This one's for Louise Bourgeois

A few lines in honour of the original spider woman, sculptor extrodinaire, Ms. Louise Bourgeois, who passed away at the age of 98 on Monday 31 May.

Her life is connected to mine in two somewhat far-fetched ways. First, I have always been utterly intrigued by the spider sculptures she has left behind her around the world, like bizarre footsteps. During my short Ottawa period I used to walk under one many times (see picture below). She named her first spider, which was an ordered work for the opening of Tate Modern in 1999, Maman because it represented something she felt for her own mother. This delicate piece of information leaves me thinking.

There are millions of better pictures available online, but

I wanted to do the right thing and use my own archives.

Check out my  P. P. S. 

My second connection to her is that, being a French woman born in the early 20th century, Bourgeois was a contemporary and fellow Frenchwoman to Simone de Beauvoir, whose Memoirs of a Dutiful Daughter I've just started to read. This far I have discovered, due to Ms. Bourgeois' sudden death and the flood of epigrams and articles that have consequently been published, that they both lived remarkably courageous, determined lives. 

The most important thing connecting the two artists is, in my opinion, that they both recognized and often articulated their awareness of the strong impact of early childhood on one's later actions. “Everything I do,” Louise Bourgeois has declared, “was inspired by my early life”, a life overshadowed by her mother's illness and her father's concurrent infidelity.

I'll probably come back to Ms. de Beauvoir once I've finished her memoirs; I dedicate this post to Ms. Louise Bourgeois and her amazing spider sculptures, and make a solemn vow to get to know her art better in the near future.

P. S. Maman is Tate Blog's "Work of the Week" this week, check it out here.

P. P. S. Surfed onto a travelogue with pictures of several Maman spiders around the world. I've stood next to the creatures in Havanna and Ottawa, gazing into where their eyes probably were...

Jüdenstrasse, Berlin

Mikä on hienoin museo jossa olet vieraillut? Mulla on uusi numero yksi: Jüdisches Museum Berlin eli Saksan pääkaupungin Juutalaisuuden (vai juutalaisten?) museo. Instituutio on ilmeisesti ollut olemassa jo vuosikymmeniä, mutta vuonna 2001 alkuperäisen pienen museonrakennuksen viereen ja jatkeeksi avattiin amerikkalaisen arkkitehti Daniel Libeskindin suunnittelema, ymmärtääkseni rikki revityn tähden muotoinen uusi museorakennus, jonka kolmeen kerrokseen museota laajennettiin reippaasti.

Ja miten innovatiivisesti museota onkaan laajennettu! Ei ihme, että Libeskind oli vastikään Suomessa juuri innovaatio-sanan inflaatioon vieneen Aalto-yliopiston kutsumana. Wikipedialähteet esittävät että Libeskind nousi maailmanmaineeseen juuri tämän museon siivittämänä. No, kaikki kunnia Libeskindille mutta vielä enemmän glooriaa tahtoisin osoittaa museon näyttelyiden luomiseen osallistuneille museopedagogeille ja suunnittelijoille. Koko sana, museopedagogiikka, on saanut mielessäni uuden merkityksen, ja saatan vastedes kyllästyä totaalisesti vanhakantaisissa, tiukan kronologiseen ja faktoiltaan hierarkkiseen esitysjärjestykseen jämähtäneissä näyttelyissä.

Libeskindin nerous heijastuu kyllä näyttelyidenkin puolelle. Rakennuksen arkkitehtuuri pelaa mielikuvilla ja tunnetiloilla, mutta toimii silti myös käyttötarkoituksessaan (muutamia pullonkauloja lukuunottamatta). Hän on luonut siksakki-rakennuksensa pohjakerrokseen pitkän, juutalaista kulttuuria kokonaisuutena kuvaavan (tulkinta allekirjoittaneen, niin tässä kuin seuraavissakin mielleyhtymissä) käytävän Axis of Continuity. Tätä jatkuvuutta lävistää kaksi lyhyempää käytävää, Axis of Exile sekä Axis of the Holocaust. Maanpaon käytävä päättyy betonista valettuun puutarhaan, Garden of Exile, jossa korkeiden betonitornien päälle on istutettu puita. 

Axis of the Holocaust esittelee vitriineissä kirjein ja tavaroin juutalaisvainojen uhrien elämää. Käytävä päättyy museon ehkä mieleenpainuvimpaan "huoneeseen", Holocaust Toweriin. Se on korkea betoniholvi jonne museotyöntekijä päästää ihmisiä sisään raskaasta, raskaasta ovesta. Korkean holvin ainoat valonsäikeet tulevat ylhäältä pienestä raosta joka päästää sisään luonnonvaloa. Seinissä on pieniä reikiä ja kivi hohkaa kylmää ja kosteaa. Kaasukammiota ei tarvitse mainita missään, assosiaatio on automaattinen ja niin voimakas että saat olla tosi kylmäpäinen ellei muutaman minuutin oleskelu ja pohdiskelu ala ahdistaa. Huh huh.

Itse jatkuva näyttely ei ole takertunut holokaustiin, vaan päinvastoin kuvaa juutalaista uskontoa ja kulttuuria vuosisatojen takaa, löyhän kronologisesti mutta erittäin tarkasti ja oivaltavasti. Mielenkiintoisimmat teemahuoneet olivat omasta näkökulmastani vuosia 950-1500 esittelevä ensimmäinen kokonaisuus, World of Ashkenaz, sekä 1800-lukua kuvanneet eri huoneet.

Pysyvässä näyttelyssä nostetaan aiheita ja yksittäisiä henkilöhahmoja, joiden tarinoiden kautta koko juutalaisuuden elämänkaari jää mielestäni paremmin ja syvemmin mieleen kuin yhtä tiukan kronologista, pelkillä esiin kaivetuilla artefakteilla satunnaisesti höystetty perinteinen historianäyttely. Toki seinillä on lukemattomia "faktaruutujakin", mutta ne on kirjoitettu tiiviisti ja ajatuksella. 

Kekseliäisyydellä on tässä museossa ollut hyvin vähän rajoja. Esimerkiksi juutalaiseen uskontoon ja kulttuuriin kuuluvasta hyväntekeväisyydestä voi lukea tarinoita, jonka jälkeen omia pennosiaan voi laskea kulkemaan pitkää kolikkoliukurataa joka päätyy rahakirstuun. Filosofi Moses Mendelssohnin elämään tutustuttuaan voi palkinnoksi painaa itselleen viisisenttisestä soikion muotoisen Moseksen muistorahan. Jos on aikaa tai halua istahtaa hetkeksi, voit opetella hepreaa. Silloin tällöin näyttelykäytävää eteenpäin kulkiessaan eteen tulee eräänlainen musta laatikko, jonka edessä seistessään voi kuunnella mitä ja keitä kaikkia kulttuurista on vuosien saatossa kadonnut.

Kävin museossa Berliininreissun alkupäivinä, ja olin vaikuttunut siitä loppumatkan sekä edelleen. Siispä, jos menet Berliiniin, mene myös Jüdisches Museum Berliniin! Kilpailijoita päivien ratoksi toki piisaa, mutta väittäisin kyllä tätä ihan pokkana ainutlaatuiseksi museokokemukseksi. Sen jälkeen voi taas siirtyä hyvällä omallatunnolla terassille kahville tai Sektille.

I love big books(tores) and I cannot lie

*Puhinaa* 

Voihan kaunokirjallisuus! Huhutusta kustannusalan kriisistä huolimatta mielenkiintoisia ja kauniita ja kehuttuja kirjoituksia tippuu elämässä eteen paljon tiuhemmin kuin niihin ehtii tutustua. Olen viettänyt  viime vuosina yhteensä varmasti viikkoja, ellei kuukausia, ihaillen, inspiroituen ja tehden ostoksia kirjakaupoissa Akateeminen ja Sammakko (Helsinki ja Turku), Shakespeare & co. (Pariisi; ks. maailman kaunein kotisivu), Strand Bookstore (New York; suosikkini), Chapters ja se yksi pieni jonka nimeä en muista (Ottawa), FNAC ja ne kaksi puulla sisustettua pienempää paikkaa Ipanemalla (Rio de Janeiro). Enkä taida tässä edes aloittaa puhinaani kanadalaisista ja irlantilaisista käytettyjen kirjojen myymälöistä. Tai yliopistojen kirjakaupoista. Voi että!

Shakespeare & companyn Politics-hylly, 2008.

Shakespeare & co interiors. Kuva erinomaiselta Unlike.Paris-sivustolta,

suosittelen tämän ja muidenkin kaupunkien kohdalla!

Haastavinta kirjakauppamatkustelussa on tähän mennessä tainnut olla paluu New Yorkista ilman lisäkiloja matkatavaroissa: Strandin kellarikerros on täynnä uutuuttaan hohtavia, osin vielä julkaisemattomia kirjoja: arvostelijain kappaleita jotka myydään puoleen hintaan! Sieltä mukaan lähti keväällä 2008 Eavan Bolandin uunituore runokokoelma, Siri Hustvedtin silloin vielä julkaisematon Sorrows of an American sekä Simone de Beauvoirin muistelmat ja Jay MacInerneyn The Good Life, ja kauppaan piti jättää korkea kasa karsittuja kirjoja ensi kertaa oottelemaan.

Strand Bookstore, corner of Broadway and 12th St. Näillä 
alehyllyillä on flirttailtu useammissa New Yorkiin
sijoittuvissa sarjoissa ja elokuvissa. Ja sisällä: "18 miles of Books", 
kuten liikkeen slogan kuuluu. Voi ei mikä matkakuume. (Ja voi ei 

miten ruma ja epätarkka kuva; skarppaan jatkossa, lupaan.)

Ja mitä tästä kompulsiosta seuraa: haluaisin kiivaasti, että jonossa ja kasoissa lukemistaan odottavat kiehtovat kirjat olisi jo luettu, ja että pääsisin innostumaan ihan uusista tuttavuuksista! Toisaalta tahdon siis aivan ehdottomasti syventyä jokaiseen kirjaan kerrallaan. Tilannetta ei helpota se, että tartuin viimein Tolstoin Sotaan ja rauhaan, jonka pariin isä on jo kymmnen vuotta houkutellut, usuttanut ja kehoittanut. Se onkin todella miellyttävää, viisasta ja mieluisaa lukemista, mutta voi pojat, harashoo, siinä meinaan menee vielä hetki.  Neljä erillistä kirjaa, 580 henkilöhahmoa. Anna Karenina olikin ihan pala kakkua. Parissa viikossa, kun muutakin joutuu tässä elämässä tekemään, olen päässyt puoleen väliin.

Elääpä vapaaherrattaren elämää. Lukemiselle riittävän ajan lisäksi meiltä alkaa loppua myös hyllytila.

Iit, geet ja hoot epäjärjestyksessä, muka-tilavammassa 
pystyjärkässä. Ei taida pysyä kauaa.

Heti kun Bolkonskin ja kumppanit hyvästelen, aion tervehtiä iloisesti seuraavia romaanivieraita, joista jotkut ovat ottaneet vuoronumeron jo joululahjapaketista putkahtaessaan:

- Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi Max (lainassa siskolta, kovat odotukset)

- Hilary Mantel: Wolf Hall (Man Booker 2009 -voittaja; tilasin tänään vihdoin Amazonista ja olen jo etukäteen varma että tulen pitämään siitä kovin; aika haaste kirjalle)
- Lionel Shriver: We Need to Talk About Kevin (kovin ylistetty tämäkin)

- Kjell Westö: Älä käy yöhön yksin (odotukset eivät ole edellisen perusteella kovin korkealla)

- Kari Hotakainen: Ihmisen osa (odotukset korkealla!),

sekä kolmea kiehtovaa elämäkertaa:

- Germaine Greer: Shakespeare's Wife (hankittu Mummulle Pariisin Shakespeare & co. -kirjakaupasta)

- Pablo Neruda: Tunnustan eläneeni (kuuluu joululahjakirjoihin ja pitkäaikaislistalaisiin muutenkin)
- Simone de Beauvoir: Memoirs of a Dutiful Daughter (tämä toisesta kirjataivaasta, New Yorkin Strand Bookstoresta, josta näen säännöllisiä haaveunia)

...ja näiden jälkeen, toistaiseksi järjestäytymättömänä, odottavana massana kuvitteellisia sormiaan hermostuneesti pöytään naputellen lukuun pääsyä odottavat mm. John Irvingin, Jhumpa Lahirin, Philip Rothin, Tuomas Kyrön, Ralph Ellisonin, Sirpa Kähkösen, Paul Austerin, Siri Hustvedtin sekä Veikko Huovisen hengentuotteet. Nämä nyt vain pääni päältä eli off the top of my head.

Ah, listoista kirjalistat ovat kai tyydyttävimpiä! Joskos sitä siirtyisi hetkeksi vihdoin ihan tenttikirjallisuuden pariin, riittäiskö inspiraatio?


P. S. En ole muuten kovin eri mieltä Isaac Babelin kanssa, ehkei isäkään. Babel totesi Sodan ja rauhan luettuaan:  

"If the world could write by itself, it would write like Tolstoy."

Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.

My kind of Turku, and it's in English!

Arjen kiinnityttyä syksyn myötä niin tiiviisti tänne Helsinkiin, ajattelin jatkaa blogissa nostalgiaosastolla ja fiilistellä vielä yhtä Itämeren satamakaupunkia. Ja koska tarkoituksenani on tehdä tästä blogista kaksikielinen, olkoon tämä ensimmäinen tekstini jonka kirjoitankin englanniksi. Sanoista sanoihin:

Hello and welcome to my blog Inspiration Information, English-speaking friends and strangers! As I noted above, my idea has been to publish this blog in both Finnish and English, depending on the topic and my activity levels on time of writing. In the earlier note (Note? Or? I am very insecure in my English blogger vocabulary, I notice) I already had an "international" topic, if you will, as I was sharing my nostalgy for the Tallinn Museum of Modern Art KUMU. Unfortunately times of day were such that I couldn't deliver in English (not sure I should have said anything in Finnish either...).

Now I'm back, all energetic and with a new, borderline international topic, the same amount of nostalgy and another Baltic Sea Port destination: the city of Turku!

Rather than an expert's report, this note will be a little travel diary in retrospect, of my most recent trip to our previous capital (until 1812) - now, thanks to the new highway (Cheers Mr. Kanerva!), only 1,5 hrs from Helsinki!

In August, I was recovering from an action-packed and tad stressful week around a certain beaaauuutiful wedding. Narrowing my social contacts to my most closest ones I was driving around Western Finland and its archipelago. After a few nights we wound up in Turku (with a really cheap hotel room from City Börs!), our old friend.

I need to rewind here a little, because it is absolutely necessary that all the fine people and congenial readers who are taking their time to read my blog know about the adorable place we stayed in before Turku: Faffas B&B on Korppoo island, two big bridges and two car ferry rides from the mainland. If you're looking for a weekend getaway or a stop during summer cruising, I suggest you take a room OR a shed (see picture) here. Their sauna is awesome and I'm pretty sure the BBQ shed and sunflower field work pretty well until late autumn. 

 Faffas, our cute little aitta

You can try and connect Faffas to a larger Saariston rengastie (the archipelago route) plan. We had bad luck because the ferry from Nauvo, via the infamous Seili island to Rymättylä, could not take its route that day due to "technical difficulties." So we had to proceed by land to

Turku. Here follows a list of what I've found fun, recommendable and/or inspiring in the city:

- Best things first: Club Dynamo has a good thing going on almost every night I guess, with various live acts and theme clubs (such as the C-Cassette Club! I was once in a C-Cassette Party...). As it happened, Dynamo's Levyraati, returned from summer break on the Thursday we were there. Which was (super) nice. The deal is: one Thursday each month, club clientele brings CDs, MP3s (and vinyls I think?), really good and really crappy, out of which the dj picks at least 10 songs which are then played and rated one by one by a 5-member panel, interviewed by the Dynamo host. I don't know about regular members, but on this August Thursday the panel was formed with dj Jori Hulkkonen, singer-songwriter Samae Koskinen, this producer man of Ilmiö-festari, and two ladies whose names we missed.

Levyraati @ Dynamo

Music played included some sketchy 80s Finnish Rap, the new Phoenix single, something heavy, the Finnish fresh-and-hot Vuk, and one nice curiosity from Kid Hytönen. The winner of them all was a recent, really pleasant acquaintance who seduced all of Dynamo: gorgeous Bill Callahan got the highest score from almost everyone, including majority of the audience (who also get to vote - fun!). Listen to him and weep - you cannot NOT click this link. Seriously. His album Sometimes I Wish We Were An Eagle, to me, is one of my most welcome new iPod inhabitants. 

The next Dynamo Levyraati will be held on Oct 7th. With panel members such as Kauko Röyhkä! Makes me wanna just go and forget all my duties (oh yeah)...

- Before Dynamo, we (and half of the crowd who went to Dynamo later) were in Bar Kuka, the name inspired I think by The Who although it wasn't manifested in their atmosphere or decor, except for the one lamp with the band's logo in it. We sat on the tiny terrace (in Turku the terraces stay open for longer, too!) before hearing adorable singing from inside. This girl called Vilja (in the distance in the picture) was singing old jazz classics and pop, accompanied by an acoustic guitar played, apparently, by a guy called Partamies. I know nothing more of Vilja, but she really touched me!

- After Dynamo, a local "friend" took us (once again) to Klubi, where we got to hear the last songs of a Swedish trucker rock (?) band, name of which I've forgotten. Klubi is a totally okay place to be in; there's three different floors, out of which the downstairs bar called Kolo is most to my liking (mind your step though).

- Our culinary Turku experiences this time 'round included Panini, which has never let us down (pizzas, salads and the beef panini, pictured, all nam nam. And the desserts too!). The biggest kebab roll I've ever seen, not mention tried to down, was purchased from the joint opposite Hotel Hamburger Börs.

What else, Turku? 

* Visit the medieval Turku Castle. 

* Check out brand new architecture (plus the news and your e-mails) in the City library, just off the market square. Very cozy & lively!

* Browse the myriad local designers' shops and boutiques - I love everything I've seen from KUI design, for instance.

* Into Arts? There is the impressive up-on-the-hill building of Turku Art Museum, which despite it's relatively small size had many memorable and interesting works when I last visited. Also, it doesn't leave you exhausted. Might have energy left for Aboa Vetus & Ars Nova, too. Oh yes and the Wäinö Aaltonen museum.

*Act local and spend endless evenings drinking beer in the river boats along the Aura river. At least that's my impression. The name "Donna" tends to come up a lot.

*If it happens to be the first weekend of July, go to Ruisrock. If it's late July, maybe Turku Modern?

Okay, it's starting to seem like this is another blog text that I can't bring myself to finish. So I'll gather up some indifference and just do it.

One P.S. is allowed: I'm pretty sure loads and loads of other things are bubbling under the surface, as Turku will be a European Capital of Culture in 2011. Looking forward to it!

Nopeaa nostalgiaa (vai ostalgiaa?)

Tänään oli niin kaunis ja kuulas ja auringonlaskun hetkillä jotenkin niin toiveikas syyspäivä, että lukuhommat vaihtuivat monta kertaa haaveiluksi ja muisteluksi.

Muistelin muun muassa lämmöllä suunnilleen tasan vuosi sitten perheen kesken tehtyä Suomenlahden ylitystä, ja ensi vierailuani Tallinnan modernin taiteen museoon KUMUun. Blogikirjoittajan elämään totuttelun nimissä päätin välittömästi laittaa aiheesta pienen maininnan myös tänne.

KUMU on nimittäin erityisen kiva museovierailukohde. Voit kävellä keskustasta tai tulla raitiovaunulla hieman lähemmäs, mutta joka tapauksessa ehdottomana suosituksenani on kävely Kadriorgin puiston läpi. Syyskuun ruska-aika toimii hyvin, puisto lienee romanttinen myös lumisena talvipäivänä, ja niin varmasti myös kahtena muuna vuodenaikana. Itse asiassa pelkkä puistokin sopii nähtävyydeksi, jos kaipaat päiväristeilyltäsi Tallinnalle vanhankaupungin ja Merekeskuksen lisäksi jotain toista, ajattomampaa puolta. Pietari Suurikin on siellä 1700-luvulla käyskennellyt; hän rakennutti puistoon aikoinaan linnan kesäasunnoksi, nimesi sen ja ympäröivän puistoalueen Katariina-vaimonsa mukaan. Puistoa museoineen ja linnoineen kunnostetaan entistä ehommaksi vuotta 2018 varten, jolloin se täyttää juhlavat 300 vuotta.

Puiston itäpäätyyn vuonna 2006 avattu Pekka Vapaavuoren suunnittelema museorakennus on hieman kuin ulkoavaruudesta laskettu kolossi, erityisesti amfiteatteripiha on kai monien mielestä hieno mutta minusta aika vieraannuttava. Sisätiloissaan museo muistuttaa yllättävän paljon monia muita uusia modernin taiteen museoita (Kiasma, MACBA, yms.). Tärkeintä on kuitenkin huoneiden sisältö.

Vuoden 2009 vaihtuvat näyttelyt pitävät sisällään mm. pop-taidetta sekä Malmön taidemuseosta saapuvan Pohjoismaisen taiteen vierailunäyttelyn. Vaikkei muistaisikaan etukäteen tarkistaa, kiinnostavatko vierailuajankohdan vaihtuvat näyttelyt, niin erityisen antoisa on minusta ollut molemmilla vierailukerroillani nimenomaan museon pysyvä kokoelma, johon on kerätty virolaista taidetta 1700-luvulta 1990-luvulle (tai oliskos nykyään jo ihan 2000-lukuakin?) asti. Sadan vuoden takainen maalaustaide tuo mieleen aika ihmeellisen selvästi muutamia suomalaisen kansallis-romanttisen kulta-ajan tekijää, näin käy etenkin kun saavutaan huoneisiin joissa on esillä Kalevipoeg-kansallisrunon kuvituksia.Toisen maailmansodan jälkeinen taide taas on mielenkiintoista melko suorassa poliittisuudessaan - puolesta ja vastaan.

Ettei teksti taas venyisi loputtoman pitkäksi, niin todettakoon lopuista teoksista ainoastaan että erityisen paljon minua miellytti Villu Jaanisoon tilaustyönä tekemä puhuvien historiallisten päiden installaatio (nimi on unohtunut), joka toivottavasti on esillä pitkään (kuva alla). Mikäli menette KUMUun (ja menkää!) niin älkää lähtekö näkemättä tätä.

Virolainen V. Jaanisoo on muuten aloittanut vähän aikaa sitten Kuvataideakatemiassa kuvanveiston professorina, ja hänen virkaanastujaisnäyttelyään ripustetaan varmaankin paraikaa Kaiku-galleriaan (Kaikukatu 4, sisäpiha, Helsingin Sörnäinen). Näyttely on esillä 24.9.-11.10., ja on epäilemättä näkemisen arvoinen. Suosittelen vierailua, ja sen yhteydessä ehkä lounasta Kuvataideakatemian Kasvisbaarissa, joka tarjoaa joka päivä edullista kasvis-/vegaani-luomu-lähiruokaa, opiskelijakortin omaaville edullistakin edullisempaan opiskelijahintaan. Nam!

Ja siis tallinnanmatkalaiset - muistakaa KUMU ja miettikää sukukansasiteitä.