A Thousand Times (Good Morning)

Oh tidings of comfort and joy! This morning my blog is 4 clicks away from having hosted a thousand guests! You might not have any idea how happy I am for that. I'll celebrate by playing my new-ish Midlake: The Courage of Others vinyl extra loud. It was finally carried home by the mailman after a fair wait a while ago. Remind me to write that post about online vinyl shopping in the near future; I think I'll do it by interviewing a certain expert dear to me.

My boyfriend recently made a pretty accurate observation: I like what he calls "beard music". Midlake, The National, Bon Iver and Fleet Foxes all sound like (and many of them are, too) music made by men with thick and messy beards. Should I analyze this further? Probably not.

 Sweet Beard Music

But with Midlake, especially Acts of Man that is at least currently the first song on the Myspace playlist, I want to  THANK ALL OF YOU loyal and new visitors so much for coming, and promise I'll try to keep up and improve my blogging.

"Great are the sounds of all that live / And all that man can hold..."

Unsquare Bossa - jää hyvästi TFCQ

Aamun kiireisinä tunteina julkaistakoon hyvin lyhyt teksti (hah! Pystynkö siihen?) jossa ainoastaan pikahehkuttelen viime viikkoista The Five Corners Quintet -orkesterin Live Recordings -keikkaa musiikkiteatteri Kapsäkissa. Istuin ensimmäisen illan (torstain) keikalla keskimmäisessä, etummaisessa jazzpöydässä n. 105 cm Lassyn ja Eskolan kahden miehen puhallinsektiosta, enkä luullakseni missannut sointua tai ilmettäkään. Punaviini lämmitti mieltä ja Kapsäkin akustiikka oli ainakin siltä paikalta yllättävän hyvä, ainoastaan flyygeli jäi välillä hieman hiljaiseksi.
                                                                            

Jo ekasta biisistä (Trading Eights) mieleeni ankkuroitui ajatus: käsillä on nuoruuden haikea mutta onnellinen loppu. Siitä lähtien loputkin biisit vain nostattivat nostalgiaani, myös hyvänolontunnetta. Bändi oli selvästi itsekin alusta alkaen melko innoissaan; soolot olivat superpitkiä ja antaumuksellisia. 130-päinen yleisö oli kilttiä jazzkansaa, joka äänitystilanteen tiedostaen oli biisien välien ja Mäkysen legendaarisen (pelkästään sympaattisella tavalla) huonojen välispiikkien aikana hiirenhiljaa, ja aplodeerasi sitten soolojen ja biisien jälkeen asenteella. Intiimi keikkapaikka loi yleisön keskelle kuvitellun yhteisöllisyyden tunteen; minä ainakin tunsin että kaikki ympärilläni ovat yhtä fiiliksissä ja tuntevat rytmin saman hypnotisoivan otteen koko olemuksellaan. Ja keikkojenjälkeisen facebook-status-otannan perusteella tämä olikin ei kuviteltua vaan ihan totta.

Kuva © MR

Keikan lähestyessä loppuaan mieleeni hiipi ikävä epäilys siitä, että perjantain ja lauantain keikoilla nähtäisiin kenties lavalla myös vierailevat vokalistit Okou ja/tai Mark Murphy, bändi kun jätti kaikki lauletut kappaleet soittamatta, ja seuraavien iltojen liputkin olivat hieman kalliimpia. Tarkkaa tietoa tästä ei vieläkään ole, mutta joku taisi mainita ettei ihanaa Markia lavalla sittenkään nähty. Epäilemättä lauantain viimeisellä keikalla meno on kuitenkin ollut enemmän kuin kova, sillä se oli Tosi Kova jo torstaina.

No nyt olenkin sitten näköjään fiilistellyt jo kolmen kappaleen ajan, aika vetää yhteen: The Five Corners Quintet on aikansa ikoni, heidän tauolle vetäytymisensä erään aikakauden loppu, ja jos/kun  heitä livenä vielä kerran kuulen niin tulen olemaan onnellinen! 

Kuva © MR  

P.S. Onneksi pojat jatkanevat levyttämistä ja keikkailua muissa kokoonpanoissa. Esimerkiksi Timo Lassyn viimeisin levy Round Two on mahtava, lisäbonuksena vokalistivierailuilla samettiääninen suosikkini José James, jolta myös ulkona odotettu toinen levy.

Pablosta

Näin myöhään siinä meni, ennen kuin sain raahattua luuni Ateneumiin katsomaan Picasson töitä, niitä globaalilla tasolla vähemmän tunnettuja, mutta Suomessa sangen - siis todella - kohuttuja. Ei kai mikään muu taidenäyttely ole Suomessa ikinä voinut saada yhtä paljon kävijöitä, kestostaan viis? Miten jumalattoman paljon näyttely on voinutkaan maksaa, jos vasta ihan viime viikkoina kuudentoista euron kappalehintaiset lipputulot ovat tuoneet Atskin omilleen?

Ja toisaalta, kuinka moni näyttely Valtion taidemuseossa päätyy tai on tarkoitettukaan päätymään omilleen? Olen hieman skeptinen, mutten ikävä kyllä tunne käytäntöä tarkemmin. Saa valaista.

Kyllä oli kumma fiilis, kun keskellä arkipäivää käyskenteli yleensä kaikuvan tyhjässä museossa, joka nyt kuhisi ja kohisi ihmisiä ja unohtumattomia ohimennen kuultuja keskustelunpätkiä, kommenttiraitoja. Oli siinä puolensakin, mutta lyhyen varteni johdosta minun oli sangen vaikea pysähtyä rauhassa katsomaan mitään työtä, kun eteen maleksi aina joku korispelaaja. Tilanne joka on mulle tuttu (ja sitäkin tavallisempi) lähinnä Tavastialta...

Mutta on se verratonta, että suomalaiset ovat yhtenä isona, taiteeseen suopeasti suhtautuvana kansalaismassana heränneet tähän näyttelyyn. Tietäähän sen itsekin miten paljon inspiraatiota ja impulsseja, joskus puhtaita puolipakottamisia, tarvitaan että tulee käyneeksi ylipäänsä missään näyttelyssä ennen kuin se onkin jo ohi, oho. Ja nyt sitä kuulee yhtäkkiä Picasso-kokemuksia ihmisiltä, joiden et ikinä arvaisi uhraavan aikaansa taiteen tarkastamiselle.

Mikä tai kuka ihme voisi muuten olla suomalaisille seuraava Pablo Picasso Ateneumissa?

Tähän kysymykseen miettivät astetta kuumeisemmin vastausta varmasti kaikkien isompien taidemuseoiden intendentit, sekä tietysti myös kaikki Kiasman johtajaehdokkaat, joilta Hesari viikonloppuna kysyikin keitä he Kiasmaan toisivat. Vastausten joukossa mainituista nimistä minulle kelpaisi ainakin Jasper Johns johon ihastuin MoMassa, sekä tietysti Banksy (aika haasteellinen suunnitelma!) ja muut "uusien taidemuotojen" (eli nyttemmin hyväksytyt) toteuttajat.

No vielä vähän Picassosta. Muutama teos onnistui vaikuttamaan minuun ihmisvilinän keskeltäkin. Niihin kuuluivat oikeastaan kaikki maalaukset Picasson perheenjäsenistä - ehkä siksi että välittivät niin eri tunnetta kuin se vahvan eroottinen kuvasto josta näyttely suurelta osin koostui. (Jos johonkin näyttelyn aikana ehti kyllästyä, niin Picasson näkemykseen naisen rinnoista.) Viimeisten vuosikymmenten salin maalaukset piirtävistä lapsista ja vakavasta Jacquelinesta pysäyttivät.

Härkätaistelu- ja minotaurusteemat olivat aivan käsittämättömän elinvoimaisia, ja monet veistokset kerrassaan nerokkaita. Olin todella yllättynyt tussi- ja muista piirroksista, en tiennyt Picasson olleen myös niin lahjakas piirtäjä. Varsinkin kuvattujen hahmojen hienonhienoja käsiä pitkine sormineen olisin voinut katsella tuntikaupalla.

Näyttelyn väliin jättäminen olisi ollut todella typerää. Jos on nyt päässyt käymään niin hullusti ja miten-aika-onkaan-rientänyt, ettet itse ole vielä ehtinyt Ateneumiin, niin mene hyvä ihminen äkkiä! Museo on huomenna keskiviikkona sekä torstaina auki poikkeuksellisesti puoleen yöhön asti, ja sen jälkeen on sitten auttamattomasti liian myöhäistä.

Et moi, je ne regrette rien!