Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

Jüdenstrasse, Berlin

Mikä on hienoin museo jossa olet vieraillut? Mulla on uusi numero yksi: Jüdisches Museum Berlin eli Saksan pääkaupungin Juutalaisuuden (vai juutalaisten?) museo. Instituutio on ilmeisesti ollut olemassa jo vuosikymmeniä, mutta vuonna 2001 alkuperäisen pienen museonrakennuksen viereen ja jatkeeksi avattiin amerikkalaisen arkkitehti Daniel Libeskindin suunnittelema, ymmärtääkseni rikki revityn tähden muotoinen uusi museorakennus, jonka kolmeen kerrokseen museota laajennettiin reippaasti.

Ja miten innovatiivisesti museota onkaan laajennettu! Ei ihme, että Libeskind oli vastikään Suomessa juuri innovaatio-sanan inflaatioon vieneen Aalto-yliopiston kutsumana. Wikipedialähteet esittävät että Libeskind nousi maailmanmaineeseen juuri tämän museon siivittämänä. No, kaikki kunnia Libeskindille mutta vielä enemmän glooriaa tahtoisin osoittaa museon näyttelyiden luomiseen osallistuneille museopedagogeille ja suunnittelijoille. Koko sana, museopedagogiikka, on saanut mielessäni uuden merkityksen, ja saatan vastedes kyllästyä totaalisesti vanhakantaisissa, tiukan kronologiseen ja faktoiltaan hierarkkiseen esitysjärjestykseen jämähtäneissä näyttelyissä.

Libeskindin nerous heijastuu kyllä näyttelyidenkin puolelle. Rakennuksen arkkitehtuuri pelaa mielikuvilla ja tunnetiloilla, mutta toimii silti myös käyttötarkoituksessaan (muutamia pullonkauloja lukuunottamatta). Hän on luonut siksakki-rakennuksensa pohjakerrokseen pitkän, juutalaista kulttuuria kokonaisuutena kuvaavan (tulkinta allekirjoittaneen, niin tässä kuin seuraavissakin mielleyhtymissä) käytävän Axis of Continuity. Tätä jatkuvuutta lävistää kaksi lyhyempää käytävää, Axis of Exile sekä Axis of the Holocaust. Maanpaon käytävä päättyy betonista valettuun puutarhaan, Garden of Exile, jossa korkeiden betonitornien päälle on istutettu puita. 

Axis of the Holocaust esittelee vitriineissä kirjein ja tavaroin juutalaisvainojen uhrien elämää. Käytävä päättyy museon ehkä mieleenpainuvimpaan "huoneeseen", Holocaust Toweriin. Se on korkea betoniholvi jonne museotyöntekijä päästää ihmisiä sisään raskaasta, raskaasta ovesta. Korkean holvin ainoat valonsäikeet tulevat ylhäältä pienestä raosta joka päästää sisään luonnonvaloa. Seinissä on pieniä reikiä ja kivi hohkaa kylmää ja kosteaa. Kaasukammiota ei tarvitse mainita missään, assosiaatio on automaattinen ja niin voimakas että saat olla tosi kylmäpäinen ellei muutaman minuutin oleskelu ja pohdiskelu ala ahdistaa. Huh huh.

Itse jatkuva näyttely ei ole takertunut holokaustiin, vaan päinvastoin kuvaa juutalaista uskontoa ja kulttuuria vuosisatojen takaa, löyhän kronologisesti mutta erittäin tarkasti ja oivaltavasti. Mielenkiintoisimmat teemahuoneet olivat omasta näkökulmastani vuosia 950-1500 esittelevä ensimmäinen kokonaisuus, World of Ashkenaz, sekä 1800-lukua kuvanneet eri huoneet.

Pysyvässä näyttelyssä nostetaan aiheita ja yksittäisiä henkilöhahmoja, joiden tarinoiden kautta koko juutalaisuuden elämänkaari jää mielestäni paremmin ja syvemmin mieleen kuin yhtä tiukan kronologista, pelkillä esiin kaivetuilla artefakteilla satunnaisesti höystetty perinteinen historianäyttely. Toki seinillä on lukemattomia "faktaruutujakin", mutta ne on kirjoitettu tiiviisti ja ajatuksella. 

Kekseliäisyydellä on tässä museossa ollut hyvin vähän rajoja. Esimerkiksi juutalaiseen uskontoon ja kulttuuriin kuuluvasta hyväntekeväisyydestä voi lukea tarinoita, jonka jälkeen omia pennosiaan voi laskea kulkemaan pitkää kolikkoliukurataa joka päätyy rahakirstuun. Filosofi Moses Mendelssohnin elämään tutustuttuaan voi palkinnoksi painaa itselleen viisisenttisestä soikion muotoisen Moseksen muistorahan. Jos on aikaa tai halua istahtaa hetkeksi, voit opetella hepreaa. Silloin tällöin näyttelykäytävää eteenpäin kulkiessaan eteen tulee eräänlainen musta laatikko, jonka edessä seistessään voi kuunnella mitä ja keitä kaikkia kulttuurista on vuosien saatossa kadonnut.

Kävin museossa Berliininreissun alkupäivinä, ja olin vaikuttunut siitä loppumatkan sekä edelleen. Siispä, jos menet Berliiniin, mene myös Jüdisches Museum Berliniin! Kilpailijoita päivien ratoksi toki piisaa, mutta väittäisin kyllä tätä ihan pokkana ainutlaatuiseksi museokokemukseksi. Sen jälkeen voi taas siirtyä hyvällä omallatunnolla terassille kahville tai Sektille.