Post-Love&Anarchy

That's all folks. Rakkautta&Anarkiaa is over, once again. The post-festival feeling is always a classic example of "You don't know what you've got 'til it's gone".

Luckily we're blessed with Elokuvasyksy. Someone is always showing something good and ambitious. It's still not quite the same for me, though, 'cause only R&A for me equals tradition, which equals a peace of mind and an ease in one's existence.

My R&A 2010:

The Good Heart (Hyvä Sydän). Intriguing and fresh in the beginning, but turned quite predictable once the stage had been set. Enjoyed the way the context was left "timeless" and the message conveyed mostly outside the dialogue.

The Eclipse. I love Ireland, I love literature, so I had to love this film a little. Particularly, I loved Ciarán Hinds in it, as well as the way in which it escaped genre-classifications. Always a welcome feature in this world of categories.

Ciarán Hinds and Iben Hjejle in The Eclipse

Uncle Boonmee Who Can Recall His Past Lives. I went to see this alone. Boy, do I wait to meet my Mom tonight so I can finally discuss it with someone! Many scenes progressed way too slow for me, but then again that got me thinking about the different concepts of time - a good topic to continue after seeing Mr. Nobody.

Brotherhood. Danish filmmakers did not let me down this time either. Despite the pretty standard, Shakespearean basic elements, the way love and lust is described between two men has never been this appealing and convincing to me. The film's message is also really important in this brave new world of increasingly popular neo-fascism, "immigration criticism", etc. 

Nothing Personal. A friend gave me tickets to this aesthetically inspiring little piece of work. The two roles are impressively played, but despite the film's general slow pace I think the development of their mutual dynamics was still portrayed somehow too quickly - or then too much was left unsaid for me to really feel I knew how they were feeling. 

(Untitled). I gave this film three stars in the voting, because immediately after seeing it it felt too predictable and elitistic, actually the topic was really good and the execution - the script in particular - where pretty good. I regret the three stars, since it would have been nice to have it run in Finnkino theatres for others to see, too. Look it up if you missed it in R&A!

La Tournée (Kiertue). J'absolument adore Mathieu Amalric. He did a great job in his role here, once again, but as regards direction and script, this movie was a bit of a let-down. I think it missed depth and direction. The ladies were genuinely lovely but as characters they remained pretty shallow, and the theme of an attempted homecoming couldn't carry the movie on alone for two hours. Dommage.

Mr. Nobody. Now this was a movie - The Movie - to my liking. Its complex structure was challenging.  Its larger-than-normal amount of patterns, balanced with strong emotions in the story, really appealed to a semi-neurotic yet romantic mind such as mine.

Rakkautta & Anarkiaa, your loyal friend would like to thank you in the same sincere manner that Mr. Lanerva always thanks the audience (in what always feel like exactly the same words) before the Closing Film, every year!

Adam Goldberg is the artist with the greatest integrity in (Untitled)

P. S. A piece of dialogue from (Untitled) has stuck with me. I'm not sure if it was insightful or not, but from the way I keep thinking about it I think it must have been. At a dinner party someone asks Adam Goldberg, who plays a composer of atonal contemporary music (kicking the bucket and all that, and the pun was certainly intended) "What's the difference between art and commercial art?" and the cool gallerist lady with good intentions answers before him, that "commercial art has never posed a question it could not answer". The script was full of witty insights like this - earlier in the same table conversation Goldberg's character Adrian snaps at someone questioning his atonal music with: "Harmony was created so that capitalists could sell more pianos!"

P. P. S. Obviously that film also pleased me particularly for its choice of a title!

Joulufiilis tulee, ota koppi!

Eipä tässä paljon hauskempia ja taidokkaammin tehtyjä kotimaisia lyhytelokuvia ole tullut nähtyä, kuin jo-legendaariset Rare Exports Inc ja Rare Exports 2 - Safety Instructions. Elokuvain kulttisuosio on yhdistänyt meidät maltillisesti maallistuneet, ja leffat ovat lähteneet maailmalle, varmasti tuhansissa sähköposteissa, ulkomaisten ystävien täydellisinä joulutervehdyksinä.

Vasta valmistunutta koko illan Rare Exports -leffaa näytetään suurelle yleisölle ensi kertaa tänään, R&A-festarin yllätyselokuvana. Kihisen kateudesta, mitäs menin ostamaan liput (Untitled)- ja Kiertue-elokuviin. Kolmanteen ei taivu.

Lohduttelen itseäni toteamalla, että leffa toiminee parhaiten sitten joulun alla, kun laatikko-, lahja- ja joululauluhuuma meinaa keittää yli. Silloinhan on just hyvä hiljentyä elokuvan ääreen, ja antaa isolla kädellä kyytiä jouluun liittyville sinänsä ihanille ja tärkeille tunnearvoille, joiden varassa kyseinen elokuvakin lopulta keikkuu.

Ennen joulua leffan näkee myös yleisö Yhdysvalloissa. Kiihkeitä reaktioita odotellessa...

P. S. Ai et ole nähnyt niitä lyhäreitä? Äkkiä YouTubeen!

Kotimaisen partamusiikin pieni voitto

Jos blogillani olisi hirvittävät määrät lukijoita, ja kymmeniä aktiivisia kommentaattoreita, laittaisin pystyyn keskusteluketjun "Viisi useimmin päässäni soivaa sävelmää". Ne tietenkin vaihtuvat aina radiosoiton ja kunkin hetkisten lempilevyjen vaihtuessa, mutta joitain jää.

Minähän tunnustin vahvan viehätykseni kaikenlaiseen partamusiikkiin jo keväällä. Tänään kuulin uutisen, joka sai a) yhden omista Top 5 -biiseistäni taas soimaan päässäni, ja b) minut tunnistamaan yhden partamusiikkimieltymykseni alkupisteistä. Kyseinen päässä soiva biisi on Ultramariini-yhtyeen kappale Elohopeaa, ja uutinen oli saman yhtyeen uusi biisi, ts. ilosanoma yhtyeen comebackista.

Voiko vapaapäivä paremmin alkaakaan, kuin pyytämättä ja yllätyksenä radiosta soivalla kauniin kaikuvalla kotimaisella uudella partamusalla (uuden albumin eka sinkku Hän haluaa heijastuksen). Matti Johannes Koivun soolomatskuakin olen kuunnellut – satunnaisesta ivailusta huolimatta – uskollisesti. Niidenkin päähänsoimaanjäämis-potentiaali on ollut yhtenäisen vahva. Mutta Ultramariinissa Koivulla on tukenaan kokonainen bändi, joka nostaa sävellykset yläilmoihin ja rauhoittaa kuulijan uskomaan, että kaikki menee vielä tosi hyvin. Musiikki on, ainakin omissa assosiaatioissani, lähellä Liekkiä mutta lähestyttävämpää.

Seuraava Ultramariinin single, 22.9. julkaistava Sävelet, on jo kuunneltavissa Ultramariinin nettisivuilla. Albumi Ydin ilmestyy 20. lokakuuta. Vasta. (Höh.)

P. S. Käytin tässä tekstissä surutta kahtakin promokuvaa, kahdesta syystä: a) ne ovat yhtä rauhallisen kauniita kuin yhtyeen tekemä musiikki, ja b) Matti Johannes Koivun parta on tietysti liitettävä partamusiikkitekstiin mahdollisimman näkyvästi.

P. P. S. Partamusiikin voitoksi voi laskea myös Midlaken keikan Tavastialla 14.11. Taisi mennä heti loppuunvaratuksi, mutta eiköhän varauksia tipu vielä myyntiin. Siitä tulee jotain todella kaunista.

Angels in Alppila

Joko olet huomannut? Alppilan Viipurinkadulle, kulmaan jossa ennen hohti keltaista valoa Videofirma Makuuni, on tulossa teatteria. Seurue, johon kuuluu mm. Krista Kosonen, Jani Toivola ja Matti Onnismaa, on salavihkaa luonut tiloissa marraskuussa ensi-iltansa saavan tuotannon Tony Kushnerin draamasta Angels in America. Miten se on päässyt valmistumaan näin pitkälle näin kattavassa hiljaisuudessa, is beyond me.

Pitkä käsikirjoitus on jaettu kahteen osaan, jotka voi katsoa putkeen tai eri iltoina. Näytelmälle kertyy yhteensä pituutta kuusi tuntia, ja juuri synkkinä syksyn ja talven sunnuntaipäivinä osat on mahdollista nähdä putkeen. Ihan mainiota – käsimerkkiä kaamokselle ja kuudeksi tunniksi toisiin maailmoihin.

Jos ja kun silkka tieto näytelmästä sai sinutkin innostumaan, niin tsekkaa produktion nettisivut. 

Ehkä ne on tosissaan ajatelleet, että pelkkä viidakkorumpu riittää täyttämään salin – emmehän tiedä edes katsomon kokoa. Jännä kokeilu useassa mielessä.

P. S. Menen muuten katsomaan näytelmän aika puhtaana tauluna, kun amerikkalainen tv-versio on (toistaiseksi) jäänyt katsomatta. Ilmeisesti näkemisen arvoinen olisi sekin.

Into Pieces

Street art is reeeeally slowly becoming more and more kosher in Finland. A few legal graffiti fences have been put up, first in the "big" cities and consequently in the neighbouring communities (e.g. Kirkkonummi!).

Sure enough the Stop Töhryille -campaign was an epic waste of money that should have been spent on health care, schools, for the benefit of the elderly (the list goes on) - but we could hope stupidities of that scale are in the past now. Couldn't we?

It sure was a pleasure watching these pieces come to existence in Kalasatama last Saturday.

 EGS

EGS detail

TRAMA

Both pieces, plus countless more, witnessed on the chilly end-of-the-summer Saturday August 28th 2010.

Lumeen viritetty nuora

"Maailman ensimmäinen pelkästään nuorallatanssia sisältävä nykysirkusesitys." Hmm. Tylsää? Siltä se jostain syystä omaan korvaan kalskahti - mutta sain korjata katsantoani.

Les Colporteurs -ryhmän Le fil sous la neige on ajaton show. Ja aika perinteinen, dramatiikassaankin, niin kuin myös saksofoni- ja urkuvetoisessa house band -musiikissaan. Kaikki toimi yhteen, ja lumosi helposti yli tunniksi. Ensi-iltayleisö oli vapautunut ja antoi paljon spontaaneja aplodeja, katsomossa oli helppo olla.

Sinun jälkeesi, Max -kirjan tunnelma tuli mieleen monta kertaa. Ihmisvartalon rajoista ja rajallisuudestahan esitys kertookin... Teema jäi mielen perukoille, oman vartaloni on tällä hetkellä  niin romukunnossa ja vajaakäytössä että nuorallatanssijoiden liikkuminen synnytti puhtaita kateuden tunteita, ohjaajan kuntoutuksen mahdollistama liikkuminen taas aitoa nöyryyttä. (Yksi nopeimmin katoavista luonnonvaroistamme.)

Vielä reilun viikon verran aikaa irrottautua ajasta, nöyrtyä ja lumoutua Suvilahden keskellä vaatimattomana tönöttävän teltan hämärissä.

Miikka Vaskola: Sleepwalks

Lähdin aurinkoisena sunnuntaiaamuna kotoa pahoilla mielin, syy siihen on tarinalle epärelevantti. Pyöräilin päämäärättä keskikaupungille ja -kaupungilla, kunnes katseeni osui punaisiin kirjaimiin Kaivopihan seinällä. Muistin: Miikka Vaskolan Sleepwalking-näyttely on avattu muutama päivä sitten. Mainiota. Näin silmissäni seesteisiä, isoja ja rauhallisia maalauksia harmaan eri sävyissä.

Vaskolan (s. 1975) maalaukset Kuvataideakatemian lopputyönäyttelyssä 2007 ovat jääneet tosi hyvin mieleeni, abstraktiin taustaan sulautuvat ihmishahmot. Maalauksista on jäänyt outo assosiaatio vanhoihin sotaelokuviin, jokin yhdistelmä harmaan sävyisistä hahmoista (ks. kuva alla) ja niiden maitomaisista taustoista, luulen.

Nimetön, 2007, musta hiili, akryyli kankaalle, 165 x 330 cm (Turku Art Museum)

Odotin ehkä alitajuisesti kohtaavani lisää tyhjyydestä kasvavia hahmoja astuessani Kalhama&Piippo Contemporaryn kivilattialle, mutta vastassa olikin vain muotoja, suuren suuria pintoja. Aluksi olin ihan vähän pettynyt - en aina pidä siitä, että mielikuvien rakentaminen on niin vahvasti katsojan aktiivisuuden ja mielikuvituksen varassa - mutta tyhjässä galleriassa oli helppo ottaa iisisti ja antaa valtavien maalausten tulla tykö. (Guuglaillessani huomaan, ettei Vaskolan töissä ole itse asiassa esiintynyt yhtä selkeitä, todellisuutta jäljitteleviä hahmoja kai sitten tuon lopputyönäyttelyn.)

Aloin kiinnittää huomioita tiettyihin, varmaan kultivoituneemmalle taiteen katsojalle aika itsestään selviin, asioihin. Jokaiseen n. 12:sta työstä oli sisäänmaalattu jonkinlaiset kehykset. Tuli mieleen Kiasman Järjestetty juttu -näyttelyn (ja monen muun erinomaisen hauskan jutun) yhteydessä kokemani työpaja, jossa aloitettiin kehyksistä ja mietittiin, mitä niiden sisään laitettaisiin. Kaikki tiedon  ja taiteen tuottaminen on kehystystä - mitä mahtuu mukaan?

Useissa Sleepwalking-töissä (joista kahta lukuunottamatta kaikki olivat nimettömiä, untitled) oli käytetty rautaoksidia, mistä oletettavasti on syntynyt niissä välillä vallitsevakin ruosteinen sävy.  En pitänyt sävystä suurina määrinä yhtään. Koetin miettiä miksi viehätyin tietyistä maalauksista eniten. Huomasin pitäväni töistä joiden pinnan alla näytti olevan tekstiä. Kaikki sanallisuus kai viehättää. Lisäksi pidin kaikkein vaaleimmasta ja pienimmästä työstä Pars Yncognita (sekin silti 185x145 cm), se varmaan oli helpoimmin lähestyttävä. Näyttely kesytti minut ja paha mieli pyyhkiytyi pois täysin. (Ainakin tunniksi tai sinne päin.)

Suosittelen lämpimästi piipahtamaan Piippolassa vaikka lounastauolla, teistä useat varmasti kulkevat sadan metrin säteellä galleriasta useamman kerran viikossa. Näyttely on esillä 12.9. asti, galleria auki ti-pe 11-17, la-su 11-16. Tiedotan kaiken tässä, ettette menisi gallerian sivuille katsomaan kuvia töistä - ne ovat niin paljon vaikuttavampia yllätyksinä, tilassa. Näyttelyn sulkeuduttua: be my guests.