"Kirjava kesäinen Kiesus"

Joulun ohella juhannus on lempijuhlani. Molempien kokemiseen liittyy aina vähintään mielessä, ja usein myös käytännössä, perinteet joita molemmat merkkipäivät ovat ihanasti tulvillaan. Näin juhannuksen alla palasin taas niistä lueskelemaan.

Juhannus, joka on vanha ääntämismuoto Johannes-nimestä, eli lounaissuomalaisittain mittumaarja tai mettumaari - keskikesä - on vanhastaan ollut kukkien ja tuoreiden lehvien juhla.

Kautta maan on ollut ja on edelleen monin paikoin tapana pystyttää koivuja porraspäähän kahta puolta ulko-ovea. Länsi- ja Pohjois-Suomessa on tehty pihalle nuorista koivuista myös erityisiä lehtimajoja eli tarhoja. Eräässä vanhassa Luvialta saadussa muistiinpanossa sanotaan: "Talo kaunistetaan lehtimajoilla ja kukkaisseppeleillä, kahvi juodaan lehtimajoissa ja ollaan iloisia suven suloisuudesta, nuoret ja vanhat kiittävät Jumalaa hänen hyvyydestään."

Huoneiden lattioille on ripoteltu lehtiä, tavallisimmin lujia ja raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä, jotka saivat avaran pirtin puhtaaksi pestyn, puunvalkoisen lattian tuntumaan värikkäältä matolta, josta nousee kesän parhaan kasvukylläisyyden väkevä aromi sekoittuen lattian puhtauden ja ikkunasta tulvivan ulkoilman raikkauden henkeen.

Merkittävin juhannusaattoillan tapaus on koko Itä- ja Pohjois-Suomessa ollut kokon polttaminen. --- Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio, -aho tai -mäki, jonne kokkotarpeet tuotiin jo päiviä ennen. Karjalan kannaksella, jossa rakennettiin kirkontornimaisia kokkoja, rakennustyöt aloitettiin jo pari viikkoa aikaisemmin. Polttamisesta siellä muodostui suuri kansanjuhla lauluineen ja tansseineen. Tukiriukujen palamisesta katsottiin kylän tyttöjen naimisiinpääsymahdollisuuksia. Jos riukuja jäi puoleksi palaneina pystyyn, jäi kylään vanhojapiikoja. Savossakin yksityisen talon kokolla seurattiin napapuun kohtaloa talon tyttären kohtalona. Jos se paloi ja kaatui, häät tuli.

Juhannus oli muutenkin lemmentaikojen yö. Kokolta palatessa naimakuntoiset ja -haluiset tytöt vierittelivät itseään alastomina poikatalon ruispellossa, niin että yökaste tarttui ihoon. Siitä lempi nousi myös poikiin. --- Kun vihdoin käytiin nukkumaan, tehtiin varsin monenlaisia kokeita, jotta yöllä olisi nähnyt unissaan sen oikean. Tyynyn alle pantiin joko nelilehtinen apila, yhdeksällä heinällä sidottu kukkaseppele, Maarian kämmekkä, saunavasta ilman sidettä, virsikirja, kupariraha, tai käännettiin vasemman jalan sukka nurin.

Tulevan sulhasen haamunkin saattoi nähdä, jos keskiyöllä kiersi kolmasti saunan ja katsoi sitten luukusta sisään, tai kiersi kaivon, tietyn ruispellon, pohjoiseen virtaavan lähteen, jne. Tällöin sulhasen haamu tuli vastaan, ja tytöllä piti olla jotakin käteen annettavaa, muuten kävi huonosti. Myös lähteestä näki ylkänsä, jos kurkisti sinne alastomana kello 12 yöllä, samoin jos istui koskessa vesikivellä vain oljenkorsi vyönä.

Siitä vaan valitsemaan, tytöt! Otteet ovat Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto, joka kerää yhteen suomalaisia merkkipäiväperinteitä ja niiden eri versioita. 

Tänä juhannuksena aion itse erityisesti ajatella neljää vuodenaikaa, ja miten ne mahdollistavat keskikesän juhlimisen niin vilpittömin sydämin ja mitä ilmeisimmin vuosisadasta toiseen. Moni viettää edelleen juhannuksen maaseutumaisemissa. Koska kansanperinteet ovat yhteistä perimää, olisi mielestäni kuitenkin korkea aika vakiinnuttaa kaupunkeihin jääville urbaani vaihtoehto mm. ruispellolle. Parkkipaikka? Saunan voinee korvata vaikka ostarilla, ja lähteitä löytyy kyllä, kun käyttää mielikuvitusta.

Hyvää juhannusta 2011!

Toinen maailmansota telkkarissa

Yle Teema näyttää tulevina perjantaina tosi hienoa dokumenttisarjaa toisesta maailmansodasta. Ensimmäinen Maailmansodan kurimuksessa -sarjan kuudesta osasta näytettiin viime viikolla. Se on katsottavissa kuukauden verran Yle Areenassa (tässä suora linkki), kuten tulevatkin jaksot ensiesityksensä jälkeen.

Kuva Yle Teeman sivuilta

 

En tiedä miten arkistomateriaali on saatu noin eläväksi - jotain sille on selvästi tehty! Lähes kaikki materiaali on liikkuvaa värikuvaa, ja tarkkuus on niin suuri että Hitleriä ja Stalinia katsellessa tuli kylmät väreet. Tekstissä kertojaääni käy keskeiset tapahtumat ja ilmapiirit läpi kronologisesti, melko niukasti ja ensimmäisen jakson perusteella neutraalisti.

Dokumentti on alun perin ranskalainen - tämän voi pitää mielessä ja tarkkailla millaisena kotimaa sarjassa esitetään. Dokumentit ovat aina kaukana objektiivisesta totuudesta (vaan eipä siihen kyllä yllä mikään muukaan historiana esiintyvä kertomus).

Kannattaa ehdottomasti katsoa, joko Areenasta tai perjantai-iltaisin suoraan vanhasta kunnon tv:stä. Sarjaa näytetään klo 20.05; uusinnat sunnuntaisin klo 21.25.

P. S. Älä katso lasten kanssa - materiaali on siloittelematonta eikä se kaihtele sodan kauheuksia.

Tolstoi - in memoriam

The shortest of notes here, honouring the life, craft and wisdom of Leo Tolstoi  today, when a hundred years minus one day have passed since his death.

A century ago tomorrow, the 82-years-old writer, who had finally followed his aspirations to become a wandering ascetic and left his home, wealth and family – in what must have been some level of delusion, given the harsh Russian winter and his very old age – gave in to pneumonia and passed away in the railway station of Astapovo.

His was an important life for so many generations coming after him. There are few dilemmas or phenomena in life that you cannot contemplate in terms of what you've read from War and Peace.

Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

Mr. Adams, I presume?

Thanks again, Yle Areena. 

I never catch TV programmes when they are actually aired these days. Yle is now showing yet another HBO production - I had enthusiastically earmarked it in advance, but then missed its broadcasting: John Adams, a mini-series about the making of the United States of America. So I watched the two first episodes in a row from my computer, and nothing wrong with that.

The series' seven episodes depict the incidents that lead to the declaration of independence of the thirteen British colonies in 1776, via following the life of John Adams, one of the undersigners and America's second president. The first episodes touch upon important events that I think are briefly mentioned even in the Finnish school books, such as the incident that came to be known as "the Boston Teaparty", and introduce all the important characters responsible for the insurrection that lead to 4th of July 1776.

The first two episodes can now be watched from Yle Areena (the first one for only 3 more days!), the third will be aired next Tuesday. Call me nerdy but I do love revising my knowledge of U.S. history by watching Paul Giamatti and Laura Linney in an impressive epoch setting. Besides, the thematics are obviously far from old-fashioned: disagreement between groups of people, leading to only partially controlled violence. We can only wish for this storyline to one day become old-fashioned.

P. S. Despite my soft spot for historical faction, I have to ask: would the modern audience be terribly mislead if for once the set-up and costumes had at least some artificial color in them? The grimness in John Adams is once again pretty tiring.

P. P. S. I have yet to discuss the show with other people, but I know my Mom also finds it extremely good.

P. P. P. S. Now, go watch it!

Jüdenstrasse, Berlin

Mikä on hienoin museo jossa olet vieraillut? Mulla on uusi numero yksi: Jüdisches Museum Berlin eli Saksan pääkaupungin Juutalaisuuden (vai juutalaisten?) museo. Instituutio on ilmeisesti ollut olemassa jo vuosikymmeniä, mutta vuonna 2001 alkuperäisen pienen museonrakennuksen viereen ja jatkeeksi avattiin amerikkalaisen arkkitehti Daniel Libeskindin suunnittelema, ymmärtääkseni rikki revityn tähden muotoinen uusi museorakennus, jonka kolmeen kerrokseen museota laajennettiin reippaasti.

Ja miten innovatiivisesti museota onkaan laajennettu! Ei ihme, että Libeskind oli vastikään Suomessa juuri innovaatio-sanan inflaatioon vieneen Aalto-yliopiston kutsumana. Wikipedialähteet esittävät että Libeskind nousi maailmanmaineeseen juuri tämän museon siivittämänä. No, kaikki kunnia Libeskindille mutta vielä enemmän glooriaa tahtoisin osoittaa museon näyttelyiden luomiseen osallistuneille museopedagogeille ja suunnittelijoille. Koko sana, museopedagogiikka, on saanut mielessäni uuden merkityksen, ja saatan vastedes kyllästyä totaalisesti vanhakantaisissa, tiukan kronologiseen ja faktoiltaan hierarkkiseen esitysjärjestykseen jämähtäneissä näyttelyissä.

Libeskindin nerous heijastuu kyllä näyttelyidenkin puolelle. Rakennuksen arkkitehtuuri pelaa mielikuvilla ja tunnetiloilla, mutta toimii silti myös käyttötarkoituksessaan (muutamia pullonkauloja lukuunottamatta). Hän on luonut siksakki-rakennuksensa pohjakerrokseen pitkän, juutalaista kulttuuria kokonaisuutena kuvaavan (tulkinta allekirjoittaneen, niin tässä kuin seuraavissakin mielleyhtymissä) käytävän Axis of Continuity. Tätä jatkuvuutta lävistää kaksi lyhyempää käytävää, Axis of Exile sekä Axis of the Holocaust. Maanpaon käytävä päättyy betonista valettuun puutarhaan, Garden of Exile, jossa korkeiden betonitornien päälle on istutettu puita. 

Axis of the Holocaust esittelee vitriineissä kirjein ja tavaroin juutalaisvainojen uhrien elämää. Käytävä päättyy museon ehkä mieleenpainuvimpaan "huoneeseen", Holocaust Toweriin. Se on korkea betoniholvi jonne museotyöntekijä päästää ihmisiä sisään raskaasta, raskaasta ovesta. Korkean holvin ainoat valonsäikeet tulevat ylhäältä pienestä raosta joka päästää sisään luonnonvaloa. Seinissä on pieniä reikiä ja kivi hohkaa kylmää ja kosteaa. Kaasukammiota ei tarvitse mainita missään, assosiaatio on automaattinen ja niin voimakas että saat olla tosi kylmäpäinen ellei muutaman minuutin oleskelu ja pohdiskelu ala ahdistaa. Huh huh.

Itse jatkuva näyttely ei ole takertunut holokaustiin, vaan päinvastoin kuvaa juutalaista uskontoa ja kulttuuria vuosisatojen takaa, löyhän kronologisesti mutta erittäin tarkasti ja oivaltavasti. Mielenkiintoisimmat teemahuoneet olivat omasta näkökulmastani vuosia 950-1500 esittelevä ensimmäinen kokonaisuus, World of Ashkenaz, sekä 1800-lukua kuvanneet eri huoneet.

Pysyvässä näyttelyssä nostetaan aiheita ja yksittäisiä henkilöhahmoja, joiden tarinoiden kautta koko juutalaisuuden elämänkaari jää mielestäni paremmin ja syvemmin mieleen kuin yhtä tiukan kronologista, pelkillä esiin kaivetuilla artefakteilla satunnaisesti höystetty perinteinen historianäyttely. Toki seinillä on lukemattomia "faktaruutujakin", mutta ne on kirjoitettu tiiviisti ja ajatuksella. 

Kekseliäisyydellä on tässä museossa ollut hyvin vähän rajoja. Esimerkiksi juutalaiseen uskontoon ja kulttuuriin kuuluvasta hyväntekeväisyydestä voi lukea tarinoita, jonka jälkeen omia pennosiaan voi laskea kulkemaan pitkää kolikkoliukurataa joka päätyy rahakirstuun. Filosofi Moses Mendelssohnin elämään tutustuttuaan voi palkinnoksi painaa itselleen viisisenttisestä soikion muotoisen Moseksen muistorahan. Jos on aikaa tai halua istahtaa hetkeksi, voit opetella hepreaa. Silloin tällöin näyttelykäytävää eteenpäin kulkiessaan eteen tulee eräänlainen musta laatikko, jonka edessä seistessään voi kuunnella mitä ja keitä kaikkia kulttuurista on vuosien saatossa kadonnut.

Kävin museossa Berliininreissun alkupäivinä, ja olin vaikuttunut siitä loppumatkan sekä edelleen. Siispä, jos menet Berliiniin, mene myös Jüdisches Museum Berliniin! Kilpailijoita päivien ratoksi toki piisaa, mutta väittäisin kyllä tätä ihan pokkana ainutlaatuiseksi museokokemukseksi. Sen jälkeen voi taas siirtyä hyvällä omallatunnolla terassille kahville tai Sektille.

Voina i mir

Valmis! Noin 1300 sivua vuoroin sotaa, vuoroin rauhaa. Yksitoista viikkoa, kaksi päivää ja joitakin tunteja; typistettyjä yöunia, lukulampun ääreen nukahtamisia, tenttikirjojen satunnaista laiminlyömistä, ajoittaista turhautumistakin; valtava määrä ajatuksia, joitakin postIt-lappumerkintöjä, paljon onnen ja elämääsuuremman ymmärryksen tunteita ja muutamia kyyneliä; inspiraatiota ja - mikä on uusvanhan vastakohta? - enemmän tai vähemmän ajankohtaisia ajatuksia historian opiskeluun.

Kiitos näistä isälle.

Sota ja rauha on yksi Leo Tolstoin (1828-1919) pääteoksista Anna Kareninan rinnalla. Hän kirjoitti usein neliosaisena julkaistua teostaan vuosina 1865-1869.

Historian ystävälle kirjalla oli sikälikin elinikäinen merkitys, että mielikuvat esimerkiksi Napoleonin olemuksesta tai merkittävästä Austerlitzin 1812 taistelusta näyttäytyvät tästedes mulle ainoastaan sellaisina, kuin Tolstoi ne kuvaili. Mutta vielä suuremmat ansiot Tolstoi saa ihmisyyden kuvaamisesta; elämänilo ja kuolemanpelko eivät koskaan ole musteena paperilla tuntuneet yhtä samastuttavilta. Jokaisen osan avaavat pohdinnat historiankulusta muistuttavat ihmiselon ja -ymmärryksen rajallisuudesta, kuitenkin vailla uhkailua tai nujertamisen meininkiä.

"S a t t u m a  on luonut aseman,  n e r o  on käyttänyt sitä hyväkseen", sanoo historia. - Mutta mikä on s a t t u m a? Mikä on n e r o? Sanat sattuma ja nero eivät merkitse mitään tosioloista, ja sen vuoksi niitä ei voi määritellä. Nämä sanat merkitsevät vain ilmiöiden käsittämisen tiettyä astetta. Minä en tiedä, miksi tapahtuu jokin ilmiö; ajattelen, etten voi sitä tietää; siitä syystä en tahdo tietää ja sanon että se on s a t t u m a. Kun näen voiman, joka saa aikaan sellaisen teon, joka ei ole missään suhteessa yleisiin inhimillisiin kykyihin, enkä käsitä, miksi niin tapahtuu, sanon: n e r o.

Näyttäkää minulle kirjailija, joka ei kadehdi Tolstoita hänen alastoman kauniista kielestään. Yhä uudestaan hän kuvailee mitä tavallisimpia ihmisluonnon keskeisimpiä tapahtumia ja tunteita sortumatta niiden satojen sivujen aikana kertaakaan tavanomaisuuksiin, jaaritteluun tai kliseisiin (jälkimmäisiä karttoi luultavimmin myös vuoden 1950 4. painokseni ansioitunut suomentaja J. A. Hollo).

Menen tänään katsomaan Q-teatterin Aivan kuin minua ei olisi. Luulisin, että Balkanin julmuuksista ja vankileirikuvauksesta tulee useaankin otteeseen mieleeni Pierren koettelemukset ranskalaisten vankina.

Nyt vasta Pierre käsitti ihmisessä piilevän valtavan elinvoiman ja tajusi, millainen pelastus on ihmisen kyky vaihtaa tarkkaavaisuuden kohdetta, kyky, joka on verrattavissa höyrykattilan varoventtiiliin: se laskee pois liian höyryn, jos paine nousee määrättyä rajaa suuremmaksi.  Pierre ei kuullut eikä nähnytkään, kuinka jäljelle jääviä vankeja ammuttiin, vaikka jo toista sataa oli saanut surmansa. Hän ei ajatellut Karatajevia, joka huononi päivä päivältä ja oli luultavasti kohta joutuva saman kohtalon uhriksi. Vielä vähemmän Pierre ajatteli itseään. Mitä tukalammaksi hänen olonsa tuli, sitä enemmän virtasi hänen mieleensä, hänen olotilastaan riippumatta, valoisia ja lohduttavia ajatuksia, muistoja ja kuvitelmia.

Vaikka välillä meinasin hermostua kun luettavaa-kasa sängyn vieressä kasvoi kasvamistaan, oli joka lukuhetki aina kuitenkin ihan tarpeeksi palkitseva - en päivääkään vaihtaisi pois!

Kuten huomaatte, olen lähes kritiikittömän vakuuttunut. Tolstoi oli nero, ehkä vertaansa vailla.  Jos kohta Tolstoin pohdinnat historiankirjoituksen kinkkisimmistä ristiriidoista ja haasteista ehkä olivatkin hieman eilispäiväisiä, niin minkäs teet - aikaa on kulunut! Kiinnostavaa se oli silti ajankuvana sekin. Kritiikkiä otetaan mielellään vastaan vaikka kommentteina tähän tekstiin, tällainen jalustallenostaminen kun ei ole ihan tervettä.

Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.

Queen of My Castle

Miten vuosisatoja sitten eläneet hahmot voivatkin yhä olla niin inspiroivia.

Ruotsin (ja näin ollen myös Suomen) kuningatar Kristiina (1626-1689) oli tyttö jota syntyessään luultiin pojaksi, joka kasvatettiin kuninkaaksi; hän oli hallitsija joka luopui jo nuorella iällä kruunustaan, ja sen jälkeen maaton kuningatar joka entisten alamaistensa kauhuksi kääntyi katolisuuteen. Kruunusta luopuminen ei ollut luovuttajansa tunnustus naisen sopimattomuudesta johtotehtäviin; Kristiina vietti loppuelämänsä lobbaillen väsymättä itselleen uusia hallinnollisia valtuuksia ja etsien tärkeää pelipaikkaa Euroopan poliittisissa kuvioissa. Elämänsä ehtoopuolta kohden hän ilmeisesti itsekin hieman lannistui, kun mikään näistä yrityksistä ei tuottanut tulosta. Tärkeintä kai kuitenkin oli yrittäminen - miten Kristiina muuten olisi jäänyt elämään tulevien sukupolvien historiankirjoissa? Historiankirjoista Kristiina hyppäsi jo elinaikanaan myös näytelmien aiheeksi; monta näytelmää, tutkimusta ja elämäkertaa mahtuu Calderónin vuonna 1656 ensi-iltaan tarkoitetun ja Laura Ruohosen 2000-luvun alkumetreillä ilmestyneen näytelmän väliin.

***

Mitä muuta tähdellistä lie ollut kalenterissani silloin, kun Laura Ruohosen näytelmää Kuningatar K esitettiin hänen omana ohjauksenaan Kansallisteatterissa vuonna 2003. Kuunnelmana se on kuultu Yleltä jo vuonna 2000, ja Kansallisteatterin [sykseen] jälkeen näytelmä on käännetty ainakin kolmelle kielelle ja sitä on esitetty kymmeninä eri ohjauksina Suomessa ja ulkomailla.

Näkemättä tai kuulematta itse yhtäkään näistä produktioista olin kiinnostunut, historiankirjojen sivulauseista poimitun ja näytelmän suosion perusteella, Kuningatar Kristiinasta. Helsingin yliopiston naistutkimuksen yksikkökin nimetty hänen mukaansa Kristiina-instituutiksi. Syy suosioon ja nimeämiseen oli selvitettävä.

Tehtävä osoittautuikin helpoksi: selkokieliseksi kiitelty (ja kiistattoman auktoriteetin, minun oman äidin kehuma) ruotsalainen historioitsija Peter Englund on kirjoittanut Ruotsin Akatemian tilauksesta Kristiinan pienoiselämäkerran (WSOY 2007; suom. Rauno Ekholm). Valitsin tämän Kuningatar Kristiina: Elämäkerta -teoksen Akateemisesta Kirjakaupasta vaihdossa saatuani syntymäpäivälahjaksi jo toisen setin kolmiosaista Nykysuomen sanakirja -laitosta (sinänsä välttämätön komponentti kielipoliisin kirjahyllyssä).

Englundin elämäkerta luonnostelee melko mysteeriseksi jäänyttä kuningatarhahmoa osuvasti ja ennakkoluulottomasti, miellyttävän objektiivisesti ja runsain alaviittein. Rakenne ei ole kuivakan kronologinen, vaan kietoutuu tarkkaan pohdittujen "metamorfoosien" ympärille. Kuivakkaa ei ole kielikään, vaan lähentelee pikemminkin runollista. Kristiinan elämäntarina jää lukijalle elävänä ja jäsenneltynä mieleen, lyhyimmillään sen voi esittää kuten itse esitän yllä.

Omien sanojensa mausteeksi Englund lainaa kirjan loppupuolella hyvän joukon Kristiinan kirjoituksista jälkipolville säilyneitä aforismeja, jotka oivaltavuudessaan ilahduttivat kuninkaallisen tarinan muuttuessa muilta osiltaan edetessään yhä sääliä herättävämmäksi. Toisaalta Kristiinan surullinen kohtalo välittyy myös näistä aforismeista: "Poikkeuksellinen kyvykkyys on rikos, joka harvoin suodaan anteeksi."

Sulkiessani kirjan minulla oli hyvin selkeä ja monikerroksinen kuva Kristiinasta, eikä tutustuminen ollut ollenkaan vaivalloista tai vaativaa. Luulisinpa sitä paitsi, että ainoastaan ristiriitaisen kuvan jättävä elämäkerta on totuudenmukainen elämäkerta, etenkin silloin kun kyseessä on ristiriitojen näin voimakkaasti leimaama henkilöhahmo.

Suosittelen Englundin kirjaa ainakin:

- sukupuolijärjestelmän historiaa ja muodostumista miettiville

- yleisesti historiafriikeille

- potkua naisasianaiseuteensa tai

- uusia näkemyksiä miehisyyteensä kaipaaville, sekä

- Ruohosen näytelmän mitä tahansa sovitusta katsomaan aikoville.

***

Takaisin L. Ruohoseen. Vain pari kuukautta Englundin teoksen lukemisen jälkeen huomasin HBL:ia vilkaistessani, että Ruohosen näytelmän ruotsinnos, Drottning K, on saanut ensi-iltansa Svenska Teaternissa! Ohjaaja on nyt mies, Mitja Sirén. Siitä huolimatta: erinomaista, ajattelin, ja varasin liput heti samalle viikolle, kun elämäkertakin vielä oli tuoreehkossa muistissa. Ymmärsin samasta arviosta, että teksti on "krävande", joten varauduin elämykseen lainaamalla alkuperäistekstin kirjastosta. Se oli ihan Tosi Hyvä idea, sillä ruotsin sanavarastoni on passivoitunut viime vuosina lähes täysin ja tekstissä oli kuitenkin aika paljon erikoissanastoa mm. biologian alalta, ja nimenomaan yhteydessä metaforiin joita en olisi halunnut missata. Esimerkiksi keskeinen ankeriasmetafora on nerokas mutta ihan tarpeeksi vaikeakielinen. Teksti on vain muutaman kymmenen sivun pituinen; luin sen yhdeltä istumalta ja pidin siitä todella. Ymmärsin heti millainen se on parhaimmillaan voinut kirjoittajansa ohjauksessa olla, ja sirottelin tuhkaa hiuksiini...

Seuraa painava suositus: Kaiken kaikkiaan teatterinystävien kannattaisi lukea kasapäin näytelmätekstejä. Onhan se nyt mahtavan stimuloivaa miettiä itse dramaturgisten valintojen rajattomia mahdollisuuksia vuorosanojen välillä!

***

Tekstin lyhyyden perusteella odotin Svenskaniin astuessani yksinäytöksistä, intensiivistä teatterikokemusta. Voi pojat. Drottning K otti kaikessa rauhassa itselleen kolme tuntia, väliaikaa lukuun ottamatta! Voitte uskoa että joka repliikin väliin on kehitetty aika satsi nonverbaalista viestintää. Lisäksi esitystä on maustettu useilla musiikkiesityksillä, joista osa (esimerkiksi androgyyni-Antony and the Johnsonsin kappaleet, tai kuningataräidin esittämä kappale jossa hän vaikeroi: ”What Can I Do?”) on kuin varta vasten näytelmään sävellettyjä. Näyttelijöiden musiikillisen lahjakkuuden keskitason huomioonottaen useat biisit olivat myös yllättäen jopa koskettavia; oikeastaan vain ensimmäinen biisi aiheutti pienen kiusaantumisen tunteen, ja viimeinen, pienen ikuisuuden kestävä biisi sai lähinnä harmistumaan.

Kokonaisuutena Svenskanin sovitus kiinnosti ja ansaitsi kiitokseni ennen kaikkea tekstin ansiosta (vai johtuuko se siitä, että olin sen etukäteen lukenut ja varauksetta ihastunut?). Näyttelijöistä suvereeneimpia olivat mielestäni miehet, tarkemmin Robert Kock ja Max Forsman. Onneksi toinen heistä (Kock) sentään esitti naista, Kristiinan ystävää ja rakkauden kohdetta. Ja ansiokkaasti esittikin. Nina Hukkisen Kristiina jäi ikävä kyllä muiden näyttelijöiden varjoon, mikä oli ristiriidassa tekstin kanssa: sekä Kristiinan äiti että ystävätär mainitsevat, että pienikokoinen Kristiina kuvitteli aina olevansa kaikkia suurempi, niin kooltaan kuin älyltään. Näinkin Kristiina näytelmässä uhoaa: "Kun minä saavun Roomaan ja istun korkealla kukkulalla paavin ja jumalan välissä, minä annan lyödä mitalin, jossa toisella puolella on maapallo, toisella minun kuvani ja siihen ympärille roiskaisen paksuilla kirjaimilla: Ei riitä minulle! (Nauraa)"

Tekstin erinomaisuuden ja musiikkiesitysten yllättävän, epätavallisen vetävyyden lisäksi hienoa Svenskanin Kuningattaressa oli ilman muuta lavastus, joka myös on Mitja Sirénin käsialaa. Sitä en viitsisi kuvailla liikoja, mutta lainataan vaikka Hesarin arvostelua: kyseessä on ”näyttämötekniikan runsaudensarvi”. Verrattuna niihin moniin nykyteatterin usein äärimmäisen minimalistisiin ratkaisuihin tässä riitti oivalluksia ja liikettä. Menkää katsomaan! Älkää sopiko tapaavanne ketään teatterin jälkeen, tai jos sovitte niin ymmärtäkää hyvät ihmiset että se tapahtuu sitten vasta klo 23:n tietämillä.

***

Jos Svenskanin Drottning K kalpenikin minun asteikollani alkuperäistekstille sekä Englundin elämäkerralle, niin varsinainen elämys ja oppitunti oli kuitenkin näiden eri formaattien kokeminen rinnan (tai perä jälkeen). Olisipa aina aikaa ja kykyjä syventyä jokaiseen tarinaan näin: kolmelta kannalta ja kahdella eri kielellä!

***

Vielä joitain taustatietolinkkejä - pidetään tosin mielessä, että etenkin Hesarin arviot sisältävät usein huomattavan määrän spoilereita. Itse koitan vältellä kaikkia arvioita ennen omaa kokemista.

Englundin pienoiselämäkerran kirja-arvion kirjoittajaksi paljastui juuri viime päivinä historiantutkimuksineen itse mediassa esillä ollut Ruotsin ajan tutkija, 33-vuotiaaksi aika laajalti julkaissut filosofian tohtori Mirkka Lappalainen. (Tässä kohdin keskitymme hetkeksi torjumaan takaraivossa päätään nostavaa ikä-ja-elämäni-tarkoitus -kriisiä.)

Laura Ruohosen näytelmätekstiä sekä Englundin elämäkertaa voit alkaa etsiä pääkaupunkiseudun erinomaisista kirjastoista. (Englundia oli äsken hyllyissä 66 kappaletta, näytelmätekstejä ainakin kolmetoista. Neljätoista, kunhan muistan palauttaa omani.)