Joululeffojen Top 5 tänään

1. Love, Actually (Iso-Britannia, 2003)

2. Home Alone 1 & 2 (Yhdysvallat, 1990 & 1992)

3. Un Conte de Noël (Ranska, 2008)

4. Kolme viisasta miestä (Suomi, 2008)

5. Rare Exports Inc. (Suomi, 2003, alla)

Kaunokirjallisuus, jota kannattaa odottaa

Seuraa muutama sekalainen huomio ja todistus englanninkielisen kirjallisuuden maailmasta, inspiraationa eiliset viimeiset sivut ja uusimman TIME-lehden Books-osio, sekä eräs eilen jaettu kirjallisuuspalkinto. Lyhyesti siis, eilinen.

Luin eilen loppuun Jonathan Franzenin uusimman romaanin Freedom. Se ilmestyi kirjailijan kotimaassa Yhdysvalloissa vuosi sitten, jolloin toin uunituoreen painoksen ystävän pyynnöstä mukanani Union Squaren Barnes&Noble-kirjakaupasta. Luin itse ensin Franzenin aiemman kirjan, The Corrections (2001), ja nyt sitten tämän uuden järkäleen, jota odotettiin edellisen romaanin julkaisemisen jälkeen peräti yhdeksän vuotta. 

Olin yllättynyt, miten isosti kirjailija joka kuvasi ihmiskuntaa niin karsastaen ja pessimistisenä vuonna 2001 oli leppynyt yhdeksässä vuodessa. Voin hyvin kuvitella, että lasien vaihtaminen aiheutti monille uutta romaania odottaneille pettymyksen, mutta omasta mielestäni kirjan sanoma menee perille yhtä hyvin sopuisammankin maailmankatsomuksen saattelemana - kunhan ongelmat tunnistetaan ja niitä käsitellään, ja juuri tätä on suuri osa Freedomin 600 sivusta. Romaanissa viitataan usein Sotaan ja rauhaan; esikuvana se on selviö. Romaanissa vuorottelevat ihmissuhteiden ja perhedynamiikan kiemuroille omistetut osuudet ja  yhteiskunnallisten teemojen pallottelut. Käsitellyksi tulevat ajankohtaiset aiheet Israelin tukemisesta ekosysteemien haurauteen, ja etenkin valta, joka suuryrityksillä on yli koko amerikkalaisen, edelläkävijyyttään yhä epätoivoisemmassa tilanteessa puolustavan systeemin (think Occupy Wall Street).

Tänä samana vuonna jona itse tein tuttavuuteni Franzenin kanssa tehtiin Siltalalla hyviä kustannuspäätöksiä: molemmat romaanit ovat nyt saatavilla myös suomennoksina, Freedom aivan uunituoreena, kuten ehkä Hesaristakin toissa viikolla huomasitte (jostain syystä arvostelua ei löydy nettihesarista, eli en voi sitä tähän linkittää). The Correctionsia kannattaa etsiä nimellä Muutoksia. (Äiti tykkäsi ainakin, ja olen koettanut tuputtaa nyt muillekin jotta saisin keskustelukavereita.)

Johtui luullakseni muun muasssa Freedomin koukuttavasta rakenteesta, sen päähenkilöiden inhimillisyydestä joka oli täydellinen yhdistelmä erehtyväisyyttä ja (tosielämään kuitenkin, kuten todettu, ehkä hieman liian usein onnistunutta) oikeiden ratkaisujen lopulta-tekemistä, taustalla piilevästä Sota ja rauha -allegoriasta sekä Franzenin miellyttävästä kielenkäytöstä, että ikävöin kirjaa jo eilen illalla, kun viimeisen sivun lukemisesta oli kulunut vain kaksi tuntia.

Mihin siis tarttua seuraavaksi? Vaihtoehtoja on onneksi useita. Vaikka Booker-voittaja-hankkeeni ei olekaan varsinaisesti menestynyt (White Tiger on vieläkin kesken, enkä todellakaan ole päässyt lähellekää Rushdieta), on syytä mainita, että tämän vuoden voittaja valittiin eilen illalla. Julian Barnesin The Sense of an Ending kuulostaa kieltämättä peribrittiläiseltä, mutta 150 sivua tekstiä neljästi ehdolla olleelta kirjailijalta kiinnostaa. 

Lisää peribrittiläisyyttä, odotettua sellaista, tarjoilee epäilemättä Alan Hollinghurstin odotettu uusi teos The Stranger's Child. En ole ehtinyt etsiä muita kritiikkejä kuin TIME-lehden Lev Grossmanin näkemyksen (hän mukailee Katherine Mansfieldin tuomiota E. M. Forsterin kirjallisuutta: "perhaps slightly lacking in tea"), mutta Hollingurstin edellinen romaani, Booker-voittaja The Line of Beauty (2004) vakuutti minut aikanaan niin täysin, etten voi olla tämänkään kirjan suhteen etukäteen kovin skeptinen.

Ja ikään kuin kyseessä olisi laajempikin teema, haluan mainita vielä kolmannen kirjan jota yleisö on saanut odottaa niin pitkään että moni lienee luopunut toivosta: Jeffrey Eugenideen kolmas romaani on vihdoin valmis!  The Marriage Plot rikkoo hiljaisuuden, jota Eugenides on piinallisesti pitänyt yllä vuodesta 2002, jolloin rakastuin Middlesexiin ja ymmärsin (mielestäni) kymmeniä uusia kirjallisuuden mahdollisuuksia. Virgin Suicidesia en ole koskaan lukenut, ainoastaan elokuvana ihmetellyt, mutta Middlesexin maalaamat henkilöhahmot pysyvät matkassani varmaan aina. Pitäisiköhän muuten sittenkin lukea se ensin uudestaan...? 

Useampia suurten odotusten aiheuttamia pettymyksiä siis riskinä tulevaisuudessa, mutta toivotaan että käy kuten Freedomin kanssa, ja iloitaan siitä että valinnanvaraa todellakin on!

P. S. Franzenista vielä: luettuani nämä kaksi tulevaa klassikkoaan, olen ehkä liiankin kiinnostunut Franzenin omista perhesuhteista; täytynee seuraavaksi etsiä käsiin kirjailijan muistelmat The Discomfort Zone vuodelta 2007. Ymmärrätte kun olette lukeneet romaanit. Itse tutustuin Franzenin ensi kerran hänen päädyttyään TIME-lehden kansikuvapojaksi viime vuoden elokuussa.

List away!

I love lists, categories, sub-categories and all other forms of being organized. Yes, I am aware that this could be interpreted as lack of creativity and a problem with thinking outside the box. I do not see the two as mutually exclusive, however, only useful in different situations. 

Personally drafted lists are unbeatable as a format for remembering things (my memory is one of a 90-year old); lists by other people are an excellent pastime.

Surely you cannot disagree after diving into TIME magazine's endless Top Tens, e.g. Top 10 Reasons Why Clueless Is Still Awesome, Top 10 Forgettable Presidents, or the annual Top 10 Everything -lists.

Time to start drafting your own Top 10 Everything 2011. I know I will.

(Picture from www.singleblackmale.org)

Out of, and about, Africa (Little Been tarina)

Menin aamulla kirjastoon palauttamaan joogakirjaa. Astuin ulos kannatellen sylissäni neljää romaania sekä Työväenopiston syksyn kurssiopasta (ja kirottua - ilmoittautuminen oli jo alkanut, ja vaateompelun kurssi täynnä!).

Neljästä romaanista tartuin ensimmäisenä Chris Cleaven uudehkoon romaaniin, suomenkieliseltä nimeltään Little Been tarina (alkuteos The Other Hand). Olin noteerannut kirjan useampien naistenlehtien lukulistoilla, kenties jossain muuallakin? Pikalaina kun oli, niin ryhdyin lukemaan samoin tein.

Kirjan kaksi kertojaa - lontoolaiseen vastaanottokeskukseen päätynyt nigerialainen teinityttö ja aviomiehensä juuri menettänyt brittitoimittaja - ovat uskottavia ja koskettaviakin naishahmoja, molemmat kokeneet kovia nykyajan mahdollisuuksien mitassa. Tarina aukenee sipulina, ja sen alkuräjähdys salataan aina kirjan hengästyttävään keskiosaan asti. Noiden lukujen piikkiin laskenkin yhdet menetetyt yöunet ja ainakin kahdet kyyneleet.

Luin vastikään toisen Nigeriaa käsittelevän romaanin, Chimamanda Ngozi Adichien esikoisen Purppuranpunainen hibiskus. Siinä kuvattiin intensiivisellä otteella maan historiaa yhden perheen näkökulmasta, eikä nykypäivän epäkohtia kommentoitu ainakaan niin, että Nigeriaa huonosti tunteva olisi ymmärtänyt. Cleaven kuvaama Nigeria on ilmeisesti kuitenkin lähellä totuutta - pakko myöntää, että tämä oli iso järkytys. Sen voimaa varmasti lisäsi vakuuttava kerronta ja dramaattiset juonenkäänteet, ja etenkin länsimainen osanottaja kertojana. Saisimmepa oikein pian lukea yhtä koskettavaa kerrontaa Itä-Afrikan nälänhädästä - kehitys- ja hyväntekeväisyysavun määrä varmasti kymmenkertaistuisi.

Valkoisen miehen Afrikka-kuvaus ei vieläkään - ainakaan minun silmissäni - välty puoliautomaattiseksi muuttuneelta erikoissyynäykseltä: onko Cleaven yritys kuvata nuoren afrikkalaistytön maailmaa ja ajatuksia oikeutettu? Onko se enemmän vai vähemmän oikein, kuin vaikkapa Khaleid Hosseinin kertomus Mariamista (Tuhat loistavaa aurinkoa), tai Flaubert'n Rouva Bovary? Missä kohdin ja millä välinein kertojan ja kuvattavan välisessä erossa mahdollisesti tuotetaan nk. kolonisoivaa katsetta, eurooppalaisittain vääristynyttä epäkeskoa maailmankuvaa? Onko miehen kuvaama naiseus aidon oloista, vai painottuuko oudosti? On vaikea tulla itsensä kanssa yksimieliseksi siitä, pitäisikö (valkoisten) miesten pitäytyä (valkoisten) miesten elämän kuvaamisessa - ovathan monet mieskirjailija Hemingwaysta Austeriin selvästi tehneet tämän päätöksen ja pärjäilevät silti eri kivasti niin kustannus- kuin arvostusrintamalla. Toisaalta naishahmot Hemingwayssa, Austereissa, Rotheissa ja Franzeneissa ovatkin usein niin karrikoituja ja yksiulotteisia (mieliaiheeni...), että ainakin heidän kohdallaan kysymys lienee ollut enemmän taitojen rajoista kuin tietoisesta valinnasta...

Vieraan maailman kuvaaminen on joka tapauksessa aina haaste. Taivun silti sille kannalle, että eettinen haaste jää lukijalle. Tämän on ymmärrettävä että kirjailijat tekevät vaihtelevan määrän taustatyötä, ja että senkin jälkeen heidän samastumiskykyään on äärimmäisen vaikea arvioida, ellet satu itse elämään juuri romaanihenkilön elämän kaltaista elämää - ja silloinkin pitää muistaa, miten yksilöllistä on dna. Ennen kaikkea on muistettava - ja tätä joudun, kuten arvaatte, itselleni aika paljon toistelemaan - että tekstistä ja tarinasta voi nauttia vaikka se välillä kohotuttaisikin kulmakarvoja epäuskon asentoihin. Sanalla "ryppyotsaisuus" on harvinaisen selvä alkuperä.

Little Been tarina, kuten suomennoksen nimi ehkä korostaakin, on tarina. Sellaisena se havahduttaa ja haastaa ottamaan selvää, kartuttamaan tietoja, ja tekemään omaa arviota maailman tilasta ja yksilön mahdollisuuksien rajoista sen eri kolkissa.

Lopuksi muutama sana kirjasta suomennoksena. Etsin Rikhardinkadulta alkukielistä teosta, mutta ei löytynyt - otin suomennoksen. Ei olisi pitänyt. Voin vain haikeana kuvitella (ja myöhemmin ehdottomasti lukea), miten tärkeän lisän tarinaan ovat tuoneet eri englannit: Sarahin kotienglanti, Little Been sanomalehdistä opeteltu "kuningattaren englanti", nigerialaisten sotilaiden käyttämä englanti ja vastaanottokeskuksen eri hahmojen käyttämä kieli. Suomennoksessa erot ovat vähäisiä, välillä vain kursiivin kokoisia. Lisäksi suomennoksen kieli on paikoittain - miten sen nyt ilmaisisi ennen kuin mahdollisuutta vertailuun on tarjoutunut - epäilyttävää. Tämä yllättää hieman, sillä kääntäjä Irmeli Ruuska on kuitenkin suomentanut useamman Zadie Smithin, ja paljon muutakin Isoon-Britanniaan sijoittuvaa jälkikoloniaalia kirjallisuutta; luulisi hänen tietävän. Ehkä hän tietääkin. Mutta kun nelivuotias Batman-Charlie vaatii lounaaksi "sipsejä ja tomaattiketsuppia" ilman että kyseessä on suora dialogi, haistan minä ainakin ranskalaiset perunat ja jotain kiirettä muistuttavaa...

Olen elänyt Afrikka-teemaa muidenkin taiteenalojen kautta. Kävin vihdoin ARS11-näyttelyssä Kiasmassa - lupaustensa vastaisesti se ei muuttanut käsitystäni Afrikasta. Espoo Cinestä valitsin elokuvan Venus Noire, kaksi ja puoli tuntia pitkän dramatisoinnin 1800-luvun alun Euroopassa Afrikan hedelmällisenä ihmeenä esitellyn Saartje Baartmanin surullisesta tarinasta. Elokuvan ensimmäinen puolisko oli hyvä ja intensiivinen, joskin kohtaukset turhan pitkiä. Loppupuolesta ja kokonaisuudesta ei sen sijaan sovi sanoa mitään, sillä Saartjen kohtalo oli leffaseuralleni liikaa ja jouduimme jättämään Tapiola-salin ennen elokuvan loppua. Tositapahtumiin perustuvan tarinan tiesimme jo etukäteen synkäksi, mutta koskettavana filmatisointina sen kokeminen oli sittenkin sille iltapäivälle liikaa. Ehkä joskus saan nähdä elokuvan loppuun, ja potea kaiken sen aiheuttaman maailman - ja eurooppalaisen - tuskan ja häpeän.

Puheen ollessa Afrikasta on pakko muistaa Somaliassa joka hetki nälkään kuolevia lapsia. Toivottavasti olette kaikki arvioineet oman elämänne arvon, ja heidän, ja toimineet jotain kautta auttaaksenne. Jos apu on vielä antamatta, niin voit tehdä osuutesi vaikka täällä.

Elämänpolut

Ihana on ollut, tämä kesä 2011. Ja jatkuu vaan. Kirjoittaminen on jäänyt vähälle, kokeminen ei. Korjataan satoa syksyllä ja kuljeskellaan siihen asti näitä polkujamme auringon paahteen alla. Viereistä inspiraatiopalstaa koetan aina pikaisesti päivittää, vaikken uusia tekstejä saakaan sommitelluksi. Nyt matka vie taas mökille, tietoverkkojen ulottumattomiin. Kaupungissakin tapahtuu elokuussa jo kaikkea, ja tulevan yltäkylläisyyden ajattelu saa kehräämään: Flow, Espoo Ciné, AGK, Viapori Jazz ja Juhlaviikot, R&A, uudet taidenäyttelyt kesäripustusten jälkeen...

Kaarina Kaikkonen: Elämänpolkuja 

(Lönnrotinkadun ja Yrjönkadun risteys, kesän ilahduttavin taideteos)

Kesä ja telkkari

Kesäaikaanhan on joidenkin melko yleisten käsitysten mukaan vähän syntistä katsoa telkkaria, tai ylipäänsä olla sisällä jos ulkona sattuu vallitsemaan säätila, jota voi väittää esim. "poikkeuksellisen kauniiksi" tai "epäsuomalaiseksi helteeksi", tms. epätotuuksia. 

Sorrun itsekin usein tähän sisätilojen syrjintään, enkä kyllä ihan oikeastikaan kaipaisi telkkaria kesämökille. Silti, kun komboa kesä ja telkkari alkaa omien muistojen kautta fiilistellä, niin onhan sitä tullut katsottua. Onnellisena, ja ikimuistoisia ohjelmia! Tarjonta ei mitenkään kesästä kärsi - jos on oikeanlainen maku. Hämärässä ja viileässä lepääminen on kesäpäivän jälkeen ihan ihanaa. 

Varhaisimmat voimakkaat muistot aiheesta liittyvät vuoteen 1990, jolloin koko päivä ja ilta leikittiin naapurin lasten kanssa rannoilla ja metsissä, kunnes puoli kahdeksalta kotiportailta kiiri huuto: "Tenavatähti alkaa"!

Kesällä kuuluu myös sekä lukea että katsoa telkkarista dekkareita. Pelottaa paljon vähemmän, kun ulkona ei ole ihan pimeää. Tämän vuoden alkukesän kuningas oli Uusi Sherlock, jonka jäätyä (liian) lyhyeksi sunnuntaisin on sittemmin saanut kuitenkin ihastella Poirot'n ja Hastingsin samantyyppistä dynamiikkaa.

Puolen tunnin kuluttua alkaa tämän tekstin varsinaisesti inspiroinut ohjelma, uudelleen filmatisointi - mistäs muusta kuin - Tolstoin Sodasta ja rauhasta. Osa kaksi. Henkilöt puhuvat englantia - pelkkää englantia, eivät edes vuoroin ranskaa kuten kirjassa venäjän rinnan - ja suurin osa kirjan muustakin viisaudesta on leikattu pois, draaman nimissä kai. Näistä huolimatta on jo pelkkä juonikin mulle niin rakas että olen kyllä minisarjasta eri onnellinen. Kiitos isälle viime tiistaina annetusta vinkistä, jonka ansiosta ensimmäinen osa ei mennyt sivu suun. Mutta nyt kello onkin melkein yhdeksän. Davai!

Kansainvälisen tuotannon (2007) neljä osaa, joista tänään esitetään toinen, löytyvät jokainen viikon kerrallaan myös Areenasta. Ei korvaa kirjan lukemista, mutta ilahduttaa kesäiltana.

Uusi koti muumeille

Antikvariaatit on ihana asia vuoden ympäri, ja etenkin kesällä niihin kuuluu poiketa usein ja spontaanisti. Tänään kauppareissulla uusien perunoiden ja tillin kaveriksi kassiin sujahti kaksi  ikkunasta bongattua, iskemätöntä Muumilaakso-äänikirjaa: lähes ajankohtainen, ihanista ihanin Vaarallinen juhannus ja mainio muistelmateos Muumipapan urotyöt. 

Saisipa jo ajella kesämökille!

Muumien kohdalla mielessä on auttamatta oman fiilistelyn lisäksi tulevat lapset. Mulla ei ainakaan tule mieleen montakaan tv-ohjelmaa tai elokuvaa, jotka muistaisin lapsuudesta yhtä elävästi kuin maratonikuunnelman Sittiäinen lentää hämärässä, tai satukasetin Lintu Sininen, joita kuunneltiin sisarusten kanssa majoissa ja patjakasoissa pitkinä kesälomapäivinä. Pitääkin muuten alkaa keräillä kuunnelmiakin, onhan niissä draaman laatu ihan toinen kuin "pelkässä" ääneenluvussa.

Joka tapauksessa olen eri tyytyväinen päivän löytöihin - Muumipapan muistelot  menee cd-soittimeen heti seuraavalla automatkalla. 

Muistakaa antikvariaatit!