbarin seurassa. Kyseessä oli eka bollywood-elokuvani ikinä, ja seuralaisteni mukaan aloitus oli ihan oivallinen muttei lainkaan tyypillinen pätkä. 1600-luvun Hindustaniin sijoittuva sotahistoriallinen rakkausdraama tavoitteli yllättävän poliittista ajankohtaisuutta kuvaten kahden uskonnon - islamin uskon ja hindulaisuuden - yhteensovitusprosessia ja näiden rajat ylittävää rakkautta. En nyt edes lähde vertaamaan elokuvaa mihinkään, sillä sen ansiot voi periaatteessa laskea yhden käden sormilla. Toisaalta oli miellyttävää huomata kykenevänsä kaiken hektisyyden keskellä hyväksymään, että tässä sitä nyt ollaan katsomassa hassua elokuvaa, jonka kohtaukset ovat uskomattoman ylipitkiä eikä tarina oikein pysy kasassa. Sai vain istua penkissä kahvin ja suklaan kanssa, ja miettiä välillä omiaan. Hatunnosto niille tutuille ja tuntemattomille, jotka altistivat takamuksensa ja verenkiertonsa Kesäkino Engelin ”penkeille” tämän elokuvan koko keston ajaksi eräässä myöhäisemmässä näytöksessä! Tai no, saivathan he kuitenkin viiniä kompensaatioksi.
Syvä kiintymykseni Brasiliaan kaikkine lieveilmiöineen vei minut yksin katsomaan
Antôniaa, joka oli elokuva São Paulon favelassa svengaavasta tyttöbändistä. Antônian naisnelikkoa näyttelevät maan ammattimuusikot, eli päällelaulamista ei joutunut kuuntelemaan. Eikä minua haitannut elokuvan kotikutoisuus, ei edes omituiset moraalikäsitykset, kun sain kuunnella maailman kauneinta kieltä ja taas kerran miettiä, miten erilaisista lähtökohdista meitä ihmisiä täällä eteenpäin elämissään ponnistelee. Elokuvan energiset räppibilekohtaukset toivat sitten mieleen suomalaisen Tyttö sinä olet tähti -elokuvan, eli erilaisuuskin on lopulta aina suhteellista.
Älkääkä vaan tulko väittämään vastaan kun sanon, että Brasilian portugali on kauneinta ääntämistä maailmassa. Tai kuunnelkaa sitä ainakin ensin esimerkiksi täältä elokuvan
kotisivulta.
Uruguaysta lähetetty elokuva
Gigante oli hauska kokemus jo siksi, että Maxim 2 tuntui olevan täynnä uruguayanoja, ja tunnelma oli ennen loppuunmyydyn näytöksen alkua ihanan epäsuomalainen. Kelpasi töistä väsyneen ja syksyyn nuutuneen suomalaisen siinä lämpimässä hengessä käpertyä penkkiinsä. Elokuvakin oli oikeastaan hauska yhdistelmä eksoottista ja tuttua. Päähenkilö Jara on introvertti myymälävartija joka kuuntelee hevimusiikkia. Aika perussuomalaista? Lisäksi elokuva on erityisen hidastempoinen, ja replikointi on ihan Kaurismäkeä. Montevideokin näyttää erilaiselta; eurooppalaiselta, ja seesteisemmältä kuin se tuulinen kalastajakaupunki jossa minä olen käynyt. Itse asiassa eksotiikan nimiin ei nyt lopulta siis jääkään kuin espanjan kieli. Kyllä se oli erikoisen suomalainen elokuva, uruguaylaiseksi.
Takaisin Eurooppaan. Seuraavana päivänä vuorossa oli nimittäin oh-so-karismaattisen Vincent Casselin tähdittämä elokuvatupla
Mesrine I ja
II. Tositapahtumiin perustuva elokuvatupla kertoo ranskalaisen antisankarin
Jacques Mesrinen tarinan Algerian sodasta 1970-luvun loppuun. Soderberghin Che-elokuvien tapaan Mesrine I on perinteisempää sankarimyyttiä, perustuu päähenkilön itsensä kirjoittamaan ’omaelämäkertaan’ ja antaa varsin kiillotetun kuvan, kun taas Mesrine II kertoo, mitä tapahtui elämäkerran kirjoittamisen jälkeen, esittäen rosoisemman ja inhimillisemmän miehen jolle ei tietenkään lopulta käy kovin hyvin.
Mesrine-elokuvissa on paljon vanhojen Bondien tyyliä ja toimintaa, rankasta naisten esineellistämisestä kasinoihin ja näyttäviin vankilapakoihin. Niin hyvin ne oli käsikirjoitettu, että putkeenkin katsottuina elokuvat jaksoivat viihdyttää minua ja kolmea seuralaistani mainiosti. Toivon, että viime ja tänä vuonna ensi-iltansa saaneet elokuvat tuodaan vielä Suomeen yleiseen levitykseen, jotta tekin saisitte osanne. Ihan erinomaista treffimatskua, ja kuten sanottu, V. Casselissa on jotain kieroa karismaa jonka seuraaminen valkokankaalta nyt vaan tuottaa sitä visuaalista mielihyvää, josta naiskuvien katsomisen yhteydessä edellisessä kirjoituksessanikin mainitsin...
Viimeinen R&A-leffani oli festivaalin
päätöselokuva Bright Star. Pääsin vihdoin äidin kanssa samaan leffaan, vaikka hän taisi tänä vuonna käydä jopa useammassa elokuvassa kuin minä. (Saa kommentoida ja kertoa, äiti.) Nuorena nukkuneen runoilija John Keatsin ja neiti Fanny Brawnen rakkaustarina on Jane Campionin uusimman elokuvan aiheena. Ja miten ihanasti ja realistisesti hän osaakaan nuorta rakkautta kuvata. Samalla tuulettuvat Jane Austen -filmatisointien synnyttämät kaikkein kliseisimmät mielikuvat jäykistä sukupuolirooleista ja etiketistä: kyllä mies voi - ainakin runoilija- ja naisseurassa - puhua tunteistaan, ja nainen viisastella (tosin jälkimmäisenhän jo Ylpeydestä ja ennakkoluulosta tiesimmekin).
Ennen kaikkea muuta Bright Star on k a u n i s elokuva. Kaikki vuodenajat näyttäytyvät värikylläisinä ja ikään kuin muistojen kultaamina, ja tunnelma on joka kohtauksessa niin hienovaraisesti rakennettu ettei katsojan auta kuin astua sisään. Lisäksi lähes kaikki näyttelijät näyttelevät poikkeuksellisen hyvin. Erityisesti Keats (Ben Whishaw) ja Ms. Brawne (Abbie Cornish) saavat todella ihastumaan, ja lopulta särkevät sydämen. Tämänkin elokuvan tahdon teidän kaikkien näkevän!
Tulisipa taas syyskuu ja Rakkautta & Anarkiaa! Onneksi sitä odotellessa elokuvia näyttävät vuoden aikana muutkin instanssit: ihan kohta pyörähtää käyntiin yhteiskunnallisen elokuvan ja taiteen festivaali
Lens Politica, joka tuo todella mielenkiintoista materiaalia sekä elokuvateattereihin että gallerioihin, tammikuussa vuorossa on
Doc Pointin dokkarit. Huhtikuussa viimeksi järjestetty
Artisokka Woman Film Festival on jo muutaman vuoden ajan esittänyt erinomaisia elokuvia joiden tekijät tai aihe ovat (aika löyhästi määritellen) naisten asialla,
Vinokinossa näytetään (ihan pian!) lesbo- ja homoelokuvaa,
Cinemaíssissa lattareita,
Kettupäivillä lyhäreitä, ja kauhuelokuvaa voi ihmetellä läpi yön
Night Visionsissa (niin ikään ihan pian). Kyllä näillä yhden vapaa-ajan täyttää! Lisäksi monet suurlähetystöt järjestävät kotimaansa elokuvatarjonnan teemaviikkoja, ja mm.
Helsingin Juhlaviikoilla on aina erilaisia tematiikkaansa liittyviä kesänäytöksiä.
Nämä festarit siis vain Helsingin rajojen sisällä - onhan sitten vielä ainakin Espoo, Tampere, Jyväskylä ja Sodankylä, sekä epäilemättä kymmeniä muita. Hyvä Suomi! Kaiken kaikkiaan syksy tuntuisi olevan elokuvafestarien aikaa, ja muistilista elokuvasyksyyn löytyy blogimerkinnän lisäksi
täältä.
