Elämänpolut

Ihana on ollut, tämä kesä 2011. Ja jatkuu vaan. Kirjoittaminen on jäänyt vähälle, kokeminen ei. Korjataan satoa syksyllä ja kuljeskellaan siihen asti näitä polkujamme auringon paahteen alla. Viereistä inspiraatiopalstaa koetan aina pikaisesti päivittää, vaikken uusia tekstejä saakaan sommitelluksi. Nyt matka vie taas mökille, tietoverkkojen ulottumattomiin. Kaupungissakin tapahtuu elokuussa jo kaikkea, ja tulevan yltäkylläisyyden ajattelu saa kehräämään: Flow, Espoo Ciné, AGK, Viapori Jazz ja Juhlaviikot, R&A, uudet taidenäyttelyt kesäripustusten jälkeen...

Kaarina Kaikkonen: Elämänpolkuja 

(Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteys, kesän ilahduttavin taideteos)

Kesä ja telkkari

Kesäaikaanhan on joidenkin melko yleisten käsitysten mukaan vähän syntistä katsoa telkkaria, tai ylipäänsä olla sisällä jos ulkona sattuu vallitsemaan säätila, jota voi väittää esim. "poikkeuksellisen kauniiksi" tai "epäsuomalaiseksi helteeksi", tms. epätotuuksia. 

Sorrun itsekin usein tähän sisätilojen syrjintään, enkä kyllä ihan oikeastikaan kaipaisi telkkaria kesämökille. Silti, kun komboa kesä ja telkkari alkaa omien muistojen kautta fiilistellä, niin onhan sitä tullut katsottua. Onnellisena, ja ikimuistoisia ohjelmia! Tarjonta ei mitenkään kesästä kärsi - jos on oikeanlainen maku. Hämärässä ja viileässä lepääminen on kesäpäivän jälkeen ihan ihanaa. 

Varhaisimmat voimakkaat muistot aiheesta liittyvät vuoteen 1990, jolloin koko päivä ja ilta leikittiin naapurin lasten kanssa rannoilla ja metsissä, kunnes puoli kahdeksalta kotiportailta kiiri huuto: "Tenavatähti alkaa"!

Kesällä kuuluu myös sekä lukea että katsoa telkkarista dekkareita. Pelottaa paljon vähemmän, kun ulkona ei ole ihan pimeää. Tämän vuoden alkukesän kuningas oli Uusi Sherlock, jonka jäätyä (liian) lyhyeksi sunnuntaisin on sittemmin saanut kuitenkin ihastella Poirot'n ja Hastingsin samantyyppistä dynamiikkaa.

Puolen tunnin kuluttua alkaa tämän tekstin varsinaisesti inspiroinut ohjelma, uudelleen filmatisointi - mistäs muusta kuin - Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Osa kaksi. Henkilöt puhuvat englantia - pelkkää englantia, eivät edes vuoroin ranskaa kuten kirjassa venäjän rinnan - ja suurin osa kirjan muustakin viisaudesta on leikattu pois, draaman nimissä kai. Näistä huolimatta on jo pelkkä juonikin mulle niin rakas että olen kyllä minisarjasta eri onnellinen. Kiitos isälle viime tiistaina annetusta vinkistä, jonka ansiosta ensimmäinen osa ei mennyt sivu suun. Mutta nyt kello onkin melkein yhdeksän. Davai!

Kansainvälisen tuotannon (2007) neljä osaa, joista tänään esitetään toinen, löytyvät jokainen viikon kerrallaan myös Areenasta. Ei korvaa kirjan lukemista, mutta ilahduttaa kesäiltana.

Uusi koti muumeille

Antikvariaatit on ihana asia vuoden ympäri, ja etenkin kesällä niihin kuuluu poiketa usein ja spontaanisti. Tänään kauppareissulla uusien perunoiden ja tillin kaveriksi kassiin sujahti kaksi  ikkunasta bongattua, iskemätöntä Muumilaakso-äänikirjaa: lähes ajankohtainen, ihanista ihanin Vaarallinen juhannus ja mainio muistelmateos Muumipapan urotyöt. 

Saisipa jo ajella kesämökille!

Muumien kohdalla mielessä on auttamatta oman fiilistelyn lisäksi tulevat lapset. Mulla ei ainakaan tule mieleen montakaan tv-ohjelmaa tai elokuvaa, jotka muistaisin lapsuudesta yhtä elävästi kuin maratonikuunnelman Sittiäinen lentää hämärässä, tai satukasetin Lintu Sininen, joita kuunneltiin sisarusten kanssa majoissa ja patjakasoissa pitkinä kesälomapäivinä. Pitääkin muuten alkaa keräillä kuunnelmiakin, onhan niissä draaman laatu ihan toinen kuin "pelkässä" ääneenluvussa.

Joka tapauksessa olen eri tyytyväinen päivän löytöihin - Muumipapan muistelot  menee cd-soittimeen heti seuraavalla automatkalla. 

Muistakaa antikvariaatit!

"Kirjava kesäinen Kiesus"

Joulun ohella juhannus on lempijuhlani. Molempien kokemiseen liittyy aina vähintään mielessä, ja usein myös käytännössä, perinteet joita molemmat merkkipäivät ovat ihanasti tulvillaan. Näin juhannuksen alla palasin taas niistä lueskelemaan.

Juhannus, joka on vanha ääntämismuoto Johannes-nimestä, eli lounaissuomalaisittain mittumaarja tai mettumaari - keskikesä - on vanhastaan ollut kukkien ja tuoreiden lehvien juhla.

Kautta maan on ollut ja on edelleen monin paikoin tapana pystyttää koivuja porraspäähän kahta puolta ulko-ovea. Länsi- ja Pohjois-Suomessa on tehty pihalle nuorista koivuista myös erityisiä lehtimajoja eli tarhoja. Eräässä vanhassa Luvialta saadussa muistiinpanossa sanotaan: "Talo kaunistetaan lehtimajoilla ja kukkaisseppeleillä, kahvi juodaan lehtimajoissa ja ollaan iloisia suven suloisuudesta, nuoret ja vanhat kiittävät Jumalaa hänen hyvyydestään."

Huoneiden lattioille on ripoteltu lehtiä, tavallisimmin lujia ja raikkaita haavan- ja pihlajanlehtiä, jotka saivat avaran pirtin puhtaaksi pestyn, puunvalkoisen lattian tuntumaan värikkäältä matolta, josta nousee kesän parhaan kasvukylläisyyden väkevä aromi sekoittuen lattian puhtauden ja ikkunasta tulvivan ulkoilman raikkauden henkeen.

Merkittävin juhannusaattoillan tapaus on koko Itä- ja Pohjois-Suomessa ollut kokon polttaminen. --- Monella kylällä oli vakituinen kokkokallio, -aho tai -mäki, jonne kokkotarpeet tuotiin jo päiviä ennen. Karjalan kannaksella, jossa rakennettiin kirkontornimaisia kokkoja, rakennustyöt aloitettiin jo pari viikkoa aikaisemmin. Polttamisesta siellä muodostui suuri kansanjuhla lauluineen ja tansseineen. Tukiriukujen palamisesta katsottiin kylän tyttöjen naimisiinpääsymahdollisuuksia. Jos riukuja jäi puoleksi palaneina pystyyn, jäi kylään vanhojapiikoja. Savossakin yksityisen talon kokolla seurattiin napapuun kohtaloa talon tyttären kohtalona. Jos se paloi ja kaatui, häät tuli.

Juhannus oli muutenkin lemmentaikojen yö. Kokolta palatessa naimakuntoiset ja -haluiset tytöt vierittelivät itseään alastomina poikatalon ruispellossa, niin että yökaste tarttui ihoon. Siitä lempi nousi myös poikiin. --- Kun vihdoin käytiin nukkumaan, tehtiin varsin monenlaisia kokeita, jotta yöllä olisi nähnyt unissaan sen oikean. Tyynyn alle pantiin joko nelilehtinen apila, yhdeksällä heinällä sidottu kukkaseppele, Maarian kämmekkä, saunavasta ilman sidettä, virsikirja, kupariraha, tai käännettiin vasemman jalan sukka nurin.

Tulevan sulhasen haamunkin saattoi nähdä, jos keskiyöllä kiersi kolmasti saunan ja katsoi sitten luukusta sisään, tai kiersi kaivon, tietyn ruispellon, pohjoiseen virtaavan lähteen, jne. Tällöin sulhasen haamu tuli vastaan, ja tytöllä piti olla jotakin käteen annettavaa, muuten kävi huonosti. Myös lähteestä näki ylkänsä, jos kurkisti sinne alastomana kello 12 yöllä, samoin jos istui koskessa vesikivellä vain oljenkorsi vyönä.

Siitä vaan valitsemaan, tytöt! Otteet ovat Kustaa Vilkunan kirjasta Vuotuinen ajantieto, joka kerää yhteen suomalaisia merkkipäiväperinteitä ja niiden eri versioita. 

Tänä juhannuksena aion itse erityisesti ajatella neljää vuodenaikaa, ja miten ne mahdollistavat keskikesän juhlimisen niin vilpittömin sydämin ja mitä ilmeisimmin vuosisadasta toiseen. Moni viettää edelleen juhannuksen maaseutumaisemissa. Koska kansanperinteet ovat yhteistä perimää, olisi mielestäni kuitenkin korkea aika vakiinnuttaa kaupunkeihin jääville urbaani vaihtoehto mm. ruispellolle. Parkkipaikka? Saunan voinee korvata vaikka ostarilla, ja lähteitä löytyy kyllä, kun käyttää mielikuvitusta.

Hyvää juhannusta 2011!

Gil Scott-Heron - the Death of a Bluesologist

I won't even pretend having known much about the life or music of Gil Scott-Heron, until his death last week at 62. I have always loved "Lady Day and John Coltrane", and appreciated "The Revolution Will Not Be Televised" (which he wrote when he was 19), but I'd be lying if I said I knew "Home Is Where the Hatred Is" before Kanye used it in his hit.

Therefore, let me just say his existence has been meaningful in many ways, and direct you to my favorite song for his music, and a decent epitaph of sorts published in The New Yorker for his life. The text is written by an Alec Wilkinson who apparently knew Scott-Heron personally. Although I can't decide whether his profile story of the artist from a year back comes closer to voyerism or journalism. The epitaph, however, is informative and respectful, as they should come. Enter the The New Yorker's blogpost "Gil Scott-Heron's Scornful Brilliance" from here, and his musical legacy from below.

Man Booker -voittajista

Vanhemmista kirja-aiheisista teksteistäni käy ilmi, että tilasin Hilary Mantelin romaanin Wolf Hall nettikirjakaupasta heti kun se oli voittanut vuoden 2009 Man Booker -palkinnon. Minulle postitettu kovakantinen teos on aikamoinen tiiliskivi, joten kirjan aloittaminen venyi aina tämän vuoden kevääseen. Päästyäni kirjassa kunnolla vauhtiin selailin pääsiäisen jälkeen erästä lukematta jäänyttä hesaria (kurkkaan aina vähintään A3- ja C1-sivut) ja löysin Kulttuuriosasta etusivun kokoisen jutun Mantelista ja Wolf Hallista: Teos kustantaa kirjan suomennoksen! 

Tunnustan kirjallisen lyhytjänteisyyteni - en ole tullut lukeneeksi loppuun vielä yhtäkään Teoksen Baabel-sarjassa ilmestynyttä käännöstä vaikka kaksi löytyy omasta hyllystäkin (Clarice Lispectorin Lähellä villiä sydäntä lähti kyllä hyvään alkuun, enkä muista miksi tyssähti ennen loppuun pääsyä. Lisätään kesäkirjalistaan.) Toivon todella, että Mantelin teos, Kaisa Siveniuksen suomennoksena Susipalatsi, löytäisi monen suomalaisen kesäkirjalistalle. Mantelin kieli on niin vikkelää ja nokkelaa, että tahdon kyllä itsekin aikanani lukea myös suomennoksen.

Ai miksi? No, en ole vielä ihan lopussa itsekään, eli säästän arvostelut ensi tekstiin, mutta uskallan kyllä silti jo sanoa (Booker-tuomarit ja Teoksen kustannustoimittajat tukenani): se on mestariteos! Ihan omaa luokkaansa - kukaan ei ole kuvannut 500 vuoden takaista Eurooppaa Mantelin tavoin. Lainaan kirjan takakannesta The Observerin kriitikkoa: "A beautiful and profoundly humane book, a dark mirror held up to our own world." Eikä tuo 'darkness' kuvaile kirjan sävyä sinänsä, vaan viittaa lähinnä niihin hienovaraisiin analogioihin joita Mantel on kutonut Thomas Cromwellin ja Henrik VIII:n tarinan ja nykypäivän välille. Mutta tosiaan, lisää itse teoksesta sen loppuun asti luettuani. Englanninkielisen painoksen haasteena on sen massiivinen koko, joka ei tee siitä täydellistä puisto-/bussi-/torikahvikirjaa.

Kesäkirjalistoista yleisesti: keksin tätä tekstiä kirjoittaessani mainion punaisen langan tämän kesän kirjojen prosessiolle. Huomasin, että hyvistä aikeista huolimatta olen lukenut viimeisten 30 vuoden Booker-voittajista vain nolot kuusi kappaletta, Mantel mukaanlukien: John Banvillen The Sea (2005; ehkä vähän liiankin English makuuni), Alan Hollinghurstin The Line of Beauty (2004; loistava kuvaus Thatcherin ajan Englannista, odottaa edelleen suomennostaan, luulen...), Yann Martelin Life of Pi (2004; vaihteeksi kanadalaista), Ian McEwanin Amsterdam (1998; en keksi miksi juuri tämä teos McEwanilta), ja Arundhati Royn The God of Small Things (1997). Kesäkirjalistaan siis puuttuvia teoksia, joista monet jo olivatkin must-read-listallani.

Viime vuonna "the Lost Man Booker Prizen" jälkijunassa saanut J. G. Farrellin Troubles (vuodelta 1970) on odottanut hyllyssä jo pitkään, ja aion tarttua siihen seuraavaksi. Sen jälkeen aion yrittää lukea ainakin vuosien 2008 ja 2007 voittajat, Aravind Adigan The White Tiger ja Anne Enrightin The Gathering. Kesäklassikon paikka luovutetaan täten Salman Rushdien Keskiyön lapsille (1981), ja myös australialainen kirjallisuus kiinnostaisi, eli ehkä viidenneksi listalle Peter Careyn True History of the Kelly Gang (2001).

Suurin osa Booker-voittajista on käännetty myös suomeksi. Jos kaipaat inspiraatiota omaan kesäkirjalistaasi, niin valitse omat Booker-kirjasi täältä. Kuten sanottu, suosittelen kyllä aloittamaan Susipalatsista. Voit tutustua teokseen kahden artikkelin (toinen Mantelista ja toinen kirjasta) kautta, mutta muista että Hesari haluaa aina esiintyä niin kaikkitietävänä, että lähes joka arvosteluun kuuluu kurjia juonenpaljastuksia. Jos Tudorien valtataistelut ja uskonpuhdistus ovat jo lähellä sydäntäsi, niin tiedät toki juonen jo etukäteen. Susipalatsissa juoni onkin ihan sivuosassa.

P. S. Tänä vuonna jaettiin myös kansainvälisen elämäntyön Man Booker -palkinto,  jalosti Commonwealthin ulkopuolelle. Palkinnon sai amerikkalaisen keskiluokan äänitorvi Philip Roth; osuvaa keskustelua aiheesta Avaimen uudessa, tervetulleessa kirjallisuusblogissa Café Voltaire. Olen lukenut Rothilta vain kirjan American Pastoral, mutta eronneen juryn jäsenen Calillin kommentti kuvaa hyvin tunnustettuja ennakkoluulojani kolmikkoa Roth, Auster & DeLillo kohtaan (kenenkään heistä kirjallisia ansioita sinänsä kiistämättä - American Pastoral oli hyvä mutta hivenen misogynistinen mun makuun, ja varsinkin Austeria luen edelleen, joskin ehkä vähemmällä innolla kuin aluksi).

P. P. S. Hyvää Kirjan ja ruusun päivää, näin jälkikäteen. Se oli ehkä tiistaina. Tai sitten ei ollut, mutta silloin sitä täällä meillä vietettiin. Ota tuosta enää selvää. Sain Rautatientorilta ruusun, jonka vein kummitytölle, hain miehelle Bukowskin haastatteluja yksissä kansissa (Auringonvalo, tässä olen, Sammakko, 2010), ja ostin kotiin kaikkien iloksi ja lainakirjojen tulevaksi kuninkaaksi Jonathan Franzenin Correctionsin suomennoksen Muutoksia. Senkin voisit muuten lisätä kesäkirjalistallesi. Franzen on vähän niinkuin edellämainitut Roth, Auster ja DeLillo, mutta tosiaan ripauksella Tolstoita...

Kuvataidekevät

Ajattelin kesän mittaan palauttaa blogia takaisin oikean blogin mittoihin. Nyt ollaan vasta hiirenkorvavaiheessa, mutta loppukesästä toivottavasti kukimme jälleen.

Oletteko käyneet Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä Kuvan Kevät 2011? Itse olen ehtinyt vasta itse Akatemiaan ripustettuja töitä ihailemaan - se onkin ehkä hauskin rasti, kun samalla voi tarkkailla oppilaitoksen arkea ja syödä ihanassa Kasvisbaarissa.

Hienoja töitä on mainittu löytyvän myös Gallerioista Kuva ja FAFA, ehkä ehdin tänään ainakin toiseen niistä. Taiteen talon töistä ehkä eniten sykähdytti Sakari Tervon hieno videoteos Lasimies. (Oliko sen nimi Lasimies?) Älkää missatko sen esityshuonetta 2. kerroksen peräkäytävässä, kun vierailette näyttelyssä. Muutenkin näyttelyn videotyöt vakuuttivat paremmin kuin esim. maalaustaide, jota oli myös tänä vuonna paljon - toki useita hienoja niidenkin joukossa. Vai olinko vaan tarinankuuntelutuulella? Auditoriossa pyörivä Anna Nykyrin elokuva kaatui ikävä kyllä kenties liian suuriin odotuksiin, kun esittelyssä puhuttiin tärkeästä epäkohdasta (perheväkivalta), Amnestysta ja siitä että työn on tuottanut Miesten vuoron Jonas Berghäll. Viisi fragmenttia jäivät niin täysin fragmenteiksi, että elokuva tuntui loppuvan ennen alkamistaan.

Anna Rokan puumaja (kuva yllä, joskaan maja ei ole sama - kiivetkää itse katsomaan!) oli niin mahtava tilan haltuunotto ja ihan vaan ihana kokemus, että se jää varmasti mieleen. Kim Somervuoren isommat työt miellyttivät miestä, Tuomas Karjalaisen herkkä maalauskollaasi biologi- ja maantieteilijäystäviäni.

Tervon Lasimies sai muuten uuden tulkinnan ja/tai analogian - vai liekö kyseessä ihan vaan esikuva - kun sattumalta heti seuraavana päivänä kävin katsomassa KAVAn hauskassa Kino Tuliossa Scorsesen Taksikuskin retusoituna (tai värikäsiteltynä) versiona. Edelliskerrasta oli vuosikausia, enkä siksi tajunnut Lasimiehen ja Taksikuskin yhtäläisyyksiä kuin vasta jälkimmäisen äärellä: sumuinen kaupunki ja sen loisteputkivalot, pyörivä kuvaus, päiväkirjamainen monologi joka kertoo yksinäisyydestä ja irrallisuudesta, taustalla kaunis ja yksinkertainen, tarttuva melodia. Kyllä Lasimies oli jonkinlainen tribuutti Taksikuskille. Ja sellaisia se toki ansaitseekin - ja toisaalta Lasimies seisoo kyllä ansioillaan ihan omin jaloinkin. Se oli hypnoottinen, kaunis ja osuva.

Se pyöräretki, joka vie minut vielä Kuvataideakatemian kahteen muuhun galleriaan Kasarmikadulle ja Lönnrotinkadulle, taitaa muuten viedä myös Meilahteen katsomaan Vuoden nuoren taiteilijan Anna Tuorin näyttelyä, joka siirtyi Tampereelta kesäksi Helsinkiin. Esimerkiksi tuo allaoleva Blow Out Your Candles, Laura, kiehtoo ja kutsuu katsomaan lisää. Sinne ei tosin ole vielä kiirettä, mutta huomatkaa, että Kuvan Kevät 2011 jatkuu vain 5.6. asti!

Anna Tuorin näyttely Meilahdessa, Helsingin taidemuseossa 14.8 asti.