Joululeffojen Top 5 tänään

1. Love, Actually (Iso-Britannia, 2003)

2. Home Alone 1 & 2 (Yhdysvallat, 1990 & 1992)

3. Un Conte de Noël (Ranska, 2008)

4. Kolme viisasta miestä (Suomi, 2008)

5. Rare Exports Inc. (Suomi, 2003, alla)

Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.

Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!

Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.

It's Terrible, Love

Kestipä jälleen radiohiljaisuutta. Tämä saattaa hyvinkin olla toistaiseksi voimassaoleva ilmiö, sillä eräs keskisuuri akateeminen ponnistus vie tällä hetkellä kaiken huomioni, aivokapasiteettini, aikanikin.

Melkeinpä harmittaa sitäpaitsi viime kuukausina julkaistujen tekstien tietty tyhjänpäiväisyys - odotan oikein motivoituneena aikoja, jolloin ehtisin hieman miettiä näitä blogiin istuvia aiheita hieman syvemmin ja analyyttisemmalla otteella. Kivojen juttujen listaus toimii ehkä muotiblogeissa, mutta näitä matalaluotaavia "Olipas kiva kirja - kannattaa lukea!" -tuotoksia en lukisi pitkään itsekään.

Noita parempia aikoja odotellessa, sallikaa minun sittenkin tässä aivan vailla analyysia jakaa vielä kaksi hienoa kokemusta. Yksi mennyt, yksi vauhdilla - vihdoin - lähestyvä:

Joann Sfarin (mikä pettymys, hän olikin mies) elokuva Gainsbourg - Vie Héroïque on - etenkin taiteilijan lapsuuteen ja nuoruuteen sijoittuvilta osiltaan - tosi miellyttävä elämys.

Tänään ja huomenna Helsingin Kulttuuritalolla konsertoiva, tähteyteen vaivihkaa noussut The National on aina, kaikissa muodoissa, niin ikään miellyttävä elämys. Osanottoni teille jotka jäitte lipuitta - onneksi Ruisrockissa on mahdollisuus korjata tilanne. Yllättävän hyvin sopivat telttalavalle ainakin Alligatorin ja Boxerin biisit kesällä 2008. Kumpaan tahansa keikkaan voi orientoitua katsomalla ylläolevan dokumentaarivideon hienolle (joskin jo vähän inflaatiosta kärsineelle) biisille "Terrible Love".

Muutaman tunnin kuluttua pääsen toivottavasti hyräilemään (itselleni ja em. ponnistuksilleni, tietty) näitäkin värssyjä.

Your mind is racing like a pro, now
oh my god it doesn't mean a lot to you
one time you were a glowing young ruffian
oh my god it was a million years ago...

2011 Anticipations Vol. 1

Most media like to look back on past highlights today, so I thought I'd look forward into the New Year. 

I haven't got much time on my hands on this last day of 2010, so I'll make it short and concentrate  mostly on the immediate future.

I think I will kick off my 2011 with a small gallery tour on Sunday the 2nd. I want to see at least Ilari Hautamäki's solo exhibition Planet Paint in the gallery of the Finnish Academy of Fine Arts (Kasarmikatu 44), as well as Eija-Liisa Ahtila's new work, the three-channeled installation Marian ilmestys, in gallery Heino. If I have time, I'll try to visit Markus Kåhre's exhibition Pidot in Sculptor. Unless it's already been taken down? Check this at the Sculptor website...yes, Sunday is the last day of the show! Definitely worth visiting, I believe.

Eija-Liisa Ahtila is one of our most renowned artists working with moving image. You should not miss her previous work, Where is where?, either. It will be shown as part of Kiasma's ARS11 in the new exhibition space in Turku, European Capital of Culture from January 16th. Another plan for 2011 is obviously to travel there and see Where is where? again, together with a work from another wonderful artist, Isaac Julien, plus all the other cultural goods that the city will supposedly lay before us.

Once Turku has inspired us to cultural travels, the next destination is naturally Tallinn, also a European Capital of Culture 2011. Comparing websites, I have to hand it to Turku, but as far as actual content goes I have not had a deep enough look yet. I will probably come back to these as the year rolls ahead.

Returning to Helsinki and the more easily reached experiences, I am looking forward to seeing Sofia Coppola's new film Somewhere, even if I've heard the theme of hotel life in a foreign country is growing old with this movie and might pale in comparison to the pretty unforgettable thing Bill Murray and Scarlett Johansson got going in Lost in Translation... Still, I think I will prefer this flick over Rare Exports Inc. when next contemplating going to the movies, since I did not have the time to see the latter before Christmas - seems a little less necessary after the holidays, doesn't it?

My time is running out - it already ran out 15 minutes ago; I am forced to call this text vol. 1 and come back to the topic once the year has changed. Staying true to the looking-into-the-future theme, I'll end this with the poster from Somewhere and a few vague thoughts about the summer...

H A P P Y  N E W  Y E A R !  M A K E  I T  A  G O O D  O N E !

Sosiaalisista verkostoista ja pelkotiloista

Kävin perjantaina katsomassa David Fincherin ohjaaman The Social Networkin. Kannatti. Elokuvassa oli paljon hyvää, näyttelijäntyö, ohjauskin. Ja suomalaisen korkeakoulutuksen kokeneelle jälleen paljon ihmeteltävää amerikkalaisesta kampuselämästä. Juoni oli kaukana monimutkaisesta mutta naseva dialogi riitti pitämään vireystilaa yllä. Kiinnostavaa olisi tietää, olisiko elokuva ollut vähemmän kiehtova jos en tuntisi Facebookia ja käyttäisi sitä päivittäin, ja kuinka paljon.

Itsehän liityin Facebookiin jo, muistaakseni, syksyllä 2006. Siis ihan aivan kerta kaikkiaan ekassa Suomen aallossa. Takana on toisin sanoen neljä vuotta jaettua henkilökohtaista tietoa. Kerran tosin jäädytin tilini. Kahdeksi kuukaudeksi.

Facebookista puhutaan nykyään niiiiiin paljon, etten oikeastaan jaksakaan kirjoittaa siitä kauheasti enempää. Tarkoitukseni oli hieman puhista siitä, miten elokuvassa korostettiin tuotteen cooliutta ja kieltäydyttiin topakasti mainostajista, mutta nykyään jokainen päivitys vie henkilökohtaisia tietojasi lähemmäksi mainostajia. Ärsyttää ihan suunnattomasti ne muka-omiin intresseihin kustomoidut sivupalkin ehdottelut. Tai, kuten hyvä ystäväni huomasi, se että uusilla täysin turhilla "kaverisivuilla" todetaan että meidän ainoa yhteinen mielenkiinnon kohteemme näyttää olevan liikuntakeskus Motivus. On meinaan herttaisen kaukana totuudesta...

Viime viikkoina olen keskustellut useaan otteeseen tästä puhisemisesta ja nk. kukkahattutädeistä, negatiivisuudesta ja sen talvisesta kukinnosta. Ilmoitettakoon siis, että minulle ei tuota minkäänlaista ongelmaa päättää tätä tekstiä positiivissävyisesti, ja vieläpä vilpittömästi.

Vaikka sisimmässäni, vanhanaikaisena ja aika yksityisenä ihmisenä pelkään että kaikki päättyy huonosti, niin pitää todeta että se on toistaiseksi pelkkää pelkoa. Tähän mennessä Facebook on vienyt lukemattomiin tapahtumiin jotka olisivat muuten jääneet huomaamatta, välittänyt monta asuntoa ja mattoa ja vanhaa kännykkää, ylläpitänyt futisrinkiä, kulttuurijengiä ja yhteyttä sukulaisiin, yhyttänyt ulkomaiset ystävät, ja niin edelleen. Ja mahdollistanut sen että näen tänään Mr. Vertigon Kansallisessa!

Nothing wrong with that!

P. S. Jotkut minuakin kiltimmät edelleen miettivät, saako Facebookissa esitetyistä ystäväpyynnöistä kieltäytyä? Saa! Tietysti saa! Ethän naamakkainkaan ole velvoitettu jakamaan kaikkia omia asioitasi kenen tahansa etäisesti tutunnäköisen tai 15 vuotta sitten viimeksi tavatun hyypiön kanssa. Siitä vaan klikkailemaan nappia, jossa ei edes enää lue "Ohita", vaan korrektisti "Ei nyt". Ja myös sitä "Poista ystävä" -nappia kannattaa muuten paukutella silloin tällöin. Kyse on sinusta, ei hänestä.

Post-Love&Anarchy

That's all folks. Rakkautta&Anarkiaa is over, once again. The post-festival feeling is always a classic example of "You don't know what you've got 'til it's gone".

Luckily we're blessed with Elokuvasyksy. Someone is always showing something good and ambitious. It's still not quite the same for me, though, 'cause only R&A for me equals tradition, which equals a peace of mind and an ease in one's existence.

My R&A 2010:

The Good Heart (Hyvä Sydän). Intriguing and fresh in the beginning, but turned quite predictable once the stage had been set. Enjoyed the way the context was left "timeless" and the message conveyed mostly outside the dialogue.

The Eclipse. I love Ireland, I love literature, so I had to love this film a little. Particularly, I loved Ciarán Hinds in it, as well as the way in which it escaped genre-classifications. Always a welcome feature in this world of categories.

Ciarán Hinds and Iben Hjejle in The Eclipse

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. I went to see this alone. Boy, do I wait to meet my Mom tonight so I can finally discuss it with someone! Many scenes progressed way too slow for me, but then again that got me thinking about the different concepts of time - a good topic to continue after seeing Mr. Nobody.

Brotherhood. Danish filmmakers did not let me down this time either. Despite the pretty standard, Shakespearean basic elements, the way love and lust is described between two men has never been this appealing and convincing to me. The film's message is also really important in this brave new world of increasingly popular neo-fascism, "immigration criticism", etc. 

Nothing Personal. A friend gave me tickets to this aesthetically inspiring little piece of work. The two roles are impressively played, but despite the film's general slow pace I think the development of their mutual dynamics was still portrayed somehow too quickly - or then too much was left unsaid for me to really feel I knew how they were feeling. 

(Untitled). I gave this film three stars in the voting, because immediately after seeing it it felt too predictable and elitistic, actually the topic was really good and the execution - the script in particular - where pretty good. I regret the three stars, since it would have been nice to have it run in Finnkino theatres for others to see, too. Look it up if you missed it in R&A!

La Tournée (Kiertue). J'absolument adore Mathieu Amalric. He did a great job in his role here, once again, but as regards direction and script, this movie was a bit of a let-down. I think it missed depth and direction. The ladies were genuinely lovely but as characters they remained pretty shallow, and the theme of an attempted homecoming couldn't carry the movie on alone for two hours. Dommage.

Mr. Nobody. Now this was a movie - The Movie - to my liking. Its complex structure was challenging.  Its larger-than-normal amount of patterns, balanced with strong emotions in the story, really appealed to a semi-neurotic yet romantic mind such as mine.

Rakkautta & Anarkiaa, your loyal friend would like to thank you in the same sincere manner that Mr. Lanerva always thanks the audience (in what always feel like exactly the same words) before the Closing Film, every year!

Adam Goldberg is the artist with the greatest integrity in (Untitled)

P. S. A piece of dialogue from (Untitled) has stuck with me. I'm not sure if it was insightful or not, but from the way I keep thinking about it I think it must have been. At a dinner party someone asks Adam Goldberg, who plays a composer of atonal contemporary music (kicking the bucket and all that, and the pun was certainly intended) "What's the difference between art and commercial art?" and the cool gallerist lady with good intentions answers before him, that "commercial art has never posed a question it could not answer". The script was full of witty insights like this - earlier in the same table conversation Goldberg's character Adrian snaps at someone questioning his atonal music with: "Harmony was created so that capitalists could sell more pianos!"

P. P. S. Obviously that film also pleased me particularly for its choice of a title!

Joulufiilis tulee, ota koppi!

Eipä tässä paljon hauskempia ja taidokkaammin tehtyjä kotimaisia lyhytelokuvia ole tullut nähtyä, kuin jo-legendaariset Rare Exports Inc ja Rare Exports 2 - Safety Instructions. Elokuvain kulttisuosio on yhdistänyt meidät maltillisesti maallistuneet, ja leffat ovat lähteneet maailmalle, varmasti tuhansissa sähköposteissa, ulkomaisten ystävien täydellisinä joulutervehdyksinä.

Vasta valmistunutta koko illan Rare Exports -leffaa näytetään suurelle yleisölle ensi kertaa tänään, R&A-festarin yllätyselokuvana. Kihisen kateudesta, mitäs menin ostamaan liput (Untitled)- ja Kiertue-elokuviin. Kolmanteen ei taivu.

Lohduttelen itseäni toteamalla, että leffa toiminee parhaiten sitten joulun alla, kun laatikko-, lahja- ja joululauluhuuma meinaa keittää yli. Silloinhan on just hyvä hiljentyä elokuvan ääreen, ja antaa isolla kädellä kyytiä jouluun liittyville sinänsä ihanille ja tärkeille tunnearvoille, joiden varassa kyseinen elokuvakin lopulta keikkuu.

Ennen joulua leffan näkee myös yleisö Yhdysvalloissa. Kiihkeitä reaktioita odotellessa...

P. S. Ai et ole nähnyt niitä lyhäreitä? Äkkiä YouTubeen!

TV-elämää jalkapallon MM-kisojen jälkeen

Jos sait juuri kaukosäätimen takaisin yhteishuoltajuuteen kisojen koti-isännältä, tai mikäli helteet taivuttavat vihdoin pitämään edes yhden koti-illan viikossa, niin suosittelen lämpimästi avaamaan TV1:n huomenna tiistaina, 13.7. klo 21.

Tanskalaisohjaaja Susanne Bierin hienonhieno elokuva Brødre (Veljekset) on niin hyvä, että kirjoitinkin siitä jo aiemmin keväällä. Älä siis kalastele, grillaa tai sauno onnesi ohi - tai hetkinen: jos olet ihanasti mökillä niin kalastele, grillaa ja sauno sydämesi kyllyydestä, mutta etsi ja katso ihmeessä tämä elokuva viikon sisään Areenasta jos vain sopiva elokuvahetki tuntuu olevan myöhemmin käsillä.

Elokuvan katsottuasi saatat huomata että siitä jäi Bier-jano - etsi tällöin käsiisi Efter Brylluppet (Häiden jälkeen), äskettäin niinikään Ylen esittämä Elsker dig for evigt (Rakastan sinua ikuisesti) tai Hollywoodissa Benicio del Toron ja Halle Berryn kanssa tehty sydäntä raastava The Things We Lost in the Fire (Kaikki mitä kadotimme).

Kevätjuhlan tuntua

Nyt on pakko puffata muutamaa näyttelyä, joiden tekijöiden nimet tulevat takuuvarmasti tulevaisuudessa täyttämään lehtiesi sivut, tämän blogin satunnaiset postaukset, säätiöiden palkintolistat, mielenkiintoisimmat kahvipöytä- ja baarikeskustelut ja kenties lopulta vaikkapa koko Kiasman etuseinän:

Kuvataideakatemian lopputyönäyttely Kuvan kevät, Taiteen talossa sekä KuvAn gallerioissa Helsingissä 12.5.-6.6.2010. Avoinna joka päivä 11-18.

Taideteollisen korkeakoulun Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttely Elefanttikorttelissa Aleksanterinkadulla, 12.5.-13.6.2010. Avoinna ti-pe 10-18, la-su 11-17.

Näitä ei siis kannata jättää väliin! Tarkoitukseni oli ensin vierailla itse uudemman kerran Kuvan keväässä ja ensimmäisen kerran Masters of Art (eli MoA) -lopputyönäyttelyssä, ja vasta sitten kirjoittaa niistä. Vaan aika käy vähiin! Täytyy - levittää - tietoa.

Tuuli-Anna Viitanen: Peili peilissä

20 x 40 cm, lyijykynä paperille

Toukokuun lopulla elämä on juhla. Allekirjoittanut ainakin herkistyy aivan vaivattomasti edelleen yläasteen juhla-/jumppasalin, Suvivirren, sireenien ja kesämekkotunteen muistelemisesta. Kevätjuhlariemu kulminoitui omiin, lähes taianomaiselta (varsinkin näin retrospektissä) tuntuviin ylioppilasjuhliin, ja jotain siitä oli jäljellä vielä yliopistosta valmistuessanikin. Nykyään tuota kepeää kaikkivoipaisuuden tunnetta voi edelleen koettaa tavoitella sukulaisten ja ystävien erilaisissa valmistujaisjuhlissa. Näiden keväisten tunnetrippien eli kevätjuhlien lomaan en keksi tämän hetken helteisessä Helsingissä sopivampaa teematekemistä kuin taiteen yliopistojemme lopputyönäyttelyiden kiertäminen. Tänäkin vuonna uusi taide on kivasti ripoteltu ympäri kantakaupunkia, oiva pyöräretken paikka siis.

Kuvataideakatemiassa kukitettiin 40 uutta kuvataiteen maisteria Kuvan Kevät -näyttelyn avajaisissa viime viikolla. Töiden joukossa on ihania, häiritseviä sekä vaikuttavia töitä neljässä eri lokaatiossa, paljon maalausta, aika vähän valokuvaa, yllättävän suuri määrä installaatioita ja sekatekniikka erilaisin reseptein. Kierros kannattaa aloittaa itse Kuvataideakatemiasta, Hämeentien varrelta (Kaikukatu 4, sisäpihalla keikkapaikka 6. linjaa vastapäätä): koulun tiloihin on ripustettu kymmeniä hienoja töitä, ja auditoriossa pyörii Riikka Kuoppalan upea elokuva Palavan kaupungin alla, jota ei ainakaan kannata missata. Oivan lounaan saa muuten taiteesta vaikuttumisen lomassa koulun kasvis-lähi-luomuruokaravintolasta, jota olen tainnut mainostaa jo joskus aiemminkin. Opiskelijoille mausteinen ja runsas lounas kustantaa sen Kelan tukeman 2,60, muille muistaakseni femman. Money well spent.

KuvAn muut galleriat löytyvät Kasarmikadulta ja Lönnrotinkadulta, lisäksi Sturenkadun ja Kirstinkadun kulmassa sijaitsee Lasiboksi jossa Heidi Saramäki toteuttaa kollektiivista animaatiota joka keskiviikosta sunnuntaihin koko kevätnäyttelyn ajan, eli 6.6. asti, klo 16-19. Kuvan keväällä on omat nettisivut, joiden ehkä kiintoisinta antia ovat neljän valmistuvan maisterin blogit kevään varrelta.

Lotta Ingman: Élodie

110 x 130 cm, öljy kankaalle

TaiKin Masters of Art - Aistien kaupunki 2010 -näyttelyssä en tosiaan vielä ole itsekään ehtinyt käydä, joten en voi kuin suositella menneiden vuosien perusteella lämpimästi. Ei se ole mikään turha sanonta, että näistä näyttelyistä erottuvat jo edukseen tulevaisuuden tekijät. KuvA toi viime vuonna lopputyönäyttelyn takaisin omien seinien suojaan, TaiK puolestaan on lähtenyt liikkeelle Arabiasta ja kokeilee tänä vuonna näyttelyn järjestämistä stadin ytimessä, Elefanttikorttelissa Senaatintorin kupeessa.  Korttelin kerroksiin on saatu mahtumaan 81 uuden taiteen maisterin opinnäytteet. Tänne taidan ehtiä jo ensi viikolla, näyttely on esillä 13.6. asti.

Nämä näyttelyt ovat täydellinen resepti etenkin ns. huonosta taideitsetunnosta kärsiville. Jos olet harmillisesti elänyt siinä harhaluulossa ettet ymmärrä nykytaidetta (tai muotia, tai muotoilua), lähde ihmeessä liikkeelle ja astu lopputöiden eteen mieli tyhjänä. Mitään ei voikaan, eikä varsinkaan tarvitse "ymmärtää", tärkeintä on antaa nähdyn vaikuttaa ja omien ajatusten kulkea puuskittain itsensä ylitse. Tekisi miltei mieli jatkaa: kuin toukokuinen etelätuuli! Mutta karsitaan liian kököt metaforat... Malja taiteelle!

Susanna Mannerin lopputyö TaiKin kuvataidekasvatuksen ohjelmaan. 

Kuva: Sanna Haverinen.

Choke on it!

Good old Eyjafjallajökull is providing us a sneak peak of who it is exactly that we're messing around with. Our skies are invaded by an ash cloud who threatens to stay there indefinately. The audacity of that thing! Well, now both those who have had to cancel their travel plans and everyone else happening to be in Helsinki this weekend have the opportunity to attend the awkwardly named Helsinki Woman Film Festival, a.k.a. Artisokka!

From today until Sunday night, high-rated movies made by wise women are showed at Bio Rex. If you for instance have not yet seen The Hurt Locker, Sunday 8.15 pm is your chance (and mine). Tomorrow, on Saturday, my choice might be Drew Barrymore's first direction Roller Girl / Whip It, and I'm confident Pipilotti Rist's Pepperminta on Sunday afternoon is a real treat!

Here's to a) Mother Nature, and b) independent film festivals!

Not just any of those 364 days

 This charming opening picture is from the website of The Feminist Association Unioni

Next Monday is the International Women's Day. I've found I have two opinions that are seemingly opposed but in reality actually quite well in line.

Brought up to embrace the smart, the bright, the right kind of world view and notion of equality, and having rolled the gender questions around in many different contexts, I am genuinely happy that such a tradition exists. But at the same time I think we might be ready to try on Equality 2.0, where men would get their own day, too. That's equality for you, ladies and gentlemen. Don't you agree?

Possibly the coolest cartoonist in the world is Swedish Nina Hemmingsson (check her Myspace). In this picture: "Welcome to today's seminar, surely we'll proceed just like we usually do, so that you with penises get to speak a little more, while you without one get interrupted more often. Allrighty, let's roll."

Like the DocPoint film selection this year already kind of  showed, this decade it might be Miesten vuoro, the men's turn. And don't you go thinking now that I am ignoring the age-old oppression and gender inequality which comes as close to being a fact as it is possible for any historical material - but it's hardly the bulk of today's men that are to be blamed? By now, everyone should get treated in exactly the same way as anyone else, irrespective of their gender or sexual orientation. I want equality and I want it in everything, full stop.

While we keep that in mind, there's no reason not to celebrate Women's Day as a gained benefit of sorts.  This goes for all human kind - no gender reservations. Here are a few suggestions:

Disney's freshest,  The Princess and the Frog, with original voices of course. The fact that they are showing it at 9pm proves my point: they are movies for the entire family, whether you already have one or not is utterly irrelevant!  I've heard that this one - quite unsurprisingly coinciding with the industry's first African-American heroine - has all that jazz in it, spicing up the eternal moral lesson.

Projektori theatre festival in Q-teatteri; on Monday you can watch Ari-Pekka Lahti's and  Juha Luukkonen's play Ihmeellinen armo ('the amazing grace'). Allusion to Women's Day might be a bit far-fetched, but they only show the festival productions three times per play, so it's time to act.

Them Bitter Virgins

For people of leisure: nothing fits the day's agenda better than the wonderful cabaret ensemble Kitkerät Neitsyet (the Bitter Virgins) with their special Women's Day programme in Itäkeskus' Stoa, at 1pm.

Since Monday nights usually don't equal a vibrant gig night, the evening could perhaps be best spent in the company of a good book. To celebrate the day's occasion, I encourage everyone to find a copy of one of the first emancipated works of feminist fiction, Kate Chopin's The Awakening from 1899 (!) is a superb work of fiction that has finally been translated also into Finnish (Herääminen, published by Faros).

If you'd rather flip through something that's doable with a shorter-to-short attention span, and if you're fluent in Finnish, have a look at the web version of Tulva, a kick-ass magazine published by The Feminist Association Unioni.

And who knows, some of the attitude might stick beyond midnight! Have an excellent Women's Day, everyone!

  Rokkia, rouvat!

  Tulva's list of women
  with rock and roll.

Broideja Brothers Brødre

Miten tämä on mennyt multa ohi? Vai onko elokuva ameriikanversiona niin huono, ettei siitä ole pidetty mitään melua? Kai sekin on mahdollista.

Viime vuosikymmenen ehkä paras elokuvaohjaaja on Susanne Bier, jonka kaikki elokuvat ovat lisäksi olleet erinomaisesti käsikirjoitettuja. Tanskassa tehdyt Häiden jälkeen (Efter brylluppet, niinköhän se tanskaksi meni), rohkea Brødre, Jeg elsker dig for evigt ja sitten Hollywoodissa tehty sydäntäraastava The Things We Lost in the Fire, ovat oikeastaan kaikki lempielokuviani.

Kun näin the New York Timesin julkaisemassa hienon hienossa näyttelijäpotrettien kavalkadissa kuvan Jake Gyllenhaalista ja Tobey Maguiresta, ja teksti kertoi heidän esiintyvän elokuvassa nimeltä Brothers, arvasin jo että nyt on oltava kyseessä viime aikoina jälleen hieman yleistynyt elokuvamuoto: re-make. Minkäs teet, jos Pohjoismaissa vaan tehdään niin hyvää draamaa ettei niille tunnetasoille Hollywoodin aivoriihissä pinnistämälläkään ylletä.

Ymmärtääkseni amerikkalaiset eivät Halle Berryn ja Benicio del Toron hienoista roolisuorituksista huolimatta oikein ymmärtäneet The Things We Lost in the Firen hienoutta. Oliko aihe liian rankka, rytmi liian hidas, tuliko raja vastaan liian intensiivisissä lähikuvissa, vai siinä että David Duchovnylla oli onnellinen "mixed marriage" ja söpöjä mulattilapsia? Itse olen nähnyt elokuvan useamman kerran, siskoni katsoo sen niin usein että olisi varmaan pitänyt jo ostaa leffa sille omaksi. 

Suosittelen  ihan kaikkia edellämainittuja elokuvia todella lämpimästi. Samoin kuin tanskalaista elokuvaa ihan yleensä (Mifune, Festen, Dansen...); jään etsimään Veljesten uudelleenfilmatisointia, jos en muuten niin pelkästään Gyllenhaalin surusilmien vuoksi. Sotatilanteesta palaavan perheenisän rajusta traumasta kertovan tanskalaiselokuvan bongannut jenkkituottaja on varmasti hykerrellyt eri tyytyväisenä - mikä aihe koskettaisikaan syvemmin amerikkalaista kansakuntaa, joka on elänyt trauman kanssa viimeiset 40 vuotta. Samaa aihetta, sodan tuomia traumoja koskettelevia elokuvia on viime vuosina tehtailtu monia myös amerikkalaisvoimin: In the Valley of Elah, The Hurt Locker (mikäli olen oikein ymmärtänyt?), se yksi jonka nimeä en nyt saa päähäni, se tositapahtumiin perustuva missä Angelina Jolien sotakirjeenvaihtajamies katoaa, ja monen monta muuta. Muistutan jälleen taiteen parantavasta potentiaalista.

P.S. Näitä leffapostauksia syntyy näköjään näin sattumalta Oscarien alla (ne jaetaan tulevana sunnuntaina). Vannon etten saa niiltä mitään sponssia.  The New York Timesin Arts-sivut ovat mahdollisesti maailman miellyttävin ja inspiroivin tapa treenailla englannin kieltään ja pysyä kärryillä viimeisimmistä ensi-illoista, uutuuskirjoista, sekä tietysti New Yorkin teatteriskenestä. Kuvat ovat myös upeat, tsekkaa ylle linkitetty kuvakavalkadi jos et usko.

Precious & The Lovely Bones

Kuulostaa lastenromaanilta, mutta onkin blogipostaus kahdesta elokuvasta, jotka tulevat Helsingissä ensi-iltaan perjantaina 5. maaliskuuta, ja jotka minun on nähtävä aivan välittömästi.

The Lovely Bones (Oma Taivas) on filmatisointi Alice Seboldin samannimisestä, vuonna 2002 ilmestyneestä kirjasta.

Susien oma taivas

Olen ahminut, järkytyksen ja ihastuksen välimaastossa häilyen ja välillä ihan fyysisesti pahoinvoiden, Seboldin kirjat Lucky sekä Almost Moon, mutta tätä keskimmäistä romaaniaan en vielä tullut lukeneeksi. Leffa lupaa niin hyvää, että voin luullakseni katsoa sen ennen kirjan lukemista (tätä pitää aina harkita tarkkaan). Linkin alta löytyvät elokuvan stylet nettisivut, traileri ei luullakseni sisällä huomattavia spoilereita.

Muutama sana niistä lukukokemuksista: Lucky on Seboldin raa'an rehellinen kuvaus opiskelijatytön raiskauksesta ja sen vuosien pituisesta jälkipyykistä sekä elämänpituisista jäljistä. Tarina on Seboldin oma kokemus. Kirja taitaa edelleen roikkua tuolla Current Inspirations -listallani, ja voin sitä tosiaan kaikille vähän kovempinahkaisille suositella. Almost Moon on Seboldin uusin romaani (2007), joka kuvaa keski-ikäisen naisen suhdetta vanhaan ja sairaaseen äitiinsä. Luckyn perusteella sanoisin, että tämäkin kirja on suuresti omaelämäkerrallinen, vaikkei varmasti täysin tosielämää seurailekaan (ymmärrätte kun luette). 

The Lovely Bones ilmestyi heti Luckyn jälkeen, muistan lukeneeni että vieroitus- ja rahattomuuskierteessä pyörinyt, elämässä eksynyt Sebold kirjoitti niitä rinnan, mennee jälleen taide-on-terapiaa -otsikon alle. Kirjan aihe on yhtä rankka kuin edellisenkin: 14-vuotiaan tytön raiskaus ja murha, joka selvittämättömänä painaa jäljelle jäänyttä perhettä, jota kuollut Susie omasta taivaastaan neuvottomana seuraa. Kirjan on ohjannut elokuvaksi Peter Jackson; ensimmäinen ajatus on että hän palaa Heavenly Creatures -elokuvan tunnetiloihin ohjattuaan välissä King Kongia, Sormusten herroja, ja muita tehosteilla tunnetta tuottaneita spektaakkeleita. (Älkää käsittäkö väärin, Sormusten herra -leffat on minusta ihan mahtavia.)  Susieta esittää Sovituksessa vakuuttanut Saoirse Ronan, murtunutta isää Mark Wahlberg ja äitiä maailman kaunein nainen Rachel Weisz.  Loppukaarti on niinikään lupaavaa, ja käsikirjoitusta en epäile hetkeäkään.

 Mark Wahlberg ja Saoirse Ronan rooleissaan.

Saoirse tarkoittaa muuten iiriksi 'vapaus'.

Samana perjantaina Suomen ensi-iltansa saa vihdoin myös 1980-luvun Harlemiin sijoittuva, todella rankan kuuloinen kasvutarina Precious, josta luin ja kiinnostuin ensimmäisen kerran jo lokakuussa Time-lehden jutun perusteella. Huomaan usein vältteleväni liian ankean kuuloisia elokuvia, mutta tämän kyllä aion katsoa. Tilitän sitten täällä jos kävi huonosti. Preciousin nimiosan esittävä Gabourey Sibide on Oscar-ehdolla parhaaksi naisnäyttelijäksi ja hänen äitiään esittävä Mo'Nique on jo palkittukin monella taholla. Samoin ohjaaja Lee Daniels on Oscar-ehdolla. On elokuva ehdolla parhaaksi elokuvaksikin - miksi sen kategorian ehdokkaita muuten on tänä vuonna niin monta, vai onko aina ollut niin? Haiskahtaa  puhtaalta markkinoinnilta. Muutenkin Academy Awards on viime vuosina menettänyt suuren osan auktoriteetistaan, ainakin minun silmissäni. Jonkin verran olen muuten huolissani siitä, että Preciousissa nähdään sivuosissa myös Mariah Carey ja Lenny Kravitz... Elokuvan trailerin voi katsoa  mm. täällä.

Gabourey Sibide on kaltoin kohdeltu Precious

Samana perjantaina saa sitten vielä ensi-iltansa Tom Fordin ohjaama ja Colin Firthin tähdittämä A Single Man, ja viikkoa myöhemmin Tim Burtonin siistinnäköinen Liisa Ihmemaassa -filmatisointi sekä myös katsottavan oloinen An Education. Pitää vissiin investoida sarjalippuun. Tämä keskustelu jatkunee maaliskuun loppupuolella, käykää tekin elokuvissa ja vertaillaan sitten täällä mieltymyksiä.

Todellisuuden tarkistelua: DocPoint 2010

Loppusyksyn leffafestarit menivät kaikki ohi kaukomailla. Sitä suuremmalla innolla ja etukäteisfiilistelyllä odotan siis kuun lopun DocPointia (26.-31.1.2010), tänä vuonna jo kuusipäiväistä ja varsin laajaa dokumenttielokuvafestivaalia - Suomen suurinta, epäilisin. Tämä teksti kuuluu keskeisenä osana mainittuun etukäteisfiilistelyyn. Aloitetaan trailerista; kolmesta versiosta mielestäni hauskin löytyy täältä. (Joku reflektoi omia angstejaan kommentoiden sitä angstiseksi tekotaiteeksi, huomaan. Voi voi.)

 Murray Fredericks: Salt

Dokkareita, leffoja, dokumentaareja näytetään peräti 16:ssa eri sarjassa, mikä tuntuu ehkä hieman liioitetulta, niputtaa olisi voinut toisinkin. Lähes jokaiselle sarjalle on tosin löytynyt oma kommentaattori, mikä on ehkä ollut jaon tausta-ajatuksena. Esityssarjoja ja asiantuntija-artikkeleita voi selailla DocPointin sivuilla.

Leffojen kommentoinnin aika tullee myöhemmin, tässä vaiheessa on syytä tarttua kalenteriin ja alkaa väistellä päällekkäisyyksiä; kuusi päivää on lyhyt aika, etenkin kun leffojen lisäksi on tarjolla valtava määrä oheistapahtumia. Itse aion yrittää ehtiä ainakin Kiasman pihalle perjantaina 29.1. kohoavaan Tarinatelttaan, joka on Ylen Dokumenttiprojektin valtakunnallista, mielenkiinnon ja tsemppitunteita herättelevää Lönnrot 2017-hanketta.

Lainaus Ylen sivuilta: "Lönnrot 2017 -hankkeen tavoitteena on kerätä 

tuhat tarinaa Suomesta. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen 

Suomen kulttuurinen kokonaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset 

ajattelevat, tuntevat, kokevat ja pitävät tärkeänä." Ks. lisää linkin takaa.

Tarinateltan lisäksi aion astua Kiasman seminaarisaliin kuuntelemaan armoitetun asiantuntijan, Peter von Baghin luentoa dokumenttielokuvan olemuksesta, ja kenties käydä Painobaarissa kello kuuden ja seitsemän välillä; siellä järjestetään keskiviikosta lauantaihin ohjaajatapaamisia. Ja jee: avajaisklubilla tiistaina, Virgin Oil Co:ssa soittaa iki-ihana Vallilan Tango!

Mielenkiintoinen tilaisuus lienee myös Robert J. Flahertyn vuonna 1925 valmistuneen, Samoan saaren tatuointirituaalia dokumentoivan Moana-elokuvan screening: Flahertyn tytär Monica teki isänsä mykkäelokuvaan vuonna 1981 ääniraidan Samoan lapsuusmuistojensa pohjalta. Elokuvan esittelee ohjaaja, kuvataiteilija Sami van Ingen. Josta tulikin mieleen, että erinomainen appetizer DocPoint-viikolle tarjoillaan jo perjantaina 22.1. Orionissa, kun van Ingenin oma vanhan ja uuden yhdistelmäelokuva Just One Kiss - The Fall of Ned Kelly saa Suomen ensi-iltansa Niemisen & Litmasen livesäestämänä. Kyseessä on uusi (sanan kaikissa merkityksissä) tulkinta maailman ensimmäisestä pitkästä elokuvasta (The Story of the Kelly Gang, 1906), ja tärkeä osuus van Ingenin kuvataiteellisesta tohtorintyöstä Kuvataideakatemiaan. Tähän tapahtumaan (12/10 euron) liput onkin jo varmuuden vuoksi hankittuna - KAVAn nettikauppa palvelee.

Moana

Moanan lisäksi muita DocPoint -leffoja, joihin olisi ehdottomasti saatava liput: avajaiselokuva Miesten vuoro, Lapsui&Lehmuskallion uusi elokuva Maan muisti, Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland, ja ystäväpiirin miehiä suuresti innostava Kill the Referee.

Olenhan sitä itsekin joskus miettinyt: miltä tuntuu erotuomarista itsestään

valta ja sen tuoma vastuu; määritteleekö se koko elämän? Elävätkö pahassakin

pelossa ja valvontakameroiden takana? Kill the Referee sen kertonee.

Ja lopuksi se tärkeä, käytännön pointti: DocPointin verkkokauppa aukeaa maanantaina 18.1.2010. Ei kannata myöhästyä. (Toivotaan että kauppa kulkee jouhevammin kuin R&A:n alati kaatuilevassa verkkosysteemissä.)

Nähdään elokuvasalin intiimissä pimeydessä, ja ruoditaan kokemuksia helmikuussa. Omat tärpit olisi oikein tervetulleita kommentti-toiminnolla!

P.S. Meinasi unohtua! Yle Teeman DocPoint-lauantai on huomenna. Oivaa. 

Reality check, check!

So I missed all the film festivals in November, being abroad. All the more reason to get hyped up about DocPoint, the documentary film festival in the end of the month (Jan 26-31). It is, I believe, Finland's biggest documentary festival, and confusingly extensive this year.

I plan to enthuse over it a little now. Let's start with the trailer. The funniest one is in Finnish, watch it here. The lines go something like: "You, cashier in Kamppi. Why did you wish me 'good day' when it was already evening? How about a little attentiveness!?"

DocPoint 2010 screens films in 16 different seria, which seems a little exaggerated. They have however found relevant commentators for each series, which probably explains the decision. You can browse the seria, movies and expert articles on the programme page.

The Two Horses of Genghis Khan (Mongolia/Germany) is screened in

the Winners and Bestsellers series

We'll review the films later; what's urgent now is to practice some skillful schedule planning in order to avoid overlaps. Six days is not that long a time, especially when in addition to the films the festival features numerous other related events and happenings. (And some of us go to work, too.)

Many of the related events are held in English, including most of the Meet the Directors hours at Painobaari, 6-7 pm from Wednesday to Saturday. You can also step inside the Story Tent in front of Kiasma Museum of Friday, and dancing some tango, humppa and jenkka to the live music of the super sympathetic Vallilan Tango at the festival's opening club on Tuesday comes oh-so-highly recommended!

Among the likely more original screenings of the festival is Robert J. Flaherty's 1925 documentary Moana, to which his daughter Monica has created the sound environment as late as in 1981, based on her childhood memories from the Samoa island on which the documentary was shot.

Other must-sees, for me, include Finnish Virpi Suutari's Auf Wiedersehen Finnland, and the opening film Steam of Life ('Miesten vuoro'), which shows us Finnish men in sauna - can you get any closer to the core? Luckily it's subtitled so that non-Finnish speakers can also get the presumably insightful lesson. Male friends are very enthusiastic about the Swiss-Belgian football documentary Kill the Referee. I could list a hundred more interesting films, but you might as well browse through them by yourself, since we all have our individual interests.

(All the films I've mentioned, as well as most of the others, are subtitled in English.)

It's not like I haven't wondered myself: How does it really feel to have that

much "power"? Are they scared, do they live behind gates and control

cameras? Kill the Referee is screened on Thursday and Saturday.

And finally, a crucial piece of information: the web sale of tickets opens on Monday the 18th. Don't be late, as most films only have one screening and the expected hits two at most.

See you in the intimate dark of the theater; hopefully some reviews after the festival will appear in the shape of blog comments, and I'll try and share my experiences in early February as well.

Jos Sä Tahdot Niin

Viime vuosina tehdyt musiikkielokuvat Chicago, Mamma Mia ja Dreamgirls, muiden amerikkalaisten jättituotantojen ohella, ovat saaneet allekirjoittaneen julistamaan nykymusikaalifilmatisoinnit lajina rappioituneeksi, ennen kaikkea tylsäksi.

Pettymys selittyy sitä edeltäneellä suurella kiintymyksellä ko. genreen. Kyseessä on nähkääs ihminen, jonka lempielokuvia ovat Some Like It Hot, My Fair Lady ja The Commitments; ihminen joka sai vielä 20-vuotiaana Disneyn kokoillan piirrettyjen (jotka olivat poikkeuksetta musikaaleja 80- ja 90-luvuilla, ovat kai edelleenkin - oon pudonnut kärryiltä) laulukirjan syntymäpäivälahjaksi, ja osaa edelleen ulkoa mm. tietyt Kaunottaren ja Hirviön tarttuvat sävelet ja useimmat kertsit.

(..."Ooooooleeeet nasta, Gaston, tykkään susta, Gaston, jokainen tahtois tollaisen leuan Gaston --- Olen itseeni taas hyvin tyyyyytyväinen..." jne.). Ah - nämä piirretyt yhdessä Aku Ankka -sarjisten kanssa: Mr. Disneyn koneisto on aikoinaan päässyt melko reippaasti muokkaamaan nuorta mieltäni. Missäköhän se tänään näkyy, muualla kuin satunnaisessa hyräilyssä?

Suomessa ei juuri ole tehty musikaalielokuvia. Hypen VHS-versiota säilytän kyllä kuin suurta aarretta (ja soundtrack-CD:tä, enkä muuten ole ainoa), mutta näyttämöltä filmiksi muutettua teosta ei nyt lasketa. Ei vissiin Neil Hardwickinkaan mielestä, sillä tällä viikolla ensi-iltaan tullutta Jos rakastat -elokuvaa mainostettiin laajalti ensimmäisenä suomalaisena musiikkielokuvana.

(Muistin juuri katsoneeni vähän aikaa sitten telkkarista elokuvan 8 päivää ensi-iltaan, joka itse asiassa taisi myös vähän yrittää olla musiikkielokuva. Se, ystävät hyvät, ei yrityksessään onnistunut.)

Kotimaisen kulttuurin kannatuksen nimissä (ja koska eilen ei mennyt mitään muuta mielenkiintoista mitä emme olisi jo nähneet) istahdimme ystävän kanssa Jos rakastat iltanäytökseen. "Chicagon ohjaajan uuden mestariteoksen", elokuvan Nine trailerin aikana kuiskasin kaverille: "Mä en pidä musiikkielokuvista". En missään nimessä odottanut, varsinkaan joitain arvostelujen otsikoita silmäiltyäni, että musiikkielokuva vakuuttaisi eikä kyllästyttäisi.

Ehkä asiaan vaikutti se, että meidän lisäksemme koko Kinopalatsi 1 oli täynnään 17-vuotiaita, jotka olivat tulleet isoilla meluisilla jengeillään katsomaan elokuvaa, jossa varmaan esiintyi paljon frendejä ja joka kertoi saman ikäisten helsinkiläisten rakkaustarinasta - miten siis-tii. Ne oli ihania! Kaikkien pitäisi katsoa Jos rakastat siinä seurassa. Ne mesosi ja tekstaili ja kikatteli kaikelle, huuteli välillä tyhmiä, ja aina musiikkikohtausten aikana puhkesi puhumaan kavereilleen. Humoristinen Jägermeisterryyppy-kohtaus sai ne purskahtamaan spontaaneihin aplodeihin. (Tiedän, probably only in Finland.) Sellainen vellova ADHD-massa, ja me nostalgiaa puhkuen sen keskellä.

Ja ehkä eläytymiseen vaikutti myös se, että leffakaverina oli ystävä jonka vierellä elin aikoinaan läpi samat vapaudenhuumaiset ikävaiheet. Ja näin ollen, jos leffan eka biisi on vanhaa Maija Vilkkumaata ja seuraava Tuomari Nurmiota, molemmat sekä hyvin että hauskasti esitettyjä, niin oli vaikea olla muuta kuin suopea. Ehkä se siis oli vaan aika hyvä elokuva! En katsonut kelloa tai odottanut leffan loppumista kertaakaan, ja joidenkin musiikkikohtausten jälkeen (Rusketusraidat!) meinasin jopa refleksinomaisesti alkaa taputtaa.

Kolminkertainen Hurraa-huuto, siis: vanha rakkauteni melodraamaa kohtaan on tainnut taas herätä henkiin! Tästä muutama kiitos: ensinnä Neil Hardwickille ja Katja Kalliolle ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, sekä näyttelijöille työstään. Etenkin päähenkilö Ada/Anna (eteerinen Elli Vallinoja) ja hoitsuystävä Mervi (ihana Jenni Hakala) olivat huippuja, ja kohtaukset soljuivat dialogista laulantaan luontevasti. Pakollinen bedroom scene tuntui aluksi ylimääräiseltä, mutta pääpari on niin söpö ja käsikirjoitus liikuttava, ettei voinut kuin fiilistellä.

Kiitos myös kymmenille suomalaisille muusikoille menneiltä vuosikymmeniltä ihanista biiseistä, ja näyttelijöille sekä sovittajille niiden uudesta esityksestä. Jos sä tahdot niin ja Joka päivä ja joka ikinen yö olivat esitetyistä biiseistä ehkä suosikkejani, lukijaraati saa mielellään käydä valitsemassa omansa ja mainita ne täällä. Ja kiitos kuvaajalle hienoista otoksista, ja hassuille taustatanssijoille - no - hassuudesta, jota taitava kuvaus tuki. Ja Helsingille taas kiitos sen iki-ihanuudesta.

Leffan jälkeen, puolen yön perjantaisporassa joka oli niin ikään täynnä elinvoimaisia parikymppisiä, olin nääntyä nostalgiaan, mutta näin seuraavana aamuna se on jo silittynyt pieneksi hymyksi suupielessä.

P.S. Tässä taitaa olla ensimmäinen julkinen teksti, jossa leimaan itseni ei-nuoreksi. Pakko vielä alleviivata, että vaikka olimme ehkä vanhimmasta päästä siellä elokuvasalissa, niin eihän tässä nyt ihan varsinaisesti keski-ikää vielä koetella, kuten Maija Vilkkumaa-, Hype-, sun muut maininnat paljastavatkin... *hymiö!*

Tarpeeksi vanha muistelemaan haikeana 18. ikävuottaan nyt kuitenkin.

Omalla Areenalla

Ottamatta toistaiseksi mitään kantaa Yle-maksun loppumattomaan tarinaan, haluaisin nopeasti liehutella Yle Areenan sinivalkoista lippua. Kenties juuri tuon em. tulenaran ja lojaliteetteja tarkistavan, hyvinkin julkisen keskustelun takia Areenalla julkaistaan nyt niiiiiin paljon hyvää ohjelmaa, että sitä melkein toivoo sairastuvansa jotta voisi hyvin omatunnoin klikkailla menemään, ulkomaailmasta piittaamatta.

Akuuteimmat ensin: jos missasit Suomen Oscar-ehdokkaan tv-ensi-illan maanantaina, niin sinulla on vielä 4 päivää aikaa katsoa se tietokoneeltasi. Postia pappi Jaakobille -elokuvaa oli hehkuteltu niin vuolaasti että meinasin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana hermostua sen verkkaisuuteen, mutta hitaus ja pienieleisyys ottivat sitten kyllä jälleen kyytiinsä ja lopussa olin ihan tyytyväinen rajalliseenkin pitkäjänteisyyteeni. Erityiskiitos itsekriittisyydestä leikkausvaiheessa - tunti ja 15 minuuttia oli täydellinen kesto. Niin monet elokuvat ovat nykyään ihan selkeästi liian pitkiä, mikä on vähän sääli sillä siinä missä "extended version" on aina mahdollista julkaista jälkikäteen, en kuitenkaan usko lyhennettyjen versioiden purevan yleisöön juuri muualla kuin lentokoneissa jossa valinta ei ole katsojan.

Loppiaisena Yle esitti erinomaista kotimaista dokumenttielokuvaa. (Kiinnitin muuten DocPointin nettisivuilla huomiota sanan 'dokumentaari' käyttöön. Jos niin keskeinen dokumenttien levitys- ja esittelyinstanssi sitä on päättänyt käyttää, niin on sitä varmasti ainakin hetki mietitty. Otan koekäyttöön itsekin tästedes.) Kansakunnan olohuone sai meidän olohuoneen kotikatsomon vuoroin täysin hiljaiseksi, vuoroin hymyilemään neljällä suulla suopeasti. Ja miettimään monia henkilökohtaisia asioita, mm. omaa ajankäyttöä, ja sitä että liikenisikö siitä muutama hetki aina välillä maan tuhansille yksinäisille vanhuksille. Mietimme myös, kuinka niin laajasta kuvamateriaalista voi todennäköisesti rakentaa lukemattoman määrän erilaisia ja silti koherentteja "tarinoita". Tekijöiden valinnat tuntuvat kyllä oikeilta.

Reilun tunnin pituista dokumentaaria näytetään Areenalla vielä 6 päivää - kiirehtikää ihmeessä katsomaan se!

Ja sitten teille mahdollisesti myöhässä lukijoille, jotka klikkaatte tekstiä yli kuuden päivän kuluttua: Areena on ihan paras tapa seurata ihan parasta uutta suomalaista sarjaa Parasta Aikaa. Se on mitä onnistunein "lämminhenkinen perhekomedia" - yleensä amerikkalaisten ja norjalaisten yksinoikeus - ja henkilöhahmot ovat ihanan uskottavia ja tilanteet vain hieman, juuri sopivasti aidosta kärjistettyjä. Kaikkein kivointa: esiteini-ikäiset tytöt ovat, muistaakseni ja tietääkseni, ihan tosi aitoja. Tästä on kiittäminen sekä näyttelijöitä, käsikirjoittajia että varmaankin myös ohjaajaa. On nimittäin jo pitkään harmittanut se stereotypioiden kautta tapahtuva murrosikäisten dissaaminen, johon varsin monet erilaiset dramatisoinnit on sortuneet. Olisinpa itse vielä yläasteella jotta voisin tarkistaa olenko oikeassa. Parasta aikaa -jaksot on nähtävissä Areenassa kuukauden ajan, 1. jakso vielä 18 päivää. Kolmas jakso tulee telkkarista tulevana lauantaina klo 19.10.

Lisäksi Areenalla voi kuunnella ohi menneitä radiolähetyksiä ja uutisia, ja katsoa kaikki muutkin lempisarjat: Kotikadun, Karjalan kunnailla, Satuhäät, Miitta-tädit, Kotikatsomot ja Dokumenttiprojektit... Turha näitä tähän on listata, menkää sieltä katsomaan!

Klikkaan tekstin lopettamisen kunniaksi tästä itsekin Toisia naisia -minisarjan ekan osan käyntiin. Kiitos Yleisradiolle.

P.S. No jos nyt kuitenkin jotain siitä Yle-maksusta; tai lähinnä haluaisin todeta sen herättämästä keskustelusta kaksi asiaa. Yhtäältä on mukava saada syventyä "uutiseen" niin monesta näkökulmasta - ei löydy median edustajaa tai poliitikkoa jolla ei olisi asiasta mielipidettä sekä ilmeistä janoa se julkisesti ja osallistua keskusteluun median kriisistä/uudesta murroksesta/journalismin uskottavuudesta.

Esimerkkeinä tästä toimivat nyt vaikkapa verrattoman Kanava-lehden numerossa 8/2009 julkaistut artikkelit, Uuden Suomen lukemattomat uutisoinnit ja (olemattomassa suodattamattomuudessaan hieman raivostuttavat) keskustelut sekä näkökulmat) sekä tietysti kaikki välinelajiensa suurimpien edustajien uutiset, nuo viralliset totuudet.

Toisaalta, se toinen asia, pieni närkästyksen sivuääni: onko syytä pitää itseään harhaisena, jos edellämainitun keskustelun jokapuolisuus  näyttäytyy ei-median edustajan silmissäni hieman itsekeskeisenä? Ilman syyttäviä sormia haluaisin toivoa, että ylemaksukeskustelun jyvät eroteltaisiin akanoista ja osa palsta- sun muusta julkisesta mediatilasta annettaisiin takaisin muille aiheille. Sillä niitähän piisaa.

Eniten tietysti sopii toivoa rohkeaa ja mahdollisimman useaa kansalaista hyödyttävää uutta rakennetta, joka pysyisi perässä uudessa murroksessa ja verottaisi kansalaisia välineistään oikeudenmukaisesti.