Päällystakki ja seitsemän muuta

Syksy 2010 ei muuten ole ollut hullumpi teatterikausi. Kolmasosa on vielä kokemattakin.

Syyskuu:

Druid Theatre Companyn Penelope ja Forced Entertainmentin Void Story Juhlaviikkojen ja Korjaamon Stage-teatterifestareilla

Juha Jokelan Esitystalous Espoon kaupunginteatterissa
("Kaikki ovat omalla tavallaan narsisteja", HS:n arvio)

Lokakuu:

Juha Itkosen Kone KOM-teatterissa

Marraskuu:

Viime viikolla vihdoin nähty Ryhmiksen työelämätrilogian tyylikkäin ja koherentein veto, Esa Leskisen ja Sami Keski-Vähälän Päällystakki (liput hankittu huhtikuussa). Jo toinen älyttömän keskittynyt ja hieno rooli Suosalolta, jota en voi olla ihailematta.

Vuorossa ensi viikolla: Angels in America, Alppilassa

Joulukuu:

Parempi myöhään kuin ei milloinkaan: Odotus KOM-teatterissa, ja,

kun luulin tilaisuuksieni jo menneen: Mr. Vertigo Kansallisteatterissa (kiitos Jäävuorten kielen!)

Mielelläni olisin nähnyt myös mm. Q-teatterin Täydellisen päivän, Heini Junkkaalan Jumalan morsiamen, ja Lahtelaisen Vanhan Jukon Kahdeksan surmanluotia... Ja ehkä vielä ehdinkin, mutta toisaalta keväällä on jo luvassa Tuomo Aitan Rikos ja rangaistus Ryhmiksessä, Pohjantähti 2011, Tommi Korpela Corto Maltesena, ja kaikki ne indie-teatterien pienet helmet joita en ole vielä bongannut.

P. S. Tämän tekstin kirjoitin ensi sijassa muistoksi itselleni; jos world wide web pysyy kasassa hamaan tulevaisuuteen, niin kelpaa sitten vertailla teatteriantia vaikka syksyyn 2020 – miltä mahtaa kentällä näyttää? Kuka teatteria rahoittaa? Mitä liput maksavat (yllämainittuihin normaalihintaiset liput maksoivat noin 25-36 euroa, opiskelijaliput yleensä n. 40 % halvemmalla) ja kuinka aikaisin niitä pitää varata? Mistä tulikin mieleeni: parasta siirtyä nyt suosiolla suoraan niiden Pohjantähti-lippujen varaamiseen.

Tolstoi - in memoriam

The shortest of notes here, honouring the life, craft and wisdom of Leo Tolstoi  today, when a hundred years minus one day have passed since his death.

A century ago tomorrow, the 82-years-old writer, who had finally followed his aspirations to become a wandering ascetic and left his home, wealth and family – in what must have been some level of delusion, given the harsh Russian winter and his very old age – gave in to pneumonia and passed away in the railway station of Astapovo.

His was an important life for so many generations coming after him. There are few dilemmas or phenomena in life that you cannot contemplate in terms of what you've read from War and Peace.

Puoliksisyöty Midlake-keikka

Midlake kilpailutti kiertuposterinsa designin omassa blogissaan. 

Tällainen oli Sarah Musin voittanut ehdotus.

Olisi voinut olla aika haaste lähteä eilen, yhdeksältä sateisena sunnuntai-iltana, Tavastialle lämpimästä kotikolosta. Siellä nyt kuitenkin soitti yksi tämän hetken maailmankaikkeuden bändeistä suurinta harmoniaa musiikillaan luova yhtye, texasilainen Midlake. Eli totta kai vedin ruutupaidan päälle ja hyppäsin bussiin.

Midlakea tuntemattomille: nyt puhutaan todella itsestäänselvästä partamusasta. Lavalla nähdyistä yhdeksästä (?) jäsenestä luullakseni vain yhden, reippaan kosketinsoittaja-huilistin, naama oli karvaton! Lauteilla oli soittajien monitaituruudesta huolimatta tungosta, ja koska karmani on Tavastialla sellainen että eteen sattuu aina useampi itseäni huomattavasti pidempi ihminen (joihin lukeutuukin valtaosa maailman ja etenkin Suomen populaatiosta) en nähnyt koko lavaa kerralla kuin kolmen sekunnin ajan Roscoe-biisiin johtaneen hillittömän jammailun aikana. Siitä pieni epävarmuus esiintyjäkaartin pääluvusta, joku pidempi loppuunmyydyllä keikalla ollut voi vahvistaa.

* * *

Tätä kirjoitusta ei kuitenkaan inspiroinut rajallinen näkyvyys, vaan paljon häiritsevämpi aistiärsyke: ihmiset jotka puhuvat biisien aikana. En nyt tietenkään tarkoita teitä normaalit sosiaaliset taidot oppineita keikallakävijöitä, jotka lausutte silloin tällöin teräviä huomioita tai jaatte aistimuksia vierustoverille kumartuen tämän korvaan ja kohdistaen pienellä äänellä tarpeeksi läheltä sanasi siihen suuntaan, vaan teitä muista täysin piittaamattomia tai omasta äänenkäytöstänne hämmentävän epätietoisia henkilöitä, jotka huutelevat vieruskaverille tarkoitettuja epäolennaisuuksia ja niitä näitä kuulumisia normaalin keskustelun tapaan edessä olevien niskaan pyrkien puhumaan niin lujaa että äänen suunnasta löytyvien lisäksi myös vieruskaverikin kuulisi. Ja etenkin teitä joiden ei koskaan pitäisi lähteä julkisille areenoille omien kotiteatterienne - niiden joilla te olette keskipisteenä ja viihteen saa suljettua pois kaukosäätimellä - keskeltä; siis teitä jotka kimmastuvat mitä ystävällisimmästäkin ja aiheellisimmastakin keskeytyksestä.

Sinnittelin Midlaken kolme ensimmäistä biisiä koittaen ignoroida takanani seisovien nuorten miesten jutustelun "joo, onhan tää siis sillee ihan ookoo musaa ... hei tsiigaa mitä X tekstas!"  jne. ja keskittyä ihanaan musiikkiin - kitaroita, huilua, kummallisia lyriikoita stemmoissa. Mutta jutustelu kuului kovempaa. Seuraava biisi meni kiukustuessa, seuraava siirtoa harkitessa. Hartaan ja hienon Rulers, Ruling All Thingsin aikana jälleen täydelle volyymille räjähtänyt turhanjauhaminen sai puremaan hammasta, kääntymään ja hymyillen elehtimään volyymien pientä laskemista. Ja mitä tekee mieskuoro Huutajat? Ilmeilee alentuvasti ja huutaa: "Sä et VOI kuulla mitä me puhutaan tässä!". Aijaa. 

Vaati kamalasti aktiivista ajattelua (joka kaikki pois keikasta) uskaltaa sanoa mölyapinoille mitään, sillä viimeksi kun tuskailun jälkeen ehdotin Kinopalatsissa, kun Milk-leffan haikeaa alkua oli kulunut jo n. 8 minuuttia, että vieressä istuva nainen jatkaisi kuulumisten kertomista leffan jälkeen, reaktio oli niin hämmentävän hyökkäävä että leffan alkupuolisko meni järkytyksestä toipuessa ja päällimmäisenä oli pakottava tarve päästä pois kamalan ihmisen vierestä. 

Midlake-pilaajat olivat hetken hiljaa luettuani huuliltani epätoivoisen "mutta kun mä kuulen koko ajan", mutta ei sitä iloa montaa biisiä kestänyt. Harmitti niin paljon että melkein itketti; loppukeikaksi oli pakko siirtyä alakerran perälle, mistä en enää edes yrittänyt nähdä lavalle mutta sainpa keskittyä pariin biisiin henkisessä vapaapudotuksessa, toisten tyhmyyttä vatvomatta.

Mutta harmittaa se silti! Yritetäänpäs kaikki olla huomaavaisia ja jopa vähemmän hyökkääviä niitä tuntemattomia kohtaan, jotka eivät pyri henkilökohtaisuuksiin ja lähestyvät jo valmiiksi anteeksipyytävä katse silmissään, jooko? Tää meni nyt erityisesti sulle, röyhkeä silmälasipäinen poika (ei mies) Tavastian parvella.

* * *

Jos yrittäisin nyt kuitenkin päästä yli tästä harmituksesta ja muistella keikkaa, niin se oli siis settinä valoja ja saundeja ja monimuotoisuutta ja symppiksiä spiikkejä myöten tosi hyvä keikka! Paras vetonsa oli mulle ehkä Young Bride, liekö siksi että rumpukomppi soi siinä kaikkein kovimmin, ja muutenkin partamiesten stemmalaualanta ylitti takanaolijoiden äänet lähes koko biisin ajan ja rytmi vei mukanaan. Kuuntele biisi yltä, ja klikkaa aiemmatkin linkit jos bändi on vielä vieras.

 Tämä kuva yhtyeen nettisivuilta ei varmaan voi vielä olla Tavastialta,

mutta eikö näytäkin siltä että olisi? Asematkin on samat ja 

yleisö suomalaisen keskittynyttä (alakerrassa).

P. S. Ja The Nationalin keikalla maaliskuussa mä muuten NIIN MENEN ETURIVIIN! Riskejä Midlake-miseryn toistumisesta ei oteta.

Anna Tuomi ja muut historiattomat

Hetkellinen tyhjä olo. Luin eilen loppuun Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan viidennen ja (toistaiseksi?) viimeisen osan Neidonkenkä. Edellisen osan, Finlandia-ehdokkuuden saaneen Lakanasiipien tapaan tämä romaani tapahtuu yhden jatkosodan päivän aikana. Neidonkengässä se on ankaraa nälkätalvea seuranneen kesäkuun yhdeksäs vuonna 1942, kun Tatra-ravintolassa vietetään Ensio Mertasen nimipäiviä, Helmer Karlsson saa musertavia uutisia rintamalta, ja kun Mari ja Ani lähtevät saksalaissotilaiden kanssa lähteelle.

Historiatieteiden kentällä tehdään parhaillaan paljon tutkimusta uusista aiheista: 'muistin politiikasta', yhteisöjen 'historiatietoisuudesta' ja 'historian käytöstä'. Menneisyyden unholaan ja/tai tabuiksi painetut tapahtumat ja ilmiöt pyritään nyt tunnistamaan ja tunnustamaan. Tällainen Vergangenheitsbewältigung (saksalaiset sen aloittivat, tunnollisella holokaustin käsittelemisellään) nähdään edellytykseksi uuteen ylikansalliseen aikakauteen astumiselle. 

Suurin osa tästä tunnustelusta ja keskustelusta tapahtuu toistaiseksi yliopistojen historian laitoksilla ja tutkijain kammioissa, mutta mentaliteetti on selvästi ja luonnollisesti alkanut tihkua kaunokirjallisuuteenkin. Esimerkiksi vuoden 1918 tapahtumia ja seurauksia on kuvannut useammassa romaanissaan Kähkösen lisäksi Leena Lander, viimeisimpänä teoksellaan Liekin lapset (johon olin itse vähän pettynyt - Kähkönen pesee sen mielestäni mennen tullen). 

Suomettumistakin jo muutamien toimesta fiktioissamme yhteisenä häpeänä käsitellään; monien historioitsijoiden mielestä kuumeisimmin tunnustamista kaipaisi Suomen ja Saksan yhteistoiminta jatkosodassa. Viimeksimainittua kosketellaan yksilötasolla myös Neidonkengässä; Elina Sanan Luovutetut raivasi aiheen tähän asti pienenä kinttupolkuna edenneen historiantutkimuksen yhä leveneväksi valtatieksi; oli jo aikakin.

Menneiden pyykkäämisen lisäksi Kähkösen kirjasarja tekee tärkeää työtä myös emansipaation saralla. Tolstoilaiset ihanteensa myöntänytkin Kähkönen kuvaa romaaneissaan  sotahistoriankirjoituksessa marginaaliin jääneitä: naisia, lapsia, vanhuksia, invalideja ja mielensä järkyttäneitä. Ylen arkistoista löytämässäni haastattelussa hän onnistuu ilmaisemaan sen jotenkin hienon yksinkertaisesti: että se on ikäänkuin yleinen näköharha että historia tapahtuisi vain sen keskeisille tekijöille. Sodan ja rauhan ehkä tärkein yksittäinen sanoma pähkinänkuoressa.

Tarina alkaa romaanissa Mustat morsiamet jossa nuori Anna Tuomi muuttaa maalta Kuopioon 1920-luvulla. Kerronta kasvaa sitten tämän elämään ilmestyvien ihmiskohtaloiden verkoksi. Jokainen osa on upean moniääninen ja silti tasapainoinen kudelma – ihan erityisesti olen kyllä pitänyt kahdesta viimeisestä, yhteen päivään tiivistetystä teoksesta. Ja tämähän on nyt aika paha klisee, mutta pakko silti kertoa että tässä vaiheessa erityisesti Anna ja kälynsä Hilda tuntuvat ihan omilta, läheisiltä ihmisiltä.

Kirjasarja on siis mitä miellyttävin mikrohistoriallinen lukukokemus, joka toivottavasti saa vielä jatkoa. Nythän Kähkönen on ehdolla Tieto-Finlandian saajaksi uusimmalla teoksellaan Vihan ja rakkauden liekit (vähän tekisi tuosta nimestä mieli Sirpalta kysyä...) jossa hän kartoittaa isoisänsä kohtaloa poliittisena vankina Tammisaaren pakkotyölaitoksessa 1930-luvulla. Vaikuttaisi tosiaan olevan tärkeää vaiennettujen historiaa sekin. Mutta minulla on nyt tämä tunneside, joten seuraavaksi jatkoa Neidonkengälle, jooko Sirpa?

Norna eli neidonkenkä

P. S. Kiitokset lukijalle, joka jaksoi ajatuksella tänne asti. Tuli vähän kuivakampaa mutta sitä tärkeämpää asiaa tällä kertaa. Muotoilussa on toivomisen varaa, tiedän, mutta kun nyt painoin vahingossa julkaise-nappia, niin ei tätä enää kunnialla julkaisemattomaksikaan saa.

Marraskuu = the time for TV

Ensilumi leijailee paraikaa pääkaupungin kaduille. En varmana ole ainoa, jonka välittömiin tavoitteisiin kuuluu kotisohvan läheisyyteen pääseminen, pikainen ruoanlaitto ja pitkän ja enimmäkseen pimeän päivän töiden unohtaminen telkkarin ääressä. Kun lukee koko päivän, ei illalla usein enää pysty vaikka tarjolla olisi vähän vähemmän käsitteellistä, kiinnostavaa ja jopa fiktiivistä kirjallisuutta. Vaatii jotain vielä vähemmän keskittymistä vaativaa.

Suurin osa televisiokanavien annista on edelleen liian tyhmää ja formatoitua, mutta tallentavan digiboksin ansiosta näistä marraskuun arki-illoista selviää aivan pienellä suunnittelulla.

Ajattelin jatkaa listauslinjalla, ja kertoa nyt teille mitkä viisi ohjelmaa auttavat mua tässä marraskuussa unohtamaan hybridisyyden, konstruktivistien näkemykset identiteetistä, ja ne iänikuiset viittaukset Habermasiin. Hypoteesini on, että niiden keskimäärin vaatima tarkkaavaisuuden ja älyllisen elämän taso on juuri se vähä, mitä kirjaston uumenissa vietetyn päivän jälkeen mulla on antaa.

Älykästä tai ei, seison silti urheasti jokaisen ohjelman takana, kuten minua hyvin tuntevat voivat todistaa. Joka showssa on useampi oma viehätysfaktorinsa, ja suosittelen kaikkia varauksetta myös muille kaamosväsyneille.

Luettelointi tapahtukoon vaikka siinä järjestyksessä, kuinka paljon valinnoistani on huvittunut ihminen jonka kanssa elän:

1. Uusi lempisarja Glee. Lauantaisin klo 20 SubTV.

Yhdellä sanalla: teinimelodraamaa. Kirjaimellisesti, musiikkikohtaukset mukaanlukien. Katsoin, nukkumisen sijaan, Gleen 4 ensimmäistä jaksoa mannertenvälisellä lennolla juuri ennen sarjan Suomeen saapumista. Ensi lauantaina siis tärkeä ilta, viidennen jakson Suomen ensi-ilta... Jenkeissä sarjasta on pahastuttukin. On kuulemma epäkristillinen, rikkoen jopa kaikkia kymmentä käskyä. Hyvä myyntikikka.

2. Dawson's Creek, uusinnat lauantai-iltapäivisin Nelosella.

Satuinpa nyt vaan olemaan teini-iässä, kun sarja näytettiin Suomessa ensimmäistä kertaa. Joillekin jutuille alan nostalgiasta huolimatta olla vähän turta, Paceyn ilkikuriselle charmille - never. Tunnen myös selkeän muistiyhteyden 10 vuotta nuorempaan itseeni kun katselen jaksoja uudestaan, ja se onkin uusinnoissa ehkä kaikkein siisteintä.

3. Tanssii tähtien kanssa. Sunnuntai-iltaisin MTV3.

En koskaan lakkaa olemasta kateellinen tähdille jotka saavat keskittyä viikkojen ajan vain tanssin taiteen opettelemiseen ammattilaisten käsissä, enkä koskaan lakkaa katsomasta ihanaa reality-ohjelmaa jonka konseptissa ei ole mitään ilkeää eikä pahantahtoista. Love it.

4. Nurse Jackie, maanantaisin Nelosella klo 22 (katsottavissa myös ruutu.fi:ssä aina kahden viikon ajan!)

Sairaalasarja, New York, moraalikysymykset, nasevat jutut ja erinomaiset näyttelijät. 25 minuutin annoksina. Täydellistä.

5. sijan joudun sittenkin jakamaan kahden Canal + -kanavien tarjoaman herkun kanssa. 30 Rockin 5. kausi alkoi vihdoin TGS:n siirtyessä niin ikään viidennelle kaudelleen (Liz Lemon ja Matt Damon, yes!), Martin Scorsesen Boardwalk Empiren (kuva yllä, tähtenä Steve Buscemi) 1. kausi starttasi vasta viime viikolla. Ensin mainittu on ehkä marraskuun ulkopuolellakin lempisarjojani, ja kieltolain aikaisen Atlantic Cityn hämärähommista kertova Boardwalk vaikuttaa toistaiseksi lupaavalta ja tallentuu boksille maanantai-iltaisin.

Ihanasti kuluu arki-ilta noin vieraissa ja enimmäkseen tästä meidän elämästä todellisuudesta hyvinkin vieraantuneissa maailmoissa. "TJEU".

P. S. Kuulemma myös Jimin Pelastushelikopteri-sarja toimii edellämainittuihin pään tiloihin. Jos kaipaa vähän realistisempaa otetta. Tämän ensi käden tiedon sain juuri luotettavasta lähteestä.

Lokakuun blogiteksti

Kuunkierto on kulunut. Mitä tein lokakuun? Kävin maailmalla, opiskelin nukuin pois kaamosväsymystä, kurkin gallerioihin, join liikaa kahvia, kuuntelin joitakin uusia ja joitakin vanhoja levyjä, sain sittenkin liput The Nationalin keikalle, käperryin vilttien alle, kävelin kirpeässä iltapäivässä, olin mukana kun kummilapsi sai nimen, ja muuta tärkeää...

Inspiraatiota odotetaan esiintyväksi taas marraskuussa. Materiaalia on kerätty (ks. kuva alla).

 

 

KUVA: JH

Post-Love&Anarchy

That's all folks. Rakkautta&Anarkiaa is over, once again. The post-festival feeling is always a classic example of "You don't know what you've got 'til it's gone".

Luckily we're blessed with Elokuvasyksy. Someone is always showing something good and ambitious. It's still not quite the same for me, though, 'cause only R&A for me equals tradition, which equals a peace of mind and an ease in one's existence.

My R&A 2010:

The Good Heart (Hyvä Sydän). Intriguing and fresh in the beginning, but turned quite predictable once the stage had been set. Enjoyed the way the context was left "timeless" and the message conveyed mostly outside the dialogue.

The Eclipse. I love Ireland, I love literature, so I had to love this film a little. Particularly, I loved Ciarán Hinds in it, as well as the way in which it escaped genre-classifications. Always a welcome feature in this world of categories.

Ciarán Hinds and Iben Hjejle in The Eclipse

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. I went to see this alone. Boy, do I wait to meet my Mom tonight so I can finally discuss it with someone! Many scenes progressed way too slow for me, but then again that got me thinking about the different concepts of time - a good topic to continue after seeing Mr. Nobody.

Brotherhood. Danish filmmakers did not let me down this time either. Despite the pretty standard, Shakespearean basic elements, the way love and lust is described between two men has never been this appealing and convincing to me. The film's message is also really important in this brave new world of increasingly popular neo-fascism, "immigration criticism", etc. 

Nothing Personal. A friend gave me tickets to this aesthetically inspiring little piece of work. The two roles are impressively played, but despite the film's general slow pace I think the development of their mutual dynamics was still portrayed somehow too quickly - or then too much was left unsaid for me to really feel I knew how they were feeling. 

(Untitled). I gave this film three stars in the voting, because immediately after seeing it it felt too predictable and elitistic, actually the topic was really good and the execution - the script in particular - where pretty good. I regret the three stars, since it would have been nice to have it run in Finnkino theatres for others to see, too. Look it up if you missed it in R&A!

La Tournée (Kiertue). J'absolument adore Mathieu Amalric. He did a great job in his role here, once again, but as regards direction and script, this movie was a bit of a let-down. I think it missed depth and direction. The ladies were genuinely lovely but as characters they remained pretty shallow, and the theme of an attempted homecoming couldn't carry the movie on alone for two hours. Dommage.

Mr. Nobody. Now this was a movie - The Movie - to my liking. Its complex structure was challenging.  Its larger-than-normal amount of patterns, balanced with strong emotions in the story, really appealed to a semi-neurotic yet romantic mind such as mine.

Rakkautta & Anarkiaa, your loyal friend would like to thank you in the same sincere manner that Mr. Lanerva always thanks the audience (in what always feel like exactly the same words) before the Closing Film, every year!

Adam Goldberg is the artist with the greatest integrity in (Untitled)

P. S. A piece of dialogue from (Untitled) has stuck with me. I'm not sure if it was insightful or not, but from the way I keep thinking about it I think it must have been. At a dinner party someone asks Adam Goldberg, who plays a composer of atonal contemporary music (kicking the bucket and all that, and the pun was certainly intended) "What's the difference between art and commercial art?" and the cool gallerist lady with good intentions answers before him, that "commercial art has never posed a question it could not answer". The script was full of witty insights like this - earlier in the same table conversation Goldberg's character Adrian snaps at someone questioning his atonal music with: "Harmony was created so that capitalists could sell more pianos!"

P. P. S. Obviously that film also pleased me particularly for its choice of a title!