Lumeen viritetty nuora

"Maailman ensimmäinen pelkästään nuorallatanssia sisältävä nykysirkusesitys." Hmm. Tylsää? Siltä se jostain syystä omaan korvaan kalskahti - mutta sain korjata katsantoani.

Les Colporteurs -ryhmän Le fil sous la neige on ajaton show. Ja aika perinteinen, dramatiikassaankin, niin kuin myös saksofoni- ja urkuvetoisessa house band -musiikissaan. Kaikki toimi yhteen, ja lumosi helposti yli tunniksi. Ensi-iltayleisö oli vapautunut ja antoi paljon spontaaneja aplodeja, katsomossa oli helppo olla.

Sinun jälkeesi, Max -kirjan tunnelma tuli mieleen monta kertaa. Ihmisvartalon rajoista ja rajallisuudestahan esitys kertookin... Teema jäi mielen perukoille, oman vartaloni on tällä hetkellä  niin romukunnossa ja vajaakäytössä että nuorallatanssijoiden liikkuminen synnytti puhtaita kateuden tunteita, ohjaajan kuntoutuksen mahdollistama liikkuminen taas aitoa nöyryyttä. (Yksi nopeimmin katoavista luonnonvaroistamme.)

Vielä reilun viikon verran aikaa irrottautua ajasta, nöyrtyä ja lumoutua Suvilahden keskellä vaatimattomana tönöttävän teltan hämärissä.

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.

Ei jaksais!

Flow ja hipsterit. Joka vuosi samat natinat ja halpa hipster-ylenkatse. Älkää edes sanoko sitä sanaa enää. Ne on hyvät festarit, jonne jengi tulee, kuten Tuomas Kallio totesi, tapahtuman elämyksellisyyden vuoksi. Monet esiintyjätkin on iloisia yllätyksiä. Get over it.

Tervetuloa Flow 2011!

Lukupäiväkirjaa: erilaisia "Kevään heräämisiä"

Vanhuuden tuntoihin, vereslihaisten ja puoliksi piilotettujen muistojen verestämiseen, nuoruuteen likeisesti liittyvän herkkyyden tavoittelemiseen voin nyt suositella kolmeakin romaania. Luin nämä kasvutarinat toinen toisensa perään lähes sattumalta; niiden yhteiset teemat tulivat yllätyksenä.

Ian McEwan on aina hyvä. Sementtipuutarha (Cement Garden, 1978) oli esikoisromaaniksi järkyttävän hyvä. Ja hyvinkin järkyttävä. Kahteen muuhun romaaniin sen yhdisti ensi sivuista keskeinen teema: esiteinin elämään kuuluvat ilmiöt ja tunteet. Kuvaus tulee niin iholle, että omat yksityisimmät ja oudoimmat muistot pyrkivät ylös historiasta jonne luonto oli ne painanut. Tämä siitäkin huolimatta että tarina avautuu 15-vuotiaan, vain alkeellisimpaan itsetutkiskeluun kykenevän pojan näkökulmasta. Tämän siskot, kuten kai muutkin naiset (sanon "kai" syystä, jonka ymmärtävät vain kirjan lukeneet) ovat tälle mystisiä organismeja, joiden teoilla ei tunnu olevan loogisia vaikuttimia. Koko puistelevan tarinan ajan lukijan on tulkittava pojan kerrontaa, josta puuttuu kaikki analyyttisyys. Siitäkö tarinan sosiopaattinen sivumaku tulikin?

Nuori mies Bernhard Schlinkin Lukija-romaanissa kertoo tarinansa keski-ikäisen miehen jälkiviisaudella, ja on siksi analyyttisempi. Jotain yhteistä hänellä on silti McEwanin 15-vuotiaan kanssa, ajattelin. Yhteistä on ainakin se, etten ymmärtänyt kumpaakaan - siksikö että elin oman nuoruuteni tyttönä ja ajattelin ja tunsin sellaiselle nuoruudelle tyypillisempiä tunteita? Jotain tuttuutta silti nousi molemmista romaaneista, nimen omaan jotain vaikeasti sanoiksi puettavaa, kenties mahdotonta. Nuoruuteen se liittyi. Tekisi mieleni tulkita sen liittyneen myös johonkin tuttuun sattumanvaraisuuteen, mutta asiaa ajateltuani tunnistan tuttuuden kiinnittyvän sittenkin McEwaniin ja vanhoihin lukukokemuksiini hänen tuotannostaan, ei niinkään omaan henkilökohtaiseen nuoruuteeni. (TJEU: McEwanin hieno pienoisromaani Rannalla.)

Lukijasta vielä - en ollut kovin vaikuttunut. Voi olla, että juuri lopetettu Sementtipuutarha oli vain liian hyvä.

Sitten alkoivatkin poikuusvuosien edesottamukset riittää. Tartuin Siri Hustvedtin Lumoukseen. Ja sanon nyt heti, että Kaikki mitä rakastin ei ollut mielestäni ihan niin nerokas kuin monesta lähteestä olisi saanut ymmärtää. Amerikkalaisen elegian luin alkukielellä ja sen hienoviresyys saattoi näin ollen kärsiä. Jos Kaikki mitä rakastin sai pettymään ja Amerikkalaista elegiaa lukiessani tunsin etten vain kuulu kohderyhmään (liian nuori), niin Lumouksen luin juuri oikeaan aikaan, oikeisiin vaatimuksiin. Se viihdytti, kiihdytti, mietitytti ja sai kaipaamaan 20-vuotiasta minua.

Vielä nuorempaa itseäni sain tavoitella kun paremman tv-viihteen puutteessa katsoin digiboksilta Dome Karukosken elokuvan Kielletty hedelmä. Minusta se oli hyvä! Okei, välillä kiusaannuttava, mutta silti hyvä! En ole lukenut vielä Kuukausiliitteen juttua vanhoillislestadiolaisista, joten en sano tällä erää enempää.

Sementtipuutarhasta on tehty elokuvakin. Muun muassa Charlotte Gainsbourgin tähdittämä. En ehkä siltikään voi katsoa sitä. Mutta näiden kolmen yhtä erikoisen bildungsromanin lukeminen peräkkäin oli hauska sattuma, jonka tietoista jäljittelyä voin siis tosiaan suositella. Tietysti, jos vaikkapa niinkin hyvä kirja kuin Sieppari ruispellossa on edelleen lukematta, kannattaa jatkaa suoraan siitä. Aikuistumisromaanit olisivatkin hyvä teema vaikka kokonaiselle kirjakesälle. Tai -syksylle?

Nyt ei oikeastaan ole aikaa kirjoitella enempää - eksyin äsken Rikhardinkadun kirjaston suomen- ja englanninkielisen kaunokirjallisuuden hyllyjen väliin ja toin yöpöydälle seuraaavat aarteet: Don De Lillon Putoava mies, Elina Hirvosen Että hän muistaisi saman (ajattelin lukea ensin sen, sitten vasta hehkutellun Kauimpana kuolemasta), Ann Patchettin Bel Canto ja Kristina Carlsonin Herra Darwinin puutarhuri. Ja mamu-ystävälle Sofi Oksasta englanniksi, Purge. Tauko teinivuosiin, siis.

It's official: en tarvitse enää telkkaria. Vähään aikaan.

P. S. Luin myös Leena Landerin uuden teoksen Liekin lapset. Olin ihmeissäni: kirja oli minusta niin puinen! Harmi, kun aihe ja kuvattu aika ovat niin tärkeitä ja täynnä kertomattomia tarinoita. Parnasson mukaan kirja on ihan ansiokas. Puulta maistuu, siitä huolimatta. Sitten luin Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperhon. En voi väittää että maku olisi ollut sama...

Oi Onerva!

Minne paeta liian tukalaksi iltapäivisin yltyvää hellettä? Minä sen keksin, viime viikolla: Ateneumiin. Vaeltelu lähes tyhjässä, erittäin tehokkaasti ilmastoidussa museossa olisi ollut miellyttävää vaikka ylimmän kerroksen Taistelevien metsojen parissa. Viikon parhaaksi ideaksi parituntinen nousi Onerva - Kaupungin naiset -näyttelyn ansiosta.

 Kuvien laatu on tässä kirjoituksessa kännykkäkameran tasoa, 

iltapäiväohjelman improvisoidusta luonteesta johtuen.

Näyttely on roikkunut Ateneumissa jo kuukausikaupalla, mutta oli taas niitä joihin on alati menossa ihan lähiviikkoina. Nyt näyttely on esillä enää reilun kuukauden, 29.8. asti. Älkää siskot jättäkö menemättä! Kerron nyt miksi.

Se on kävely Helsinkiä rakastaneen, vahvasti ja rohkeasti eläneen naisen elämänkaarella. Ääneen pääsevät sekä Onerva itse, että lukuisat hänen ystävistään, opettajistaan ja ihailijoistaan. Naisesta piirtyvä kuva ei missään nimessä ole kaiken paljastava tai yksityiskohtainen, mutta vihjeet ja pienet intiimit tekstinpätkät antavatkin syventyneelle museokävijälle enemmän. Mukana on kirjeenpätkiä, arkistokuvia, Onervan kirjoittamia arvosteluja, jopa videokuvaa Lauttasaaren hiekkarannalta 30-luvulta (saatan muistaa vuosikymmenen väärin) ja sopivasti Ateneumin kokoelmista valittua sekä muualta lainattua aikalaistaidetta.

Näyttely antaa ison sijan vuosisadan alun Helsingille ja tuon ajan kaupunkikulttuurille sekä sosiaalihistorialle yleensä. Helsinkiä on vaikea olla rakastamatta, varsinkaan näin kesäaikaan, joten näyttelyn tämäkin ulottuvuus oli varsin osuva ja sopiva. Muistiini jäi Helsinki-kategoriaan varmasti useampi pysyvä merkki, tunne ja tiedonjyvä. 

 Yksi näyttelyn monista lumoavista Onerva-lainauksista.

 

Huomasin näyttelyn ensi askelilla että L. Onerva eli Hilja Onerva Lehtinen syntyi 100 vuotta minua aiemmin. Vuodet ovat vain numeroita, mutta jotain henkilökohtaista tästä oivalluksesta muodostui. Vertailu hänen ja omien kokemuksieni välillä tuntui luontevalta ja - henkilökohtaiselta.

Myönnän hieman vierastaneeni näyttelyä, mm. siksi, että olen kärsinyt pienistä Anna Kortelainen -ennakkoluuloista, tai pikemminkin yliannostuksesta. (Anna on Onerva-näyttelyn kuraattori.) Vaan tottahan se on, että sille yliannostukselle on syynsä: Anna osaa asiansa, ja on siksi monessa mukana. Minä-muotoon puettu näyttely ei jätä juuri tilaa skeptisyydelle, vaan houkuttelee heti mukaan Onervan vaiheisiin. Tai sitten olin normaalia vastaanottavaisemmalla tuulella, mistäs sitä enää tietää. 

Ateneumin viileydestä takaisin aurinkoon astellessani fiilis oli joka tapauksessa tyytyväinen ja kesäisellä, kevyellä tavalla hyvinkin inspiroitunut. 

 Jalmari Ruokokosken tyrmistyttävän kaunis maalaus, muistaakseni 

vuodelta 1910, jonka nimen unohdin painaa mieleen. Seuraava 

näyttelyssä kävijä saisi mielellään paikata tämän mokani.

P. S. Hannu Mäkelä on muuten kirjoittanut Onervan elämästä paljonkin. Pienoiselämäkerta löytyy täältä.

P. P. S. Loppujen lopuksi hieman masentavaa yrittää tuottaa Onervasta yhtä kaunista ja oivaltavaa tekstiä kuin mihin hän itse alati ylsi... Inspiroiva ihminen yhtä kaikki!

Puhdistus eli Purge

Olenko vihdoin löytänyt tiiviimmän ilmaisutyylin, aidon bloggaajan sisältäni? Tässäkin kirjoituksessa tahdon nimittäin vain ja ainoastaan kertoa, että olen jo useampia kuukausia guuglaillut sanapareja "Oksanen" ja "Purge". Olen etsiskellyt kansainvälisiä reaktioita Sofi Oksasen teokseen Puhdistus, joka on edelleen mielestäni yksi hienoimmista viime vuosina kirjoitetuista kotimaisista romaaneista. Ja nyt tahdon mainostaa, että vihdoin niitä löytyy. Sanoma- tai nettilehtiä kesälläkin silmäilevä on tämän jo huomannutkin.

The Economistin arvio on aika ympäripyöreä, "on se mahtavaa, että meitä muistutetaan miten paljon pahaa silmiemme alla on tapahtunut" -teeseineen, ja ehdottomasti kiittävä.

The Times on ilmeisesti myös arvioinut englanninkielisen käännöksen, pitkästikin, mutta ko. artikkelia en ainakaan vielä löytänyt netistä. Ainoastaan siis Hesarin, Nelosen ja Uuden Suomen uutiset tästä arviosta, joita en tähän linkitä.

 Puhdistus Lahden teatterissa toukokuussa 2010

Kaikkein jännittävintä olisi nähdä, millainen tuotanto nähdään New Yorkin La MaMa -teatterin lavalle, kun Puhdistuksen (alkuperäinen) näytelmäversio saa ensi-iltansa helmikuussa. (Lue lisää Sofi Oksasen kotisivuilta.)

Lähes yhtä jännittävää on tietysti nähdä, miten Sofi jatkaa uraansa - ja missä talossa. Paineet seuraavan romaanin erinomaisuudesta lienevät aika massiiviset oli kustantaja kuka tahansa. Odotan tätä kaikkea innolla.

P. S. Yhtä innolla odotan, että saan käsiini Anja Snellmanin uusimman teoksen Parvekejumalat, jota on nyt kehuttu niin monessa yhteydessä että se uhkaa jo lukukokemuksen puhtautta.

P. P. S. Ja mitä siihen tiiviimpään ilmaisuun tulee, niin katsokaamme sitten syksymmällä, tai jotain.

TV-elämää jalkapallon MM-kisojen jälkeen

Jos sait juuri kaukosäätimen takaisin yhteishuoltajuuteen kisojen koti-isännältä, tai mikäli helteet taivuttavat vihdoin pitämään edes yhden koti-illan viikossa, niin suosittelen lämpimästi avaamaan TV1:n huomenna tiistaina, 13.7. klo 21.

Tanskalaisohjaaja Susanne Bierin hienonhieno elokuva Brødre (Veljekset) on niin hyvä, että kirjoitinkin siitä jo aiemmin keväällä. Älä siis kalastele, grillaa tai sauno onnesi ohi - tai hetkinen: jos olet ihanasti mökillä niin kalastele, grillaa ja sauno sydämesi kyllyydestä, mutta etsi ja katso ihmeessä tämä elokuva viikon sisään Areenasta jos vain sopiva elokuvahetki tuntuu olevan myöhemmin käsillä.

Elokuvan katsottuasi saatat huomata että siitä jäi Bier-jano - etsi tällöin käsiisi Efter Brylluppet (Häiden jälkeen), äskettäin niinikään Ylen esittämä Elsker dig for evigt (Rakastan sinua ikuisesti) tai Hollywoodissa Benicio del Toron ja Halle Berryn kanssa tehty sydäntä raastava The Things We Lost in the Fire (Kaikki mitä kadotimme).