Kaunokirjallisuus, jota kannattaa odottaa

Seuraa muutama sekalainen huomio ja todistus englanninkielisen kirjallisuuden maailmasta, inspiraationa eiliset viimeiset sivut ja uusimman TIME-lehden Books-osio, sekä eräs eilen jaettu kirjallisuuspalkinto. Lyhyesti siis, eilinen.

Luin eilen loppuun Jonathan Franzenin uusimman romaanin Freedom. Se ilmestyi kirjailijan kotimaassa Yhdysvalloissa vuosi sitten, jolloin toin uunituoreen painoksen ystävän pyynnöstä mukanani Union Squaren Barnes&Noble-kirjakaupasta. Luin itse ensin Franzenin aiemman kirjan, The Corrections (2001), ja nyt sitten tämän uuden järkäleen, jota odotettiin edellisen romaanin julkaisemisen jälkeen peräti yhdeksän vuotta. 

Olin yllättynyt, miten isosti kirjailija joka kuvasi ihmiskuntaa niin karsastaen ja pessimistisenä vuonna 2001 oli leppynyt yhdeksässä vuodessa. Voin hyvin kuvitella, että lasien vaihtaminen aiheutti monille uutta romaania odottaneille pettymyksen, mutta omasta mielestäni kirjan sanoma menee perille yhtä hyvin sopuisammankin maailmankatsomuksen saattelemana - kunhan ongelmat tunnistetaan ja niitä käsitellään, ja juuri tätä on suuri osa Freedomin 600 sivusta. Romaanissa viitataan usein Sotaan ja rauhaan; esikuvana se on selviö. Romaanissa vuorottelevat ihmissuhteiden ja perhedynamiikan kiemuroille omistetut osuudet ja  yhteiskunnallisten teemojen pallottelut. Käsitellyksi tulevat ajankohtaiset aiheet Israelin tukemisesta ekosysteemien haurauteen, ja etenkin valta, joka suuryrityksillä on yli koko amerikkalaisen, edelläkävijyyttään yhä epätoivoisemmassa tilanteessa puolustavan systeemin (think Occupy Wall Street).

Tänä samana vuonna jona itse tein tuttavuuteni Franzenin kanssa tehtiin Siltalalla hyviä kustannuspäätöksiä: molemmat romaanit ovat nyt saatavilla myös suomennoksina, Freedom aivan uunituoreena, kuten ehkä Hesaristakin toissa viikolla huomasitte (jostain syystä arvostelua ei löydy nettihesarista, eli en voi sitä tähän linkittää). The Correctionsia kannattaa etsiä nimellä Muutoksia. (Äiti tykkäsi ainakin, ja olen koettanut tuputtaa nyt muillekin jotta saisin keskustelukavereita.)

Johtui luullakseni muun muasssa Freedomin koukuttavasta rakenteesta, sen päähenkilöiden inhimillisyydestä joka oli täydellinen yhdistelmä erehtyväisyyttä ja (tosielämään kuitenkin, kuten todettu, ehkä hieman liian usein onnistunutta) oikeiden ratkaisujen lopulta-tekemistä, taustalla piilevästä Sota ja rauha -allegoriasta sekä Franzenin miellyttävästä kielenkäytöstä, että ikävöin kirjaa jo eilen illalla, kun viimeisen sivun lukemisesta oli kulunut vain kaksi tuntia.

Mihin siis tarttua seuraavaksi? Vaihtoehtoja on onneksi useita. Vaikka Booker-voittaja-hankkeeni ei olekaan varsinaisesti menestynyt (White Tiger on vieläkin kesken, enkä todellakaan ole päässyt lähellekää Rushdieta), on syytä mainita, että tämän vuoden voittaja valittiin eilen illalla. Julian Barnesin The Sense of an Ending kuulostaa kieltämättä peribrittiläiseltä, mutta 150 sivua tekstiä neljästi ehdolla olleelta kirjailijalta kiinnostaa. 

Lisää peribrittiläisyyttä, odotettua sellaista, tarjoilee epäilemättä Alan Hollinghurstin odotettu uusi teos The Stranger's Child. En ole ehtinyt etsiä muita kritiikkejä kuin TIME-lehden Lev Grossmanin näkemyksen (hän mukailee Katherine Mansfieldin tuomiota E. M. Forsterin kirjallisuutta: "perhaps slightly lacking in tea"), mutta Hollingurstin edellinen romaani, Booker-voittaja The Line of Beauty (2004) vakuutti minut aikanaan niin täysin, etten voi olla tämänkään kirjan suhteen etukäteen kovin skeptinen.

Ja ikään kuin kyseessä olisi laajempikin teema, haluan mainita vielä kolmannen kirjan jota yleisö on saanut odottaa niin pitkään että moni lienee luopunut toivosta: Jeffrey Eugenideen kolmas romaani on vihdoin valmis!  The Marriage Plot rikkoo hiljaisuuden, jota Eugenides on piinallisesti pitänyt yllä vuodesta 2002, jolloin rakastuin Middlesexiin ja ymmärsin (mielestäni) kymmeniä uusia kirjallisuuden mahdollisuuksia. Virgin Suicidesia en ole koskaan lukenut, ainoastaan elokuvana ihmetellyt, mutta Middlesexin maalaamat henkilöhahmot pysyvät matkassani varmaan aina. Pitäisiköhän muuten sittenkin lukea se ensin uudestaan...? 

Useampia suurten odotusten aiheuttamia pettymyksiä siis riskinä tulevaisuudessa, mutta toivotaan että käy kuten Freedomin kanssa, ja iloitaan siitä että valinnanvaraa todellakin on!

P. S. Franzenista vielä: luettuani nämä kaksi tulevaa klassikkoaan, olen ehkä liiankin kiinnostunut Franzenin omista perhesuhteista; täytynee seuraavaksi etsiä käsiin kirjailijan muistelmat The Discomfort Zone vuodelta 2007. Ymmärrätte kun olette lukeneet romaanit. Itse tutustuin Franzenin ensi kerran hänen päädyttyään TIME-lehden kansikuvapojaksi viime vuoden elokuussa.

Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Kesä ja telkkari

Kesäaikaanhan on joidenkin melko yleisten käsitysten mukaan vähän syntistä katsoa telkkaria, tai ylipäänsä olla sisällä jos ulkona sattuu vallitsemaan säätila, jota voi väittää esim. "poikkeuksellisen kauniiksi" tai "epäsuomalaiseksi helteeksi", tms. epätotuuksia. 

Sorrun itsekin usein tähän sisätilojen syrjintään, enkä kyllä ihan oikeastikaan kaipaisi telkkaria kesämökille. Silti, kun komboa kesä ja telkkari alkaa omien muistojen kautta fiilistellä, niin onhan sitä tullut katsottua. Onnellisena, ja ikimuistoisia ohjelmia! Tarjonta ei mitenkään kesästä kärsi - jos on oikeanlainen maku. Hämärässä ja viileässä lepääminen on kesäpäivän jälkeen ihan ihanaa. 

Varhaisimmat voimakkaat muistot aiheesta liittyvät vuoteen 1990, jolloin koko päivä ja ilta leikittiin naapurin lasten kanssa rannoilla ja metsissä, kunnes puoli kahdeksalta kotiportailta kiiri huuto: "Tenavatähti alkaa"!

Kesällä kuuluu myös sekä lukea että katsoa telkkarista dekkareita. Pelottaa paljon vähemmän, kun ulkona ei ole ihan pimeää. Tämän vuoden alkukesän kuningas oli Uusi Sherlock, jonka jäätyä (liian) lyhyeksi sunnuntaisin on sittemmin saanut kuitenkin ihastella Poirot'n ja Hastingsin samantyyppistä dynamiikkaa.

Puolen tunnin kuluttua alkaa tämän tekstin varsinaisesti inspiroinut ohjelma, uudelleen filmatisointi - mistäs muusta kuin - Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Osa kaksi. Henkilöt puhuvat englantia - pelkkää englantia, eivät edes vuoroin ranskaa kuten kirjassa venäjän rinnan - ja suurin osa kirjan muustakin viisaudesta on leikattu pois, draaman nimissä kai. Näistä huolimatta on jo pelkkä juonikin mulle niin rakas että olen kyllä minisarjasta eri onnellinen. Kiitos isälle viime tiistaina annetusta vinkistä, jonka ansiosta ensimmäinen osa ei mennyt sivu suun. Mutta nyt kello onkin melkein yhdeksän. Davai!

Kansainvälisen tuotannon (2007) neljä osaa, joista tänään esitetään toinen, löytyvät jokainen viikon kerrallaan myös Areenasta. Ei korvaa kirjan lukemista, mutta ilahduttaa kesäiltana.

Uusi koti muumeille

Antikvariaatit on ihana asia vuoden ympäri, ja etenkin kesällä niihin kuuluu poiketa usein ja spontaanisti. Tänään kauppareissulla uusien perunoiden ja tillin kaveriksi kassiin sujahti kaksi  ikkunasta bongattua, iskemätöntä Muumilaakso-äänikirjaa: lähes ajankohtainen, ihanista ihanin Vaarallinen juhannus ja mainio muistelmateos Muumipapan urotyöt. 

Saisipa jo ajella kesämökille!

Muumien kohdalla mielessä on auttamatta oman fiilistelyn lisäksi tulevat lapset. Mulla ei ainakaan tule mieleen montakaan tv-ohjelmaa tai elokuvaa, jotka muistaisin lapsuudesta yhtä elävästi kuin maratonikuunnelman Sittiäinen lentää hämärässä, tai satukasetin Lintu Sininen, joita kuunneltiin sisarusten kanssa majoissa ja patjakasoissa pitkinä kesälomapäivinä. Pitääkin muuten alkaa keräillä kuunnelmiakin, onhan niissä draaman laatu ihan toinen kuin "pelkässä" ääneenluvussa.

Joka tapauksessa olen eri tyytyväinen päivän löytöihin - Muumipapan muistelot  menee cd-soittimeen heti seuraavalla automatkalla. 

Muistakaa antikvariaatit!

Man Booker -voittajista

Vanhemmista kirja-aiheisista teksteistäni käy ilmi, että tilasin Hilary Mantelin romaanin Wolf Hall nettikirjakaupasta heti kun se oli voittanut vuoden 2009 Man Booker -palkinnon. Minulle postitettu kovakantinen teos on aikamoinen tiiliskivi, joten kirjan aloittaminen venyi aina tämän vuoden kevääseen. Päästyäni kirjassa kunnolla vauhtiin selailin pääsiäisen jälkeen erästä lukematta jäänyttä hesaria (kurkkaan aina vähintään A3- ja C1-sivut) ja löysin Kulttuuriosasta etusivun kokoisen jutun Mantelista ja Wolf Hallista: Teos kustantaa kirjan suomennoksen! 

Tunnustan kirjallisen lyhytjänteisyyteni - en ole tullut lukeneeksi loppuun vielä yhtäkään Teoksen Baabel-sarjassa ilmestynyttä käännöstä vaikka kaksi löytyy omasta hyllystäkin (Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä lähti kyllä hyvään alkuun, enkä muista miksi tyssähti ennen loppuun pääsyä. Lisätään kesäkirjalistaan.) Toivon todella, että Mantelin teos, Kaisa Siveniuksen suomennoksena Susipalatsi, löytäisi monen suomalaisen kesäkirjalistalle. Mantelin kieli on niin vikkelää ja nokkelaa, että tahdon kyllä itsekin aikanani lukea myös suomennoksen.

Ai miksi? No, en ole vielä ihan lopussa itsekään, eli säästän arvostelut ensi tekstiin, mutta uskallan kyllä silti jo sanoa (Booker-tuomarit ja Teoksen kustannustoimittajat tukenani): se on mestariteos! Ihan omaa luokkaansa - kukaan ei ole kuvannut 500 vuoden takaista Eurooppaa Mantelin tavoin. Lainaan kirjan takakannesta The Observerin kriitikkoa: "A beautiful and profoundly humane book, a dark mirror held up to our own world." Eikä tuo 'darkness' kuvaile kirjan sävyä sinänsä, vaan viittaa lähinnä niihin hienovaraisiin analogioihin joita Mantel on kutonut Thomas Cromwellin ja Henrik VIII:n tarinan ja nykypäivän välille. Mutta tosiaan, lisää itse teoksesta sen loppuun asti luettuani. Englanninkielisen painoksen haasteena on sen massiivinen koko, joka ei tee siitä täydellistä puisto-/bussi-/torikahvikirjaa.

Kesäkirjalistoista yleisesti: keksin tätä tekstiä kirjoittaessani mainion punaisen langan tämän kesän kirjojen prosessiolle. Huomasin, että hyvistä aikeista huolimatta olen lukenut viimeisten 30 vuoden Booker-voittajista vain nolot kuusi kappaletta, Mantel mukaanlukien: John Banvillen The Sea (2005; ehkä vähän liiankin English makuuni), Alan Hollinghurstin The Line of Beauty (2004; loistava kuvaus Thatcherin ajan Englannista, odottaa edelleen suomennostaan, luulen...), Yann Martelin Life of Pi (2004; vaihteeksi kanadalaista), Ian McEwanin Amsterdam (1998; en keksi miksi juuri tämä teos McEwanilta), ja Arundhati Royn The God of Small Things (1997). Kesäkirjalistaan siis puuttuvia teoksia, joista monet jo olivatkin must-read-listallani.

Viime vuonna "the Lost Man Booker Prizen" jälkijunassa saanut J. G. Farrellin Troubles (vuodelta 1970) on odottanut hyllyssä jo pitkään, ja aion tarttua siihen seuraavaksi. Sen jälkeen aion yrittää lukea ainakin vuosien 2008 ja 2007 voittajat, Aravind Adigan The White Tiger ja Anne Enrightin The Gathering. Kesäklassikon paikka luovutetaan täten Salman Rushdien Keskiyön lapsille (1981), ja myös australialainen kirjallisuus kiinnostaisi, eli ehkä viidenneksi listalle Peter Careyn True History of the Kelly Gang (2001).

Suurin osa Booker-voittajista on käännetty myös suomeksi. Jos kaipaat inspiraatiota omaan kesäkirjalistaasi, niin valitse omat Booker-kirjasi täältä. Kuten sanottu, suosittelen kyllä aloittamaan Susipalatsista. Voit tutustua teokseen kahden artikkelin (toinen Mantelista ja toinen kirjasta) kautta, mutta muista että Hesari haluaa aina esiintyä niin kaikkitietävänä, että lähes joka arvosteluun kuuluu kurjia juonenpaljastuksia. Jos Tudorien valtataistelut ja uskonpuhdistus ovat jo lähellä sydäntäsi, niin tiedät toki juonen jo etukäteen. Susipalatsissa juoni onkin ihan sivuosassa.

P. S. Tänä vuonna jaettiin myös kansainvälisen elämäntyön Man Booker -palkinto,  jalosti Commonwealthin ulkopuolelle. Palkinnon sai amerikkalaisen keskiluokan äänitorvi Philip Roth; osuvaa keskustelua aiheesta Avaimen uudessa, tervetulleessa kirjallisuusblogissa Café Voltaire. Olen lukenut Rothilta vain kirjan American Pastoral, mutta eronneen juryn jäsenen Calillin kommentti kuvaa hyvin tunnustettuja ennakkoluulojani kolmikkoa Roth, Auster & DeLillo kohtaan (kenenkään heistä kirjallisia ansioita sinänsä kiistämättä - American Pastoral oli hyvä mutta hivenen misogynistinen mun makuun, ja varsinkin Austeria luen edelleen, joskin ehkä vähemmällä innolla kuin aluksi).

P. P. S. Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, näin jälkikäteen. Se oli ehkä tiistaina. Tai sitten ei ollut, mutta silloin sitä täällä meillä vietettiin. Ota tuosta enää selvää. Sain Rautatientorilta ruusun, jonka vein kummitytölle, hain miehelle Bukowskin haastatteluja yksissä kansissa (Auringonvalo, tässä olen, Sammakko, 2010), ja ostin kotiin kaikkien iloksi ja lainakirjojen tulevaksi kuninkaaksi Jonathan Franzenin Correctionsin suomennoksen Muutoksia. Senkin voisit muuten lisätä kesäkirjalistallesi. Franzen on vähän niinkuin edellämainitut Roth, Auster ja DeLillo, mutta tosiaan ripauksella Tolstoita...

Pahan mielen parantaja

Eilisaamu koitti liian aikaisin ja henkilökohtaisesti hieman heikoissa kantimissa. En edes Hesaria jaksanut lukea. 

Onneksi kotini jakaa kiltti sielu, joka oli juuri aloittamassa Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajaa. Ensimmäiset kolme tai neljä katkelmaa rauhallisesti ääneen luettuina tekivät olon jo paljon paremmaksi, ja mielen kerrassaan hyväksi.

No, Kyrön teksti on hauskaa ja oivaltavaa, mutta ei mitään runoutta. Mielen jo muikistuttua lauantaini suorastaan täydellistyi muutamaa tuntia myöhemmin. Kuvataideakatemian galleriassa. Jussi Niskasen näyttely koostuu kaiken kokoista näennäisen abstrakteista maalauksista, joista monia tekisi mieli tuijotella tuntikaupalla. Sunnuntaihin 13.2. asti jatkuvassa näyttelyssä kannattaa käydä vähän väsyneenä, hämmentyneenä ja ehkäpä elämän tarkoitusta etsiskellen.

Tämä jäi vähän epäselväksi, mutta mahdollista on, että ylläolevan teoksen nimi on:  

Katselin ikkunaani peittävän
laudoituksen raosta, kun
taivaanrantaan kasvoi
 massiivinen
sienipilvi. Radio hiljeni melko pian
sen jälkeen. Kuuntelin sen
jälkeen
Leevi and the Leavingsia
vanhoilta kaseteilta. Saludoa oli varastossa
vuosiksi.

(Jussi Niskanen)

 

Rikos ja rangaistus ja rakkaaksi käynyt 1800-luvun kirjallisuus

 Onpa itsetyytyväinen ja sivistynyt olo, kun on vihdoin saanut suoritettua Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen. Paitsi ettei se mitään suorittamista ollut. Edes alku ei tehnyt tiukkaa, toisin kuin esimerkiksi Sodan ja rauhan seurapiirijuorut aikoinaan.

Viime aikoina on tuntunut aika vahvasti siltä, etten osaa arvostaa modernia tai sitä uudempaa kirjallisuutta yhtä korkealle kuin edeltäjiään. (Tämänhän tunnustin osittain jo vuoden ekassa kirjoituksessa.) Nämä 1800-luvulla kirjoitetut, avoimesti ja pystypäin suurten kysymysten äärellä viipyilevät ja henkilöidensä mielen sisään pyrkivät suurteokset antavat paljon enemmän ajattelemisen aihetta, minkä lisäksi ne saavat lukijassaan aikaan oikeita, syviä tunteita. Ote kolmannen osan luvusta kolme:

...jälleen kävi hänelle täysin selväksi, että oli vastikään lausunut suunnattoman valheen, ettei hän milloinkaan enää voi puhua kaikesta, ja mikä pahempi: ettei hän enää milloinkaan voi kenellekään edes puhua. Tämän kiduttavan ajatuksen vaikutus oli niin voimakas, että hän tuokioksi melkein unohti itsensä ja ympäristönsä, nousi paikaltansa ja aikoi lähteä huoneesta.

Toki on välillä varsin hauskaa ja viihdyttävää pohtia sisällön sijaan vaikka kirjoittamisen muotoseikkoja; näin viihdyin esimerkiksi talven hittituotteiden, Aleksandra Salmelan (27 eli kuolema tekee taiteilijan) ja Riikka Pulkkisen (Totta) romaanien parissa. Uskallan kuitenkin ennustaa, että Dostojevskin hajuja ja äänimaisemaa myöten tarkalleen kuvattu, inhorealistinen 1860-luvun Pietari jäi mieleeni pysyvästi, mieleenpalautettavasti, toisin kuin Salmelan kuvaus suomalaisista nykymetsäläisistä tai Pulkkisen steriilihkö, keväinen Helsinki. (Oliko siinä kevät? Tämäkin on enää hatara muistinpilkahdus, vaikka luin kirjan marraskuussa.) 

 Ajattelen, että tämä olisi se silta jolta Raskolnikov on hypätä, ja jolta 

onneton nuori nainen hyppääkin ennen kuin R. ehtii tuumastaan toimeen. 

(Kuva: Wikimedia Commons)

Sama koskee henkilöhahmoja, enkä usko että kyse on pelkästään kuvailun määrästä, vaan ennen kaikkea sen laadusta. Marmeladovin omaelämäkerrallinen jutustelu tuopin äärellä oli ahdistavampaa luettavaa kuin yksikään viime vuosien addiktiotilitys, Raskolnikovin uni hautuumaasta ja hevosen rääkkäämisestä sai voimaan pahemmin kuin Puhdistuksen inhottavimmat, yksityiskohtaiset kohtaukset. Lasten kirkassilmäisyys oli - noh, äärimmäisen kirkasta. Razumihinin  nousuhumalainen itsevarmuus ja sitä seurannut morkkis ovat riemastuttavan tunnistettavia nuorille juhlijoille 150 vuotta myöhemmin. 

Romaanin esiin nostamat eettiset kysymykset ovat sitä kokoluokkaa, etten tahdo tai edes uskalla käsitellä niitä täältä käsin, vaan toivon eksyväni livekeskusteluihin aiheesta. Ehkä Ryhmiksen näytelmän jälkeen, tai jo väliajalla...

Yhteenvetona: 150 vuotta sitten kirjoitettu kaunokirjallisuus näyttää maistuvan minulle tällä hetkellä uutta aaltoa huomattavasti paremmin. Tässä kai tunnustin itseni joko vanhanaikaiseksi tai yksinkertaiseksi. Mutta eipä lukeminen lopu siltikään ihan heti kesken! Täytyy harkita Project D:n kelkassa pysyttelemistä: siellä luetaan vielä Riivaajat, Idiootti sekä Karamazovin veljekset.

P. S. Vielä lukukokemuksen voimakkuudesta: olen Rikoksen ja rangaistuksen jälkeen yrittänyt lukea kirjaa nimeltä Siilin eleganssi. Se on luullakseni ihan hyväkin romaani, ranskalainen uusi hittikirja, mutta tuntuu vertaillessa niin laimealta että olen jo monta iltaa jättänyt illan viimeiset lukuhetket väliin ja siirtynyt suoraan unta odottelemaan... 

Laatukirjallisuuden sivuvaikutuksia.

Project D

I tend to be suspicious of all new inventions and technological progress. I can't help it. Whenever I am offered or introduced a new gadget or appliance, I am opposed to it, by default. At the same time, I am eternally enthusiastic about all novel means of communicating and making a connection between people (hence the blog). This is why I am particularly thrilled every time I arrive at something meaningful and with a genuinely personal feel while I am surfing this world wide web of ours.

This week, I was glancing through what was new at Publishing Perspectives, a cool blog itself, when I incidentally spotted a banner for a reading blog: Project D.

Project D is a blog edited by writer, journalist and blogger Dennis Abrams. It is devoted to the reading of four Dostoevsky novels, starting with Crime and Punishment. So convenient! I am already halfway through my Finnish translation, but reading Abrams' carefully gathered and thematized (albeit at times even too detailed) background info is the perfect companion to the reading itself. An added bonus will be the other readers' comments once they start to appear (the first chapters of Part I were only assigned for this weekend).

What better cure for my inherent suspicions than imagining a global readership with their respective copies and translations of for instance Crime and Punishment, reading in their homes and rush hour buses and park benches, and then logging on to something like this blog to share their thoughts.

P. S. If your new year's promise was related to Marcel Proust's In Search of Lost instead of Dostoevsky, as my 2012 promise might be, you might enjoy checking out Abrams' previous reading group, The Cork-Lined Room.

2011 Anticipations Vol. 2

Happy this year! Time to add a third line to this blog's year-tracking blogroll... Having experienced a wonderful, high-spirited turn of the year, and consequently caught some kind of a wicked flu to balance the amount of cheerfulness in my life I guess, I'll continue my list of things I'm looking forward to this year. (I've almost beat that flu and the sun is shining brightly right to where I am sitting, so I am most cheerful and expectant again.)

This flu jumped right between me and my gallery tour plans, so I missed that Markus Kåhre's exhibition. Luckily there's still time to catch the other two mentioned in the previous post. Another exhibition that I am very much looking forward to is Terike Haapoja's next solo exhibition in Gallery Kalhama & Piippo, 11.2.-6.3.2011. Her art is truly multidisciplinary, multimedia, and multi-many more things – some of the most insightful works I have encountered in a while. I am not familiar with the works of the coming exhibition, though, but was impressed with her previous exhibition in 2008. As she is preparing her doctorate for the Finnish Academy of Fine Arts, I predict there is some continuity in these shows that form major parts of that doctorate. If you want to learn more about Terike Haapoja's work, provided you know Finnish, here is a link to a text about her previous exhibition by critic Otso Kantokorpi; it is the latter text on this page.

A detail from Terike Haapoja's 2008 exhibition Suljettu joukko - avoin kesto. 

Picture from Gallery Forum Box's website.

Okay, that was a lot more advertisement for something I have not yet seen myself, than I usually deem appropriate. Let's hope the exhibition meets my expectations. By the way, in between these Anticipations, I have organized that visit to Turku 2011. In addition to the co-exhibition of Eija-Liisa Ahtila and Isaac Julien, we will see Anna Karenina in Turun kaupunginteatteri - a play I was afraid I would miss as it was sold out for so long. There appears to be tickets available to most of its additional spring shows, and even if you could not find many happenings to your taste in the official Turku 2011 programme for your chosen theatre date, there is still an awful lot of sympathetic places and things to see. If in doubt, do check my older Turku-post, one of the very first posts in this still-searching blog.

What else, 2011? Books? Lately I have had way too little time to read non-research-related literature. With a stack of books from 1866-2010 awaiting, exploring the coming treats in publishing is misguiding at best. Before any newer masterpieces, I intend to get lost in Crime and Punishment (1866) – my current read, in preparation for its dramatization in Ryhmäteatteri in February – and J. G. Farrell's Troubles, a novel depicting the troubled 1919 Ireland, that recently won the "Lost Man Booker prize of 1970" in retrospect. 

I have contemplated reading Jonathan Franzen's Freedom, labelled among Books of the Year in many an American medium. A fellow novel-devourer says this book is one of the best he's ever read – and he has read plenty – but recommends reading Franzen's previous work Corrections first. I have not been convinced I want to read another white American literary intelligent's woes of the state of the nation and its middle class, especially in such lengths. But this was before I read an essay about Franzen and American avant-gardism in the most recent Parnasso magazine by Tommi Melender. I hold Melender in high regard after reading (this far only) his recent novel Ranskalainen ystävä. Melender does not necessarily hold Freedom in too high a regard: he appears disappointed in its conventionalism, maintaining the novel is built on the same premises as the classics of the 19th century: psychological character depiction and linear plot development, entirely ignoring the inventions of both modernism and postmodernism. The obvious next step in the essay is where he gives me his cue – comparing Freedom to Tolstoy's War and Peace (and only if this is your first or second visit to my blog can you have missed the fact that I admire War and Peace to the point of uncriticalness...). Consequently, I have found the same comparison from the heart of numerous reviews of Franzen's book – apparently there are in fact numerous direct allusions to Tolstoy in the novel (which makes me wonder whether Mr. Melender's argumentation hasn't been slightly superficial?). In any case: I think it has been decided. Must read Freedom (and Corrections?) in 2011.

 Wow, I am afraid that last section on Freedom got out of hand to the point where virtually no-one aside from Franzen or Melender fans has had the stamina to get through it. Better call it a day and proceed from words to action: with the last moments of precious daylight I will return to young Raskolnikov and the last Christmas chocolates. Hopefully, I will return to most works discussed here before we've arrived at 2012.

P. S. I'm very happy to receive other noteworthy suggestions for the 2011 agenda!

P. P. S. Two more things about Freedom: it will be published in Finnish translation by Siltala next fall, and apparently its movie rights have been sold already, too.

Vielä eräs aikuistumisromaani

Sain muutama tovi sitten vihdoin käsiini Anja Snellmanin uusimman romaanin Parvekejumalat. Sehän pisti aivan vastaansanomattomalla voimalla miettimään muutamia asioita:

Millaista on herätä teini-iässä omaan seksuaalisuuteensa, kun se on monen muun asian ohella niin haram, ettei saisi edes ajatella, ja hämärässä tulevaisuudessa - siinä joka on kaikkien muiden paitsi omassa päätösvallassa - leijuu epämääräinen silpomisen uhka? Voitko sinä, kristitty tai agnostikko suomalaislukija, edes kuvitella?

Miten lohduttavaa voi olla kaikesta sukupuolisuuteen liittyvästä luopuminen, jos on kokenut traumaattisia asioita siihen liittyen?

Mitä on vapaus? Niin, ja etenkin: mitä kaikkea on islam? Mitä se voi olla, voiko ihminen määritellä mitä sen tai minkä tahansa uskonnon pitäisi olla? Voiko valtauskontoihin vaikuttaa? Edes kansallisissa kehyksissä? Tästä voisi toki tahtoessaan koettaa vääntää ontuvaa analogiaa suomalaiseen evankelisluterilaiseen kirkkoon ja post-Homoilta-keskustelun mahdollisiin tuloksiin. Käteen jäisi ehkä kuitenkin vain se vastaansanomaton fakta, että käsillä on kaksi hyvin erilaisista perinnettä ja seurakuntaa, ja luullakseni aivan erilaiset vaikuttamisen mahdollisuudet.

Näin kepeiden aiheiden läpi Snellman luovii taas tavalla, joka tekee vertailun aikaisemmassa tekstissä käsiteltyihin kehityskertomuksiin jokseenkin mahdottomaksi. Lähes ärsyttävää lahjakkuutta, johon on kyllä saanut jo tottua. Tulihan lukiessa mieleen jotain kritiikkiäkin, mutta nyt se on jo unohtunut tai tuntuu saivartelulta. 

P. S. Jos mietit joululahjakirjaa kenelle tahansa, niin tässä on ihan hyvä vaihtoehto. Jos ei tunnu nappivalinnalta, niin harkitse silti kotimaista kirjallisuutta - siitä on tänä vuonna ihana runsaudenpula.

Tolstoi - in memoriam

The shortest of notes here, honouring the life, craft and wisdom of Leo Tolstoi  today, when a hundred years minus one day have passed since his death.

A century ago tomorrow, the 82-years-old writer, who had finally followed his aspirations to become a wandering ascetic and left his home, wealth and family – in what must have been some level of delusion, given the harsh Russian winter and his very old age – gave in to pneumonia and passed away in the railway station of Astapovo.

His was an important life for so many generations coming after him. There are few dilemmas or phenomena in life that you cannot contemplate in terms of what you've read from War and Peace.

Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

Lukupäiväkirjaa: erilaisia "Kevään heräämisiä"

Vanhuuden tuntoihin, vereslihaisten ja puoliksi piilotettujen muistojen verestämiseen, nuoruuteen likeisesti liittyvän herkkyyden tavoittelemiseen voin nyt suositella kolmeakin romaania. Luin nämä kasvutarinat toinen toisensa perään lähes sattumalta; niiden yhteiset teemat tulivat yllätyksenä.

Ian McEwan on aina hyvä. Sementtipuutarha (Cement Garden, 1978) oli esikoisromaaniksi järkyttävän hyvä. Ja hyvinkin järkyttävä. Kahteen muuhun romaaniin sen yhdisti ensi sivuista keskeinen teema: esiteinin elämään kuuluvat ilmiöt ja tunteet. Kuvaus tulee niin iholle, että omat yksityisimmät ja oudoimmat muistot pyrkivät ylös historiasta jonne luonto oli ne painanut. Tämä siitäkin huolimatta että tarina avautuu 15-vuotiaan, vain alkeellisimpaan itsetutkiskeluun kykenevän pojan näkökulmasta. Tämän siskot, kuten kai muutkin naiset (sanon "kai" syystä, jonka ymmärtävät vain kirjan lukeneet) ovat tälle mystisiä organismeja, joiden teoilla ei tunnu olevan loogisia vaikuttimia. Koko puistelevan tarinan ajan lukijan on tulkittava pojan kerrontaa, josta puuttuu kaikki analyyttisyys. Siitäkö tarinan sosiopaattinen sivumaku tulikin?

Nuori mies Bernhard Schlinkin Lukija-romaanissa kertoo tarinansa keski-ikäisen miehen jälkiviisaudella, ja on siksi analyyttisempi. Jotain yhteistä hänellä on silti McEwanin 15-vuotiaan kanssa, ajattelin. Yhteistä on ainakin se, etten ymmärtänyt kumpaakaan - siksikö että elin oman nuoruuteni tyttönä ja ajattelin ja tunsin sellaiselle nuoruudelle tyypillisempiä tunteita? Jotain tuttuutta silti nousi molemmista romaaneista, nimen omaan jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa, kenties mahdotonta. Nuoruuteen se liittyi. Tekisi mieleni tulkita sen liittyneen myös johonkin tuttuun sattumanvaraisuuteen, mutta asiaa ajateltuani tunnistan tuttuuden kiinnittyvän sittenkin McEwaniin ja vanhoihin lukukokemuksiini hänen tuotannostaan, ei niinkään omaan henkilökohtaiseen nuoruuteeni. (TJEU: McEwanin hieno pienoisromaani Rannalla.)

Lukijasta vielä - en ollut kovin vaikuttunut. Voi olla, että juuri lopetettu Sementtipuutarha oli vain liian hyvä.

Sitten alkoivatkin poikuusvuosien edesottamukset riittää. Tartuin Siri Hustvedtin Lumoukseen. Ja sanon nyt heti, että Kaikki mitä rakastin ei ollut mielestäni ihan niin nerokas kuin monesta lähteestä olisi saanut ymmärtää. Amerikkalaisen elegian luin alkukielellä ja sen hienoviresyys saattoi näin ollen kärsiä. Jos Kaikki mitä rakastin sai pettymään ja Amerikkalaista elegiaa lukiessani tunsin etten vain kuulu kohderyhmään (liian nuori), niin Lumouksen luin juuri oikeaan aikaan, oikeisiin vaatimuksiin. Se viihdytti, kiihdytti, mietitytti ja sai kaipaamaan 20-vuotiasta minua.

Vielä nuorempaa itseäni sain tavoitella kun paremman tv-viihteen puutteessa katsoin digiboksilta Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä. Minusta se oli hyvä! Okei, välillä kiusaannuttava, mutta silti hyvä! En ole lukenut vielä Kuukausiliitteen juttua vanhoillislestadiolaisista, joten en sano tällä erää enempää.

Sementtipuutarhasta on tehty elokuvakin. Muun muassa Charlotte Gainsbourgin tähdittämä. En ehkä siltikään voi katsoa sitä. Mutta näiden kolmen yhtä erikoisen bildungsromanin lukeminen peräkkäin oli hauska sattuma, jonka tietoista jäljittelyä voin siis tosiaan suositella. Tietysti, jos vaikkapa niinkin hyvä kirja kuin Sieppari ruispellossa on edelleen lukematta, kannattaa jatkaa suoraan siitä. Aikuistumisromaanit olisivatkin hyvä teema vaikka kokonaiselle kirjakesälle. Tai -syksylle?

Nyt ei oikeastaan ole aikaa kirjoitella enempää - eksyin äsken Rikhardinkadun kirjaston suomen- ja englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllyjen väliin ja toin yöpöydälle seuraaavat aarteet: Don De Lillon Putoava mies, Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (ajattelin lukea ensin sen, sitten vasta hehkutellun Kauimpana kuolemasta), Ann Patchettin Bel Canto ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Ja mamu-ystävälle Sofi Oksasta englanniksi, Purge. Tauko teinivuosiin, siis.

It's official: en tarvitse enää telkkaria. Vähään aikaan.

P. S. Luin myös Leena Landerin uuden teoksen Liekin lapset. Olin ihmeissäni: kirja oli minusta niin puinen! Harmi, kun aihe ja kuvattu aika ovat niin tärkeitä ja täynnä kertomattomia tarinoita. Parnasson mukaan kirja on ihan ansiokas. Puulta maistuu, siitä huolimatta. Sitten luin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon. En voi väittää että maku olisi ollut sama...

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

Puhdistus eli Purge

Olenko vihdoin löytänyt tiiviimmän ilmaisutyylin, aidon bloggaajan sisältäni? Tässäkin kirjoituksessa tahdon nimittäin vain ja ainoastaan kertoa, että olen jo useampia kuukausia guuglaillut sanapareja "Oksanen" ja "Purge". Olen etsiskellyt kansainvälisiä reaktioita Sofi Oksasen teokseen Puhdistus, joka on edelleen mielestäni yksi hienoimmista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista romaaneista. Ja nyt tahdon mainostaa, että vihdoin niitä löytyy. Sanoma- tai nettilehtiä kesälläkin silmäilevä on tämän jo huomannutkin.

The Economistin arvio on aika ympäripyöreä, "on se mahtavaa, että meitä muistutetaan miten paljon pahaa silmiemme alla on tapahtunut" -teeseineen, ja ehdottomasti kiittävä.

The Times on ilmeisesti myös arvioinut englanninkielisen käännöksen, pitkästikin, mutta ko. artikkelia en ainakaan vielä löytänyt netistä. Ainoastaan siis Hesarin, Nelosen ja Uuden Suomen uutiset tästä arviosta, joita en tähän linkitä.

 Puhdistus Lahden teatterissa toukokuussa 2010

Kaikkein jännittävintä olisi nähdä, millainen tuotanto nähdään New Yorkin La MaMa -teatterin lavalle, kun Puhdistuksen (alkuperäinen) näytelmäversio saa ensi-iltansa helmikuussa. (Lue lisää Sofi Oksasen kotisivuilta.)

Lähes yhtä jännittävää on tietysti nähdä, miten Sofi jatkaa uraansa - ja missä talossa. Paineet seuraavan romaanin erinomaisuudesta lienevät aika massiiviset oli kustantaja kuka tahansa. Odotan tätä kaikkea innolla.

P. S. Yhtä innolla odotan, että saan käsiini Anja Snellmanin uusimman teoksen Parvekejumalat, jota on nyt kehuttu niin monessa yhteydessä että se uhkaa jo lukukokemuksen puhtautta.

P. P. S. Ja mitä siihen tiiviimpään ilmaisuun tulee, niin katsokaamme sitten syksymmällä, tai jotain.

This one's for Louise Bourgeois

A few lines in honour of the original spider woman, sculptor extrodinaire, Ms. Louise Bourgeois, who passed away at the age of 98 on Monday 31 May.

Her life is connected to mine in two somewhat far-fetched ways. First, I have always been utterly intrigued by the spider sculptures she has left behind her around the world, like bizarre footsteps. During my short Ottawa period I used to walk under one many times (see picture below). She named her first spider, which was an ordered work for the opening of Tate Modern in 1999, Maman because it represented something she felt for her own mother. This delicate piece of information leaves me thinking.

There are millions of better pictures available online, but

I wanted to do the right thing and use my own archives.

Check out my  P. P. S. 

My second connection to her is that, being a French woman born in the early 20th century, Bourgeois was a contemporary and fellow Frenchwoman to Simone de Beauvoir, whose Memoirs of a Dutiful Daughter I've just started to read. This far I have discovered, due to Ms. Bourgeois' sudden death and the flood of epigrams and articles that have consequently been published, that they both lived remarkably courageous, determined lives. 

The most important thing connecting the two artists is, in my opinion, that they both recognized and often articulated their awareness of the strong impact of early childhood on one's later actions. “Everything I do,” Louise Bourgeois has declared, “was inspired by my early life”, a life overshadowed by her mother's illness and her father's concurrent infidelity.

I'll probably come back to Ms. de Beauvoir once I've finished her memoirs; I dedicate this post to Ms. Louise Bourgeois and her amazing spider sculptures, and make a solemn vow to get to know her art better in the near future.

P. S. Maman is Tate Blog's "Work of the Week" this week, check it out here.

P. P. S. Surfed onto a travelogue with pictures of several Maman spiders around the world. I've stood next to the creatures in Havanna and Ottawa, gazing into where their eyes probably were...

Kesäkirjat 2010

Hetkinen, ilma on lämmennyt, opiskelut ovat hiipuneet tauolleen, ruoho on puskenut jo melkein säkäkorkeuteensa - missä on kesäkirjalistani? Havahduin tähän lapsukseen vasta Anna O:n kivaa blogia lukiessani. Annan kesäkirjoihin kuuluu mm. suuria itärannikkolaisia kirjailijaneroja (Paul Auster, Don DeLillo, Joyce Carol Oates) sekä kirjoituksia taiteesta (mm. Siri Hustvedt, Helena Sinervo, Bracha Ettinger). Kuulosti varsin luettavalta pinolta.

Minäkin taidan latoa omaan pinooni Annan inspiroimana ainakin Joyce Carol Oatesia, joka on tähän asti ollut aukko kirjallisessa sivistyksessäni. Sitä ennen on luettava viimeinenkin romaani Sirpa Kähkösen koukuttavasta Kuopio-sarjasta; nyt meneillään sarjan neljäs teos eli Finlandia-ehdokas Lakanasiivet. Suosittelen sarjaa etenkin kaikille naisille kesälukemiseksi tosi lämpimästi. Ja sukupuoleen katsomatta ihan kaikille niille, jotka ovat viime kuukausina ääneen valittaneet elämän olevan vaikeaa. Pienten pokkarien ihmiskohtalot vievät mukanaan ja mahtuvat pienempäänkin käsi- tai rantalaukkuun, tai isoon taskuun.

Ainoalla varsinaisella lomaviikollani aion tarttua viimein Hilary Mantelin tiiliskivimäiseen Wolf Halliin, jonka olen listannut täällä jo kauan sitten seuraavana vuorossa -jutussa. Sota ja rauha vei melkein koko kevääni, kuten tiedätte, joten helmikuisen jonotuslistan  purku on edelleen käynnissä. Jos joku etsii omaan pinoonsa hyvää kesäklassikkoa, suosittelisin mahdollisimman painokkaasti Tolstoilta joko edellämainittua tai Anna Kareninaa. Jälkimmäinen on muuten Orhan Pamukin mukaan paras koskaan kirjoitettu kirja; isä kertoi lukeneensa Pamukin haastattelusta SK:sta. Mistä johtui mieleeni, että Lumen luettuani olisin kiinnostunut jatkamaan myös Pamuk-polkuani. Olisiko se Musta kirja vai Nimeni on Punainen? 

Tuota uutta Pamukin haastattelua etsiessäni törmäsin netissä kiintoisaan SK-reportaasiin jossa komissaari Olli Rehn ja Pamukin suomentaja Tuula Kojo vierailevat Pamukin työhuoneella vuonna 2005, hieman ennen oikeudenkäyntejä joihin Pamuk oli määrätty "turkkilaisuuden halventamisesta" tuomittuaan sveitsiläislehdessä Turkin vaikenemisen Armenian kansanmurhasta. Kansainväliset reaktiot sananvapauden tallomiseen, muun muassa Rehnin asialle toimittaman julkisuuden voimalla, olivat ratkaiseva tekijä: syytteet hylättiin lopulta (mutta tappouhkauksiin ja maastamuuttoon Pamuk joutui mukautumaan).

Oho, missäs se punainen lanka?

Takaisin klassikoihin: jos Täällä pohjantähden alla on jäänyt lukematta, niin sekin soveltuu mainiosti kesäkirjapinon kulmakiveksi; Väinö Linna on suomalaisen kesän(kin) kuvaajien kärkikastia. Kiireisille tai vaikkapa paljon autoileville sen äänikirjaversio voisi olla hyvä loma- tai nimpparilahja. Cd:ltä voi muuten kuunnella myös Mihail Bulgakovin mainion Saatana saapuu Moskovaan. Oma kesäklassikkoni taitaa olla (vihdoin) Gustave Flaubertin Madame Bovary.

Vanhoista listoistani nappaan kesäkirjapinoon ainakin Simone de Beauvoir'n muistelmat Memoirs of a Dutiful Daughter sekä Lionel Shriverin We Need to Talk about Kevinin. Myös postuumisti vuoden 1970 Booker-palkinnon viime viikolla saanut J. G. Farrellin romaani Troubles on pakko lukea; Iso-Britannian ja Irlannin hankala yhteinen historia ja etenkin sen kaunokirjalliset kuvaukset ovat  aiheena ehdoton lempilapseni.

Entäs kotimainen kirjallisuus? Tuorein Westö on edelleen lukematta; tilanne saattaa jäädä pysyväksi. Uusimmassa Parnassossa kirjailija-ohjaaja Elina Hirvonen antoi (Karri Kokon suopealla avustuksella) itsestään erityisen hyvän ja analyyttisen kuvan. Jälkikolonialistiset rakenteet ja siihen liittyvät tiedostavuuden sudenkuopat kiinnostavat minuakin. Hirvosen uusi romaani Kauimpana kuolemasta voisi olla kesän kotimaisessa kolmosessani, Kähkösen ja vapaavalintaisen romaanin kanssa.

Ihanaa! Täytyy alkaa treenata viisituntisia yöunia; vaikka kesä lähestyy vääjäämättä, ainakin kalenterissa ja arvaamattominakin luonnontieteellisinä ilmiöinä, ja vaikka se ilmenee ehkä muilla pitkinä lomina, on henkilökohtainen kesäni työntäyteinen ja viikonloputkin jo lähes hengästyttävän buukattuja. Mutta ei se haittaa, minä kyllä otan seuraavan helleaallon vastaan avoimin sylin ja luen  lounastauot ja yöttömät yöt läpeensä.

P. S. Listassa on vielä tilaa - perusteltuja ehdotuksia (ei juonenpaljastuksia, kiitos!) otetaan ilolla vastaan.

Friikkisirkuksista

Mainitsin viime viikolla ystävälleni lukevani Leena Parkkisen Sinun jälkeesi, Max -nimistä esikoisromaania (ks. aiempi postaukseni). Hän sanoi kirjan vaikuttaneen jotenkin niin friikkiydessään räikeältä, ettei siihen tehnyt mieli tarttua. Tästä tuli hajanaisia ajatuksia mieleeni: koetin äkkiseltään pukea sanoiksi miten asian voi nähdä päinvastoin, etenkin kun kirja on tosi hyvä, ja jatkan vähän mietiskelyä tässä. Varoitus: saattaa seurata aika sekavaa pohdintaa. En ole ihan skarpeimmillani, kun aivot ovat viime aikoina käyneet muissa merkeissä toistuvasti (liian) lähellä kiehumispistettä...

Kirjan kansitaide kustantaja Teoksen sivuilta.

Onkohan maailmassa vielä monta friikkisirkusta, sanan enemmän tai vähemmän alkuperäisessä merkityksessä? Ostavatko ihmiset vielä pääsylippuja telttoihin tai taloihin, jossa on huono ilma ja kiihottava tunnelma: esillä erilaisia ihmisruumiin epämuodostumia ja purkkeihin säilöttyjä sekasikiöitä? Näin lähdin itsekin purkamaan ajatuksiani katsojan lähtökohdasta.

Freak of nature -termikin sen jo ilmituo: suurin osa meistä luontokappaleista syntyy normaalin normit  (tautologiaa, tarkoituksella) täyttäen; ne muut jotka eroavat yhdessä niistä miljoonasta ihmisen osasta, mikäli ero vain sattuu olemaan näkyvällä paikalla, leimataan friikeiksi. Vaikka olisitkin ollut tarpeeksi onnekas syntyäksesi normaalin kategoriaan on silti a) terveellistä, b) kiinnostavaa, ja c) tärkeää koittaa joskus samastua poikkeusten asemaan. (Ei, en ajatellut kirjoittaa mukaälykästä allegoriaa maahanmuuttokeskustelulle, älkää ylitulkitko.)

Muun muassa siitä syystä Sinun jälkeesi, Max on erinomainen teos. Ansiot eivät rajoitu aiheenvalintaan, vaan siamilaisten kaksosten lyhyehkön mutta tapahtumarikkaan ja kosmopoliitin elämän kuvauksessa on vastaansanomatonta suoruutta joka saa uskomaan ja tuntemaan. Vaikka Maxin ja Isaacin sirkuselämä äityy ajoittain aika groteskiksi, niin lämpimän ja kotoisan tunteen palauttavat säännöllisin väliajoin kuvaukset veljesten lempeästä suhtautumisesta toisiinsa ja kirjaimellisen yhteiseen elämään. Ja vaikka veljesrakkaudessa voidaankin mielestäni olettaa olevan tiettyjä universaaleja piirteitä, niin romaani ei kuitenkaan alennu millään tasolla "kaikki erilaisia, kaikki samanlaisia" -lässytykseen.

Hän seisoi ovella kädet puuskassa. Me odotimme. Kävin mielessäni läpi kaiken mahdollisen: olimme maksaneet huoneen etukäteen, emme silittäneet huoneessa, emmekä vaatineet kenkiä plankattavaksi. Max näytti huomanneen, että jotain tapahtui, ja työnsi vaivihkaa unohtuneen silkkisukan alas sängyltä.
"Tämä ei ole bordelli." Kiukku vahasi naisen kasvot. Hänen sormensa olivat lipeän värjäämät ja leuka roikkui tyytymättömänä. Esiliinaa täplittivät tupakan väriset tahrat.
"Pakko uskoa, kun rouva varta vasten sanoo." Hymyilin. Hymyily on ensimmäisiä asioita, joita sirkuksessa oppii. Se ei ole kovin vaikeaa: täytyy venyttää vain suupielet ylös ja räpytellä silmiään.

Parkkinen kirjoittaa ihailtavan selkeästi ja kirkkaasti - olette varmaan huomanneet että oma, suuri kompastuskiveni ovat käsittämättömän pitkät ja epäselvät lauseenrakenteet, joten osaan erityisesti arvostaa niiden välttelyn taitoa muissa. Paikka paikoin jotkin sana- ja lauseenrakennevalinnat tuntuvat kuitenkin hätiköidyiltä, oudoilta tai jopa vääriltä. Tarina vie kyllä mennessään niin ettei niitä tule juuri noteerattua kuin vasta jälkikäteen, sopivaa lainausta selaillessaan.

Mielestäni Parkkinen tasapainottelee erityisen taidokkaasti samastuksen ja vieraannuttamisen tekniikoiden välillä, mikä jättää juuri sen todenmakuisen ja silti hyvin erilaista elämää maistaneen olon lukukokemuksen päättyessä. Sitäpaitsi, nykyäänhän on melkein muodikasta väittää itseään friikiksi. Ilmiötä ajatellessa tulee itse asiassa nyt sitten lähestulkoon loukkaantunut tunne Maxin ja Isaacin puolesta.

Toinen tosi upea erikoisuudesta ja friikkiydentunteen kanssa elämisestä kertova kirja on Jeffrey Eugenidesin Middlesex. Jos lukemiaan kirjoja miettii sen kautta miten usein ne palaavat myöhemmässä elämässä mieleen, kuuluu Middlesex tässä(kin!) kategoriassa aivan kärkeen. Sekin  seikka mielestäni, joskin ehkä vähän subjektiivisesti, vahvistaa argumenttiani friikkikirjallisuuden merkityksestä. Täytyykin lukea se uudestaan pian!

Polveileva oodi kotimaiselle kaunokirjallisuudelle

Koitan välttää aloittamasta saati otsikoimasta tätä kirjoitusta millään huonolla sanaleikillä romaanista, jonka nimi antaa siihen liian paljon mahdollisuuksia.

Luin katsokaas viimein Kari Hotakaisen uusimman, viime syksynä ilmestyneen ja siitä asti hehkutellun romaanin Ihmisen osa. Liekö Karin vai Karin uuden, oletettavasti uutuudessaan erityisen innovoivan kustantajan Siltalan idea, että teokselle perustettiin oma nettisivukin. Siellä Hotakainen listaa yhdeksän yksittäistä asiaa, jotka vaikuttivat Salmen tarinaan, perustellen:

Kirjoitin tämän [nettisivun] tekstin heti kun romaani oli valmistunut. Halusin purkaa kiihdyttävän ja intensiivisen työrupeaman ja selvittää, mitä kaikkea kirjan taustalla ja takana on. --- [J]oskus [on] tarpeellista heti tuoreeltaan selvittää edes itselleen, miksi kirjasta tuli tällainen.

Nyt kun ajattelee, niin ihan mainio ajatus. Jotenkin oiva ajankohta alkaa taustoittaa kirjoja netissä. Ainahan me tahdomme tietää, miksi kirjasta tuli juuri sellainen.  Eikä aina ehdi Akateemiseen sitä kuulostelemaan, sinä tiettynä arkipäivänä klo 16.30, jolloin huonolla tuurilla kirjailijan haastattelijana on kaiken lisäksi joku Ego joka puhuisi oikeastaan mieluummin itsestään. Suurin osa meistä on pikku hiljaa tottunut uuden informaatioajan merkitysviidakkoon, siihen että melkein mitä vain tietoa voi syventää nettiseikkailulla. Ja tämä viidakko on kaukana pimeyden sydämestä, päinvastoin: se on uusi Val[a]istus. 

Ihmisen osa on mielestäni ehdottomasti Finlandia-, Runeberg- ja Savonia-ehdokkuuksiensa arvoinen teos.  Aiheena myyminen tuntuu kurjan groteskilta, ja jotenkin luotaantyöntävän muka-postmodernilta. Siksi oli ilo huomata että oikeastaan tarina kertoo - ainakin minun tulkinnassani - kuitenkin muusta. Itse asiassa siinä kerrotaan yllättävän syvästi yllättävän monesta isosta asiasta, etenkin kirjan vaatimattomaan pituuteen nähden.

 Pekka Vuoren kuva Hotakaisesta löytyy HS:n  

Ihmisen osan arvion yhteydestä, linkki tässä.

Hotakaisen tyylissä olenkin jo pitkään arvostanut erityisesti sen ytimekkyyttä, sanoisinko jopa kristallisuutta (olkoonkin että, kuten Tolstoi-fanituksestani tiedätte, myös päinvastainen tyyli tehoaa). Mutta kyllä sentään suurien kuvioiden, tunnelmien ja ajatusten muutamaan sanaan kiteyttämisen taito on neron merkki jos mikään. Kokemuksena kirja on sitäpaitsi parhaimmillaan, jos sen arkielämän vaatimusten puitteissa voi lukea niin intensiivisesti että lopettaessaan muistaa, mistä lähdettiin liikkeelle. Ympyrän on luonnollista ja tarkoituksenmukaista sulkeutua; senhän sanoo jo paljaalla silmällä.

Olen parhaillaan lukemassa loppuun toista viime vuoden kotimaista suosikkia, Leena Parkkisen esikoisromaania Sinun jälkeesi, Max. Se täyttää muun muassa em. vaatimuksen ytimekkyydestä, ja jo nyt voin sitä lämpimästi suositella. Jos Hotakainen kuulostaa välillä jo itsensä toisinnolta, sen lisäksi että hänellä on useampia (säännönmukaisesti lahjattomampia) kopiokoneita, niin Parkkinen on ihan vilpittömästi sanoen luonut todella aidon ja omaperäisen tyylin, jota on ihana lukea. Kirja kertoo siamilaisten kaksosten tarinan 1900-luvun ensimmäisten vuosikymmenten Euroopasta, heidän maailmaansa on etenkin kiertävien sirkusten ja pariisilaisten bordellien maailma, mutta mukaan mahtuu myös saksalaista esiteollista maaseutua ja berliiniläinen jähmettynyt yläluokka. Laajoissa Helsinki-luvuissa on samaa charmia kuin Westön Missä kuljimme kerran -tiiliskivessä, mutta kuvaus on freesimpää, vailla muita ilmeisiä kliseitä kuin tuo pakollinen Hotelli Kämp.

Suomalaisen romaanin ylivertaisuuden hengessä pitää vielä mainostaa, että Sofi Oksasen mielettömän, mahdottoman hienon Puhdistuksen voi vihdoin tilata (ainakin Amazonista) englanninkieliselle ystävälleen käännöksenä nimeltä Purge. Vaikka Ihmisen osa oli hyvä, ja Sinun jälkeesi, Max miellyttää ainakin toistaiseksi valtavasti, niin ei niistä ehkä taida vielä olla henkilökohtaisen "vuosisadan kirjani" haastajiksi... Olisi mielenkiintoista nähdä, miten onnistunut Lola Rogersin käännös on(kaan) ja mitä ratkaisuja hän on siinä tehnyt.

P.S. Hotakaisesta vielä: jos et jaksa tarttua kirjaan niin katsopa Yle Areenasta eilen Kotikatsomossa jälleen esitetty Juoksuhaudantie. Esitysaikaa jäljellä 7 päivää; aika - alkaa - nyt!

P.P.S. Pahoittelen lähes kuvatonta ja siksi ulkoasultaan raskasta postausta; en nähnyt tarpeelliseksi kopioida kirjojen kansia tähän, vaikka Ihmisen osan kansi onkin mielestäni erityisen hieno.

Voina i mir

Valmis! Noin 1300 sivua vuoroin sotaa, vuoroin rauhaa. Yksitoista viikkoa, kaksi päivää ja joitakin tunteja; typistettyjä yöunia, lukulampun ääreen nukahtamisia, tenttikirjojen satunnaista laiminlyömistä, ajoittaista turhautumistakin; valtava määrä ajatuksia, joitakin postIt-lappumerkintöjä, paljon onnen ja elämääsuuremman ymmärryksen tunteita ja muutamia kyyneliä; inspiraatiota ja - mikä on uusvanhan vastakohta? - enemmän tai vähemmän ajankohtaisia ajatuksia historian opiskeluun.

Kiitos näistä isälle.

Sota ja rauha on yksi Leo Tolstoin (1828-1919) pääteoksista Anna Kareninan rinnalla. Hän kirjoitti usein neliosaisena julkaistua teostaan vuosina 1865-1869.

Historian ystävälle kirjalla oli sikälikin elinikäinen merkitys, että mielikuvat esimerkiksi Napoleonin olemuksesta tai merkittävästä Austerlitzin 1812 taistelusta näyttäytyvät tästedes mulle ainoastaan sellaisina, kuin Tolstoi ne kuvaili. Mutta vielä suuremmat ansiot Tolstoi saa ihmisyyden kuvaamisesta; elämänilo ja kuolemanpelko eivät koskaan ole musteena paperilla tuntuneet yhtä samastuttavilta. Jokaisen osan avaavat pohdinnat historiankulusta muistuttavat ihmiselon ja -ymmärryksen rajallisuudesta, kuitenkin vailla uhkailua tai nujertamisen meininkiä.

"S a t t u m a  on luonut aseman,  n e r o  on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. - Mutta mikä on s a t t u m a? Mikä on n e r o? Sanat sattuma ja nero eivät merkitse mitään tosioloista, ja sen vuoksi niitä ei voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät vain ilmiöiden käsittämisen tiettyä astetta. Minä en tiedä, miksi tapahtuu jokin ilmiö; ajattelen, etten voi sitä tietää; siitä syystä en tahdo tietää ja sanon että se on s a t t u m a. Kun näen voiman, joka saa aikaan sellaisen teon, joka ei ole missään suhteessa yleisiin inhimillisiin kykyihin, enkä käsitä, miksi niin tapahtuu, sanon: n e r o.

Näyttäkää minulle kirjailija, joka ei kadehdi Tolstoita hänen alastoman kauniista kielestään. Yhä uudestaan hän kuvailee mitä tavallisimpia ihmisluonnon keskeisimpiä tapahtumia ja tunteita sortumatta niiden satojen sivujen aikana kertaakaan tavanomaisuuksiin, jaaritteluun tai kliseisiin (jälkimmäisiä karttoi luultavimmin myös vuoden 1950 4. painokseni ansioitunut suomentaja J. A. Hollo).

Menen tänään katsomaan Q-teatterin Aivan kuin minua ei olisi. Luulisin, että Balkanin julmuuksista ja vankileirikuvauksesta tulee useaankin otteeseen mieleeni Pierren koettelemukset ranskalaisten vankina.

Nyt vasta Pierre käsitti ihmisessä piilevän valtavan elinvoiman ja tajusi, millainen pelastus on ihmisen kyky vaihtaa tarkkaavaisuuden kohdetta, kyky, joka on verrattavissa höyrykattilan varoventtiiliin: se laskee pois liian höyryn, jos paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.  Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kuinka jäljelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa oli saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja oli luultavasti kohta joutuva saman kohtalon uhriksi. Vielä vähemmän Pierre ajatteli itseään. Mitä tukalammaksi hänen olonsa tuli, sitä enemmän virtasi hänen mieleensä, hänen olotilastaan riippumatta, valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.

Vaikka välillä meinasin hermostua kun luettavaa-kasa sängyn vieressä kasvoi kasvamistaan, oli joka lukuhetki aina kuitenkin ihan tarpeeksi palkitseva - en päivääkään vaihtaisi pois!

Kuten huomaatte, olen lähes kritiikittömän vakuuttunut. Tolstoi oli nero, ehkä vertaansa vailla.  Jos kohta Tolstoin pohdinnat historiankirjoituksen kinkkisimmistä ristiriidoista ja haasteista ehkä olivatkin hieman eilispäiväisiä, niin minkäs teet - aikaa on kulunut! Kiinnostavaa se oli silti ajankuvana sekin. Kritiikkiä otetaan mielellään vastaan vaikka kommentteina tähän tekstiin, tällainen jalustallenostaminen kun ei ole ihan tervettä.