Todellisuuden tarkistelua: DocPoint 2010

Loppusyksyn leffafestarit menivät kaikki ohi kaukomailla. Sitä suuremmalla innolla ja etukäteisfiilistelyllä odotan siis kuun lopun DocPointia (26.-31.1.2010), tänä vuonna jo kuusipäiväistä ja varsin laajaa dokumenttielokuvafestivaalia - Suomen suurinta, epäilisin. Tämä teksti kuuluu keskeisenä osana mainittuun etukäteisfiilistelyyn. Aloitetaan trailerista; kolmesta versiosta mielestäni hauskin löytyy täältä. (Joku reflektoi omia angstejaan kommentoiden sitä angstiseksi tekotaiteeksi, huomaan. Voi voi.)

 Murray Fredericks: Salt

Dokkareita, leffoja, dokumentaareja näytetään peräti 16:ssa eri sarjassa, mikä tuntuu ehkä hieman liioitetulta, niputtaa olisi voinut toisinkin. Lähes jokaiselle sarjalle on tosin löytynyt oma kommentaattori, mikä on ehkä ollut jaon tausta-ajatuksena. Esityssarjoja ja asiantuntija-artikkeleita voi selailla DocPointin sivuilla.

Leffojen kommentoinnin aika tullee myöhemmin, tässä vaiheessa on syytä tarttua kalenteriin ja alkaa väistellä päällekkäisyyksiä; kuusi päivää on lyhyt aika, etenkin kun leffojen lisäksi on tarjolla valtava määrä oheistapahtumia. Itse aion yrittää ehtiä ainakin Kiasman pihalle perjantaina 29.1. kohoavaan Tarinatelttaan, joka on Ylen Dokumenttiprojektin valtakunnallista, mielenkiinnon ja tsemppitunteita herättelevää Lönnrot 2017-hanketta.

Lainaus Ylen sivuilta: "Lönnrot 2017 -hankkeen tavoitteena on kerätä 

tuhat tarinaa Suomesta. Tarinoista muodostuu 100-vuotiaan itsenäisen 

Suomen kulttuurinen kokonaiskuva: mitä Suomessa asuvat ihmiset 

ajattelevat, tuntevat, kokevat ja pitävät tärkeänä." Ks. lisää linkin takaa.

Tarinateltan lisäksi aion astua Kiasman seminaarisaliin kuuntelemaan armoitetun asiantuntijan, Peter von Baghin luentoa dokumenttielokuvan olemuksesta, ja kenties käydä Painobaarissa kello kuuden ja seitsemän välillä; siellä järjestetään keskiviikosta lauantaihin ohjaajatapaamisia. Ja jee: avajaisklubilla tiistaina, Virgin Oil Co:ssa soittaa iki-ihana Vallilan Tango!

Mielenkiintoinen tilaisuus lienee myös Robert J. Flahertyn vuonna 1925 valmistuneen, Samoan saaren tatuointirituaalia dokumentoivan Moana-elokuvan screening: Flahertyn tytär Monica teki isänsä mykkäelokuvaan vuonna 1981 ääniraidan Samoan lapsuusmuistojensa pohjalta. Elokuvan esittelee ohjaaja, kuvataiteilija Sami van Ingen. Josta tulikin mieleen, että erinomainen appetizer DocPoint-viikolle tarjoillaan jo perjantaina 22.1. Orionissa, kun van Ingenin oma vanhan ja uuden yhdistelmäelokuva Just One Kiss - The Fall of Ned Kelly saa Suomen ensi-iltansa Niemisen & Litmasen livesäestämänä. Kyseessä on uusi (sanan kaikissa merkityksissä) tulkinta maailman ensimmäisestä pitkästä elokuvasta (The Story of the Kelly Gang, 1906), ja tärkeä osuus van Ingenin kuvataiteellisesta tohtorintyöstä Kuvataideakatemiaan. Tähän tapahtumaan (12/10 euron) liput onkin jo varmuuden vuoksi hankittuna - KAVAn nettikauppa palvelee.

Moana

Moanan lisäksi muita DocPoint -leffoja, joihin olisi ehdottomasti saatava liput: avajaiselokuva Miesten vuoro, Lapsui&Lehmuskallion uusi elokuva Maan muisti, Virpi Suutarin Auf Wiedersehen Finnland, ja ystäväpiirin miehiä suuresti innostava Kill the Referee.

Olenhan sitä itsekin joskus miettinyt: miltä tuntuu erotuomarista itsestään

valta ja sen tuoma vastuu; määritteleekö se koko elämän? Elävätkö pahassakin

pelossa ja valvontakameroiden takana? Kill the Referee sen kertonee.

Ja lopuksi se tärkeä, käytännön pointti: DocPointin verkkokauppa aukeaa maanantaina 18.1.2010. Ei kannata myöhästyä. (Toivotaan että kauppa kulkee jouhevammin kuin R&A:n alati kaatuilevassa verkkosysteemissä.)

Nähdään elokuvasalin intiimissä pimeydessä, ja ruoditaan kokemuksia helmikuussa. Omat tärpit olisi oikein tervetulleita kommentti-toiminnolla!

P.S. Meinasi unohtua! Yle Teeman DocPoint-lauantai on huomenna. Oivaa. 

Reality check, check!

So I missed all the film festivals in November, being abroad. All the more reason to get hyped up about DocPoint, the documentary film festival in the end of the month (Jan 26-31). It is, I believe, Finland's biggest documentary festival, and confusingly extensive this year.

I plan to enthuse over it a little now. Let's start with the trailer. The funniest one is in Finnish, watch it here. The lines go something like: "You, cashier in Kamppi. Why did you wish me 'good day' when it was already evening? How about a little attentiveness!?"

DocPoint 2010 screens films in 16 different seria, which seems a little exaggerated. They have however found relevant commentators for each series, which probably explains the decision. You can browse the seria, movies and expert articles on the programme page.

The Two Horses of Genghis Khan (Mongolia/Germany) is screened in

the Winners and Bestsellers series

We'll review the films later; what's urgent now is to practice some skillful schedule planning in order to avoid overlaps. Six days is not that long a time, especially when in addition to the films the festival features numerous other related events and happenings. (And some of us go to work, too.)

Many of the related events are held in English, including most of the Meet the Directors hours at Painobaari, 6-7 pm from Wednesday to Saturday. You can also step inside the Story Tent in front of Kiasma Museum of Friday, and dancing some tango, humppa and jenkka to the live music of the super sympathetic Vallilan Tango at the festival's opening club on Tuesday comes oh-so-highly recommended!

Among the likely more original screenings of the festival is Robert J. Flaherty's 1925 documentary Moana, to which his daughter Monica has created the sound environment as late as in 1981, based on her childhood memories from the Samoa island on which the documentary was shot.

Other must-sees, for me, include Finnish Virpi Suutari's Auf Wiedersehen Finnland, and the opening film Steam of Life ('Miesten vuoro'), which shows us Finnish men in sauna - can you get any closer to the core? Luckily it's subtitled so that non-Finnish speakers can also get the presumably insightful lesson. Male friends are very enthusiastic about the Swiss-Belgian football documentary Kill the Referee. I could list a hundred more interesting films, but you might as well browse through them by yourself, since we all have our individual interests.

(All the films I've mentioned, as well as most of the others, are subtitled in English.)

It's not like I haven't wondered myself: How does it really feel to have that

much "power"? Are they scared, do they live behind gates and control

cameras? Kill the Referee is screened on Thursday and Saturday.

And finally, a crucial piece of information: the web sale of tickets opens on Monday the 18th. Don't be late, as most films only have one screening and the expected hits two at most.

See you in the intimate dark of the theater; hopefully some reviews after the festival will appear in the shape of blog comments, and I'll try and share my experiences in early February as well.

Oi kuinka kriittistä

Kas mikä verraton verkkosivu löytyi tässä taannoin. Suomalaisten sanomalehtien verkkosivuilla julkaistut arvostelut kaikki yhdessä osoitteessa. Usein verkkoarvostelut ovat lehdessä painettuja lyhyempiä, mutta luulisin että trendi on kuitenkin pidempään päin.

Itse kannatan Koe ensin, lue sitten -järjestystä, mutta voihan sitä inspiraatiotakin hakea täältä(kin).

Arvosteluja ja mielenkiintoisia pääkirjoituksia siis Kritiikkiportissa.

Jos Sä Tahdot Niin

Viime vuosina tehdyt musiikkielokuvat Chicago, Mamma Mia ja Dreamgirls, muiden amerikkalaisten jättituotantojen ohella, ovat saaneet allekirjoittaneen julistamaan nykymusikaalifilmatisoinnit lajina rappioituneeksi, ennen kaikkea tylsäksi.

Pettymys selittyy sitä edeltäneellä suurella kiintymyksellä ko. genreen. Kyseessä on nähkääs ihminen, jonka lempielokuvia ovat Some Like It Hot, My Fair Lady ja The Commitments; ihminen joka sai vielä 20-vuotiaana Disneyn kokoillan piirrettyjen (jotka olivat poikkeuksetta musikaaleja 80- ja 90-luvuilla, ovat kai edelleenkin - oon pudonnut kärryiltä) laulukirjan syntymäpäivälahjaksi, ja osaa edelleen ulkoa mm. tietyt Kaunottaren ja Hirviön tarttuvat sävelet ja useimmat kertsit.

(..."Ooooooleeeet nasta, Gaston, tykkään susta, Gaston, jokainen tahtois tollaisen leuan Gaston --- Olen itseeni taas hyvin tyyyyytyväinen..." jne.). Ah - nämä piirretyt yhdessä Aku Ankka -sarjisten kanssa: Mr. Disneyn koneisto on aikoinaan päässyt melko reippaasti muokkaamaan nuorta mieltäni. Missäköhän se tänään näkyy, muualla kuin satunnaisessa hyräilyssä?

Suomessa ei juuri ole tehty musikaalielokuvia. Hypen VHS-versiota säilytän kyllä kuin suurta aarretta (ja soundtrack-CD:tä, enkä muuten ole ainoa), mutta näyttämöltä filmiksi muutettua teosta ei nyt lasketa. Ei vissiin Neil Hardwickinkaan mielestä, sillä tällä viikolla ensi-iltaan tullutta Jos rakastat -elokuvaa mainostettiin laajalti ensimmäisenä suomalaisena musiikkielokuvana.

(Muistin juuri katsoneeni vähän aikaa sitten telkkarista elokuvan 8 päivää ensi-iltaan, joka itse asiassa taisi myös vähän yrittää olla musiikkielokuva. Se, ystävät hyvät, ei yrityksessään onnistunut.)

Kotimaisen kulttuurin kannatuksen nimissä (ja koska eilen ei mennyt mitään muuta mielenkiintoista mitä emme olisi jo nähneet) istahdimme ystävän kanssa Jos rakastat iltanäytökseen. "Chicagon ohjaajan uuden mestariteoksen", elokuvan Nine trailerin aikana kuiskasin kaverille: "Mä en pidä musiikkielokuvista". En missään nimessä odottanut, varsinkaan joitain arvostelujen otsikoita silmäiltyäni, että musiikkielokuva vakuuttaisi eikä kyllästyttäisi.

Ehkä asiaan vaikutti se, että meidän lisäksemme koko Kinopalatsi 1 oli täynnään 17-vuotiaita, jotka olivat tulleet isoilla meluisilla jengeillään katsomaan elokuvaa, jossa varmaan esiintyi paljon frendejä ja joka kertoi saman ikäisten helsinkiläisten rakkaustarinasta - miten siis-tii. Ne oli ihania! Kaikkien pitäisi katsoa Jos rakastat siinä seurassa. Ne mesosi ja tekstaili ja kikatteli kaikelle, huuteli välillä tyhmiä, ja aina musiikkikohtausten aikana puhkesi puhumaan kavereilleen. Humoristinen Jägermeisterryyppy-kohtaus sai ne purskahtamaan spontaaneihin aplodeihin. (Tiedän, probably only in Finland.) Sellainen vellova ADHD-massa, ja me nostalgiaa puhkuen sen keskellä.

Ja ehkä eläytymiseen vaikutti myös se, että leffakaverina oli ystävä jonka vierellä elin aikoinaan läpi samat vapaudenhuumaiset ikävaiheet. Ja näin ollen, jos leffan eka biisi on vanhaa Maija Vilkkumaata ja seuraava Tuomari Nurmiota, molemmat sekä hyvin että hauskasti esitettyjä, niin oli vaikea olla muuta kuin suopea. Ehkä se siis oli vaan aika hyvä elokuva! En katsonut kelloa tai odottanut leffan loppumista kertaakaan, ja joidenkin musiikkikohtausten jälkeen (Rusketusraidat!) meinasin jopa refleksinomaisesti alkaa taputtaa.

Kolminkertainen Hurraa-huuto, siis: vanha rakkauteni melodraamaa kohtaan on tainnut taas herätä henkiin! Tästä muutama kiitos: ensinnä Neil Hardwickille ja Katja Kalliolle ohjauksesta ja käsikirjoituksesta, sekä näyttelijöille työstään. Etenkin päähenkilö Ada/Anna (eteerinen Elli Vallinoja) ja hoitsuystävä Mervi (ihana Jenni Hakala) olivat huippuja, ja kohtaukset soljuivat dialogista laulantaan luontevasti. Pakollinen bedroom scene tuntui aluksi ylimääräiseltä, mutta pääpari on niin söpö ja käsikirjoitus liikuttava, ettei voinut kuin fiilistellä.

Kiitos myös kymmenille suomalaisille muusikoille menneiltä vuosikymmeniltä ihanista biiseistä, ja näyttelijöille sekä sovittajille niiden uudesta esityksestä. Jos sä tahdot niin ja Joka päivä ja joka ikinen yö olivat esitetyistä biiseistä ehkä suosikkejani, lukijaraati saa mielellään käydä valitsemassa omansa ja mainita ne täällä. Ja kiitos kuvaajalle hienoista otoksista, ja hassuille taustatanssijoille - no - hassuudesta, jota taitava kuvaus tuki. Ja Helsingille taas kiitos sen iki-ihanuudesta.

Leffan jälkeen, puolen yön perjantaisporassa joka oli niin ikään täynnä elinvoimaisia parikymppisiä, olin nääntyä nostalgiaan, mutta näin seuraavana aamuna se on jo silittynyt pieneksi hymyksi suupielessä.

P.S. Tässä taitaa olla ensimmäinen julkinen teksti, jossa leimaan itseni ei-nuoreksi. Pakko vielä alleviivata, että vaikka olimme ehkä vanhimmasta päästä siellä elokuvasalissa, niin eihän tässä nyt ihan varsinaisesti keski-ikää vielä koetella, kuten Maija Vilkkumaa-, Hype-, sun muut maininnat paljastavatkin... *hymiö!*

Tarpeeksi vanha muistelemaan haikeana 18. ikävuottaan nyt kuitenkin.

Omalla Areenalla

Ottamatta toistaiseksi mitään kantaa Yle-maksun loppumattomaan tarinaan, haluaisin nopeasti liehutella Yle Areenan sinivalkoista lippua. Kenties juuri tuon em. tulenaran ja lojaliteetteja tarkistavan, hyvinkin julkisen keskustelun takia Areenalla julkaistaan nyt niiiiiin paljon hyvää ohjelmaa, että sitä melkein toivoo sairastuvansa jotta voisi hyvin omatunnoin klikkailla menemään, ulkomaailmasta piittaamatta.

Akuuteimmat ensin: jos missasit Suomen Oscar-ehdokkaan tv-ensi-illan maanantaina, niin sinulla on vielä 4 päivää aikaa katsoa se tietokoneeltasi. Postia pappi Jaakobille -elokuvaa oli hehkuteltu niin vuolaasti että meinasin ensimmäisen kahdenkymmenen minuutin aikana hermostua sen verkkaisuuteen, mutta hitaus ja pienieleisyys ottivat sitten kyllä jälleen kyytiinsä ja lopussa olin ihan tyytyväinen rajalliseenkin pitkäjänteisyyteeni. Erityiskiitos itsekriittisyydestä leikkausvaiheessa - tunti ja 15 minuuttia oli täydellinen kesto. Niin monet elokuvat ovat nykyään ihan selkeästi liian pitkiä, mikä on vähän sääli sillä siinä missä "extended version" on aina mahdollista julkaista jälkikäteen, en kuitenkaan usko lyhennettyjen versioiden purevan yleisöön juuri muualla kuin lentokoneissa jossa valinta ei ole katsojan.

Loppiaisena Yle esitti erinomaista kotimaista dokumenttielokuvaa. (Kiinnitin muuten DocPointin nettisivuilla huomiota sanan 'dokumentaari' käyttöön. Jos niin keskeinen dokumenttien levitys- ja esittelyinstanssi sitä on päättänyt käyttää, niin on sitä varmasti ainakin hetki mietitty. Otan koekäyttöön itsekin tästedes.) Kansakunnan olohuone sai meidän olohuoneen kotikatsomon vuoroin täysin hiljaiseksi, vuoroin hymyilemään neljällä suulla suopeasti. Ja miettimään monia henkilökohtaisia asioita, mm. omaa ajankäyttöä, ja sitä että liikenisikö siitä muutama hetki aina välillä maan tuhansille yksinäisille vanhuksille. Mietimme myös, kuinka niin laajasta kuvamateriaalista voi todennäköisesti rakentaa lukemattoman määrän erilaisia ja silti koherentteja "tarinoita". Tekijöiden valinnat tuntuvat kyllä oikeilta.

Reilun tunnin pituista dokumentaaria näytetään Areenalla vielä 6 päivää - kiirehtikää ihmeessä katsomaan se!

Ja sitten teille mahdollisesti myöhässä lukijoille, jotka klikkaatte tekstiä yli kuuden päivän kuluttua: Areena on ihan paras tapa seurata ihan parasta uutta suomalaista sarjaa Parasta Aikaa. Se on mitä onnistunein "lämminhenkinen perhekomedia" - yleensä amerikkalaisten ja norjalaisten yksinoikeus - ja henkilöhahmot ovat ihanan uskottavia ja tilanteet vain hieman, juuri sopivasti aidosta kärjistettyjä. Kaikkein kivointa: esiteini-ikäiset tytöt ovat, muistaakseni ja tietääkseni, ihan tosi aitoja. Tästä on kiittäminen sekä näyttelijöitä, käsikirjoittajia että varmaankin myös ohjaajaa. On nimittäin jo pitkään harmittanut se stereotypioiden kautta tapahtuva murrosikäisten dissaaminen, johon varsin monet erilaiset dramatisoinnit on sortuneet. Olisinpa itse vielä yläasteella jotta voisin tarkistaa olenko oikeassa. Parasta aikaa -jaksot on nähtävissä Areenassa kuukauden ajan, 1. jakso vielä 18 päivää. Kolmas jakso tulee telkkarista tulevana lauantaina klo 19.10.

Lisäksi Areenalla voi kuunnella ohi menneitä radiolähetyksiä ja uutisia, ja katsoa kaikki muutkin lempisarjat: Kotikadun, Karjalan kunnailla, Satuhäät, Miitta-tädit, Kotikatsomot ja Dokumenttiprojektit... Turha näitä tähän on listata, menkää sieltä katsomaan!

Klikkaan tekstin lopettamisen kunniaksi tästä itsekin Toisia naisia -minisarjan ekan osan käyntiin. Kiitos Yleisradiolle.

P.S. No jos nyt kuitenkin jotain siitä Yle-maksusta; tai lähinnä haluaisin todeta sen herättämästä keskustelusta kaksi asiaa. Yhtäältä on mukava saada syventyä "uutiseen" niin monesta näkökulmasta - ei löydy median edustajaa tai poliitikkoa jolla ei olisi asiasta mielipidettä sekä ilmeistä janoa se julkisesti ja osallistua keskusteluun median kriisistä/uudesta murroksesta/journalismin uskottavuudesta.

Esimerkkeinä tästä toimivat nyt vaikkapa verrattoman Kanava-lehden numerossa 8/2009 julkaistut artikkelit, Uuden Suomen lukemattomat uutisoinnit ja (olemattomassa suodattamattomuudessaan hieman raivostuttavat) keskustelut sekä näkökulmat) sekä tietysti kaikki välinelajiensa suurimpien edustajien uutiset, nuo viralliset totuudet.

Toisaalta, se toinen asia, pieni närkästyksen sivuääni: onko syytä pitää itseään harhaisena, jos edellämainitun keskustelun jokapuolisuus  näyttäytyy ei-median edustajan silmissäni hieman itsekeskeisenä? Ilman syyttäviä sormia haluaisin toivoa, että ylemaksukeskustelun jyvät eroteltaisiin akanoista ja osa palsta- sun muusta julkisesta mediatilasta annettaisiin takaisin muille aiheille. Sillä niitähän piisaa.

Eniten tietysti sopii toivoa rohkeaa ja mahdollisimman useaa kansalaista hyödyttävää uutta rakennetta, joka pysyisi perässä uudessa murroksessa ja verottaisi kansalaisia välineistään oikeudenmukaisesti.

Voitko (edes) kuvitella?

Vuosi 1975. Hipit heiluu, Margaret Thatcher valitaan puolueensa ensimmäiseksi naispuheenjohtajaksi, Anne Pohtamo valittiin Miss Universumiksi, Franco luovuttaa Espanjassa vallan prinssi Juan Carlosille, jenkit koittavat toipua Watergatesta ja presidentti Ford yritetään murhata kahdesti, Suomessa pidetään sekä ETYK että eduskuntavaalit, hippien heilunta toimii (?) ja Vietnamin sota lopetetaan...

...ja samaan aikaan Vietnamin naapurimaassa Kambodzassa? Lempeänä opettajana ja hillittynä vallankumouksellisena menneisyydessä tunnettu Saloth Sâr, Ensimmäinen Veli, jota Pol Potiksi myös kutsutaan, valloittaa huhtikuussa pääkaupunki Phnom Penin ja päättää tyhjentää sen väestöstään - heti. Noin 2 miljoonaa ihmistä ajetaan huutauen ulos kodeistaan seuraavana aamuna, ilman ennakkovaroitusta, matkalle kohti jotain hämärää maaseutua. Sama käsky toteutetaan muissakin suurissa kaupungeissa. Liikuntakyvyttömiä ja vähäisintä vastarintaa tekeviä ei säälitä; puna-khmerien raaka koneisto on koulinut maaseudun köyhälistön teinipojista tunteettoman ja tulenaran armeijan joka toteuttaa käskyjä sokeasti. Sairaalat tyhjennetään - omaiset kantavat sairaita perheenjäseniään kohti tuntematonta päämärää, työntävät sairaalasänkyjä pölyisillä teillä pois kaupungista. Tienpientareet täyttyvät nopeasti ruumiista. Voitko kuvitella?

"Elämäsi ei ole hyödyksi, kuolemasi ei ole haitaksi".

Pol Pot toteuttaa irvokasta versiotaan kansandemokratiasta, jossa on kolme osaa neuvostoliittolaista reaalisosialismia, yksi osa theravada-buddhalaisuutta ja yksi osa vanhoja, julmia kambodzalaisia kansanuskomuksia. Hän toteuttaa sitä yli neljä vuotta, jonka aikana mittaamaton määrä viattomia kansalaisia sai surmansa. Yalen yliopiston Kambodzan kansanmurhan tutkimusprojektin arvio on 1,7 miljoonaa. Yleisin syy lienee ollut nääntyminen nälkään tai sairauksiin pakkotöissä, yleisiä teloitukseen johtaneita rikkomuksia: kaupunkilaisuus, oppineisuus, vastahankaisuus, ulkomaalaisten tunteminen... Voitko kuvitella?

Kaikkia niitä ihmisiä, niitä ihmisen kuoria, jotka ovat vastuussa Kambodzan kansanmurhasta ei ehkä koskaan saada vastuuseen teoistaan. Pol Pot kuoli epämääräisissä oloissa entisten omien joukkojensa hallussa vuonna 1998, ja Maan hallitseva piiri sisältää ymmärtääkseni edelleen samanmielisiä ihmisiä.  Sotaoikeudenkäyntejä on lykätty yhä uudestaan, ja ensimmäisen syytetyn oikeudenkäynti on edelleen kesken. Noin 12,000 ihmisen kidutuksesta ja murhista vastuuseen asetettu Tuol Slengin kidutusvankilan johtaja 'Duch' pyysi oikeudenkäyntinsä viimeisenä kuulemispäivänä että tuomarit vapauttaisivat hänet - olihan hän ollut jo vangittuna 10 vuotta ja ollut avuksi oikeudenkäynnin aikana.

En haluaisi sortua paatokseen, mutta tahtoisin jotenkin jakaa sen avuttoman ymmärryksen, etten millään, en yhtään millään voi kuvitella tietäväni edes vähää siitä, millaista oli elää Kambodzassa 1970- ja 1980-luvulla. Ja miten se on samalla äärettömän epäoikeudenmukaista ja elämää.

Ei kambodzalaisten elo ruusuilla tanssilta näytä 2000-luvullakaan. Phnom Penhin kaduilla kammottavan lähihistorian leimaa ei välttämättä huomaa, ellei tarkkaile sillä silmällä, mutta maa on taloudellisessa ja henkisessä ahdingossa - joskin turistien määrä kasvaa vuosi vuodelta.

Hymyistä huolimatta khmerien ulkokuori tuntuu monin kerroin läpäisemättömämmältä kuin naapurikansojen. Jospa vain puhuisin khmeriä, niin saattaisin oppia. Mutta oppimani saattaisi olla liian suurta käsiteltäväksi; nyt en osaa kuvitella, jos tietäisin, en osaisi käsitellä. Kipeän mutta tervetulleen käsityksen yksittäisistä ihmiskohtaloista sain matkan jälkeen, joululahjakirjan kautta.

Kanadalainen Anne Greves kertoo romaanissaan Kadonneet montrealilaistytön ja kambodzalaispojan rakkaustarinan, joka vereslihaisuudessaan tuntuu pääsevän lähemmäs epäinhimillisyyden loputonta ja turhauttavaa kierrettä, kuin Philip Shortin sinänsä ansiokas elämäkerta Pol Pot: The History of a Nightmare.

Jälkimmäinen ei tyydy Saloth Sârin lapsuuden, nuoruuden, poliittisen heräämisen ja hirmuvaltaan nousemisen kuvaamiseen, vaan selostaa niiden lisäksi mitä yksityiskohtaisemmin molempien Indokiinan sotien kaikki vaiheet, Demokraattisen Kamputsean nousun ja sen aiheuttaman mittamattoman tuhon, sekä koittaa taustoittaa katastrofia mm. filosofian ja kambodzalaisen kansanluonteen erityispiirteiden kautta.

Kadonneet kannattaa lukea vaikkei olisikaan erityisen kiinnostunut tästä vain muutama vuosikymmen sitten kokonaisen kansan rampauttaneesta kauheudesta, ja Pol Potin elämäkertaan tarttua jos on kiinnostunut aiheesta, hyvä keskittymään olennaiseen ja hallitsee laajankin henkilö- ja päivämääräarsenaalin. Sanattomaksi ne jättävät kumpikin.

Kaikesta tästä kansanlaajuisesta surusta huolimatta, oikein  lämpimästi voin suositella Kambodzaan matkustamista. Voit vierailla Angkor Watin ihmeellisillä temppeleillä (alla), tukea paikallisia laillisia elinkeinoja lomarahoillasi ja maan tuhansia maamiinojen uhreja ja muita erityisen vähäosaisia valinnoillasi, osallistua rannalla kaupustelevien lasten koulunkäyntirohkaisuun Sihanoukvillessa, ja mikäli haluat ja kykenet, myös vierailla edellämainitussa kidutusvankilassa Phnom Penhissa.

Kaunis paluu kapitalismin vaikutuspiiriin

Koitan pitää eettiset kulutuskysymykset etäällä tästä pitkän hiljaisuuden rikkovasta, hennosta pikku postauksesta. Pidempiä ja syvempiä juttuja odotellessa ajattelin vihjaista muutamasta hyvästä kohteesta, johon voit vaihtaa väärää sarjaa olevat joululahja-astiat tai epämieluisat korulahjat, tahi käyttää lahjakortit. Nimittäin:

Stupido Shopissa on tuhansia vinyylilevyjä 25 % alennuksella soittimen onnellista omistajaa odottelemassa. Samoin paljon ale-CD:itä. Nettikauppa toimii yhtä lailla.

Kirjakaupoista kannattaa ehdottomasti etsiä Lionel Shriverin kirjaa Syntymäpäivän jälkeen, alkukielellä The Post-Birthday World. Pisteet muuten Avain-kustantamolle melko nopeasta käännöksestä, itse luin kirjan englanniksi. Päähenkilöistä kaksi on Lontooseen asettuneita jenkkejä, joten kielellä ja sen kiemuroilla on iso rooli henkilöhahmojen rakentamisessa - voin vain kuvitella miten herkullista ja haastavaa käännettävää romaani on ollut.

Syntymäpäivän jälkeen on äärimmäisen mukaansatempaava kirja yhdestä elämän tärkeimmistä asioista - juuri siitä, josta kertovat teokset usein leimataan chick-litiksi tai romansseiksi, vaikka siihen liittyvät suuret kysymykset niin usein asuvat aivan etualalla lähes kaikkien mielissä. Kyseessä on ihan kirjaimellisesti rakkausromaani. Tunnetta ja sen seurauksia sekä ilmenemismuotoja pohtii tarkkaavainen naiskirjailija; Lionelin analyyttisen ja reippaasti etenevän kirjan ansiosta pärjäsin 7 viikkoa ulkomailla (juuri ja juuri) ilman tyttökavereitani, kun ilman kirjaa olisin saattanut nääntyä ihmissuhdeanalyysien janoon... Kaiken kehun jälkeen on myönnettävä että olen samaa mieltä The Guardianin kriitikon kanssa kirjan tietyistä vioista, mutta lukekaa te ensin kirja, sitten vasta kyseinen arvostelu.

Juonesta teaseriksi sen verran, että päähenkilö on eri sympaattinen lastenkirjojen kuvittaja Irina McGovern, joka asuu Lontoossa pitkäaikaisen miesystävänsä kanssa. Ensimmäistä lukua on vain yksi, ja siinä taustoitetaan Irinan ja Lawrencen ystävyys snooker-tähti Ramsey Actoniin. Seuraavia lukuja on aina kaksin kappalein: toinen kuvaa näiden kolmen elämää erään tietyn suudelman tapahduttua, toinen elämää sellaisena kuin se jatkui ilman tuota suudelmaa. Ah.

Ja viimeinen tapa tuhlata joulurahoja ja veronpalautuksia (ihan kuin ne ei olis jo mennyttä) on nuo useat loppumaisillaan olevat näyttelyt! Taidehallin Nuoret 2009 loppuu loppiaisena (allekirjoittanut aikoo paikalle vain päivää ennen, eli käykää tekin vaan ihan itse katsomassa tulevaisuuden nimiä), Picasso sai jatkoaikaa 28.1. asti, ja Kiasman Ars Fennicassa viedään myös viimeisiä (10.1. asti). Kiasmassa käydessänne tsekatkaa myös hyvältä kevennykseltä (?) kuulostava Pilvi Takalan The Trainee. Kiasman mukaan teos "perustuu kuukauden mittaiseen oleskeluun Kiasman yritysyhteistyökumppanin Deloitten toimitiloissa. Siellä alun perin normaalilta vaikuttanut markkinointiharjoittelija alkaa soveltaa omaperäisiä työmetodeja". Täytyy itsekin yrittää ennättää Kiasmaan. Ja teille joulurahattomille: Valokuvataiteen museoon pääsee ilmaiseksi vielä kaksi päivää!

Jos taas tahdotte edes jälkikäteen fiilistellä erilaista, kulutushysterian kasvua torjuvaa tapaa viettää joulu, niin katsokaa hyvät ihmiset dokumenttielokuva What Would Jesus Buy? Jospa vain kaikki katsoisitte sen ennen ensi joulua.